Helsingin kaikessa päätöksenteossa pitäisi punnita enemmän liikkumisen hyötyjä ja liikkumattomuuden hintaa.
Helsingin kaupunginvaltuusto teki 150-vuotisjuhlakokouksensa kunniaksi hienon päätöksen myöntää 7–19-vuotiaille helsinkiläisille nuorille maksuttoman sisäänpääsyn maauimaloihin ja valikoituihin kulttuuripalveluihin vuodelle 2025. Yhtenä ajatuksena on innostaa nuoria liikkumaan.
Se, jos mikä kannattaa. Liian vähäinen liikkuminen ja fyysinen aktiivisuus on aikamme isoimpia terveyden ja hyvinvoinnin haasteita. Liikkuminen ehkäisee monia sairauksia, edistää mielen hyvinvointia, työssä jaksamista ja oppimistakin.
Valitettavasti ihminen on evoluution myötä perusluonteeltaan hippasen laiska ja taipuvainen säästämään energiaa. Mikäli Harvardin yliopiston professori Daniel E. Liebermania on uskominen, ihmisen elo metsästäjä-keräilijänä oli sen verran työlästä, että on ollut fiksua laiskotella ja säästää energiaa aina tilaisuuden tullen.
Nykyinen arki ja talous taasen ei vaadi useimmilta meiltä juurikaan fyysistä ponnistelua. Se on sinänsä suotavaakin. Paljon puhuttu tuottavuus, talouskasvun keskeinen ajuri, on juuri sitä, että vähemmällä työllä – myös fyysisellä – saadaan enemmän aikaan.
Jottei liikkumattomuus karkaisi nykytilaakin pahemmaksi kansanterveyden katastrofiksi, on tämän kehityksen vastapainoksi ohjattava ja kannustettava ihmisiä liikkeelle.
Ja kun puhun liikkeestä, sen ei tarvitse olla lajiharjoittelua tai ohjattua treeniä. Kaikkein tärkeintä on liikkuminen ylipäänsä. Paradoksaalisesti elämme aikaa, jolloin käsillämme on laajempi kattaus erilaisia liikuntamahdollisuuksia kuin koskaan – ainakin, jos on varaa harrastaa. Liikunnan harrastaminen on kuitenkin motorisoitunut ja erikoistunut. Harrastuksiin kuljetaan autolla, ja varsinaisten harrastustuntien ulkopuolinen vapaa liikunta, leikki ja fyysinen puuha on vähentynyt.
Henkilöauto onkin yksi tehokkaimmin liikkumista vähentävistä vempaimista. Tästä kertoo sekin, että lasten ja nuorten kunto on heikentynyt pahiten isojen kaupunkien ulkopuolella, jossa arki nojaa eniten autoiluun.
Liikuttamisen hierarkia
Joka tapauksessa on siis niin, että liikkumattomuus käy kalliiksi kansanterveydelle ja hyvinvoinnille. Sen hinta heijastuu yhteiskuntaan monin tavoin, mutta lopulta myös suoraan sote-kuluihin. UKK-instituutin arvion mukaan nykyisin Suomessa väestöstä 76 % liikkuu liian vähän ja 83 % on liikaa paikallaan, ja Helsingin tasolla näiden lukujen pudottamineen edes puoleen asukkaista toisi liki 100 miljoonan säästöt vuodessa.
Kaupunkina Helsingin siis kannattaa kannustaa asukkaitaan liikkumaan. Tämä pätee kaikissa ikäryhmissä, mutta erityisesti lapsiin ja nuoriin, sillä liikunnallinen elämäntapa tyypillisesti omaksutaan tai jätetään omaksumatta nuorena. Siksikin juhlapäätös maauimaloista oli erityisen hyvä.
Yksittäinen väliaikainen toimi ei kuitenkaan isoa kuvaa muuta. Mitä kaupungissa siis pitää tehdä? Hahmotan itse asiaa kolmiportaisen hierarkian kautta.
Kaikkein tärkeintä on luoda edellytyksiä ja kannustimia liikkumiseen arjessa. Tämä tarkoittaa kaupunkisuunnittelua, joka priorisoi rohkeasti kävelyä ja pyöräilyä liikkumistapoina. Myös joukkoliikenne edistää liikkumista: olen huomannut tämän omakohtaisestikin, kun vertaan askelia päivinä, joina olen liikkunut pääasiassa autolla ja päivinä, kun olen liikkunut metrolla ja raitiovaunulla.
Kävelyyn kannustaa paitsi sujuvuus, myös ympäristön viihtyisyys, turvallisuus ja kiinnostavuus. Se, miten mielenkiintoisia maisemia kaupungin korttelit, puistot ja lähiluonto tarjoavat, on siis tärkeässä roolissa ihmisten liikuttamisessa. Palveluiden liika keskittäminen voi tässä kostautua.
Liikkumisen pitää olla myös luonteva osa koulujen päivittäistä arkea. Kännyköiden ja ylimääräisen digin siivoaminen kouluista on nyt muodissa ja hyvä niin, mutta niiden ohella liikkumisen lisäämisen näytöt oppimisen tukemisessa ovat kiistattomat.
Arjen liikkumisen jälkeen toiseksi tärkeintä on luoda hyvät puitteet liikunnan harrastamiselle mahdollisimman laajasti kaikille kaupungissa. Harrastamisen kynnyksen on oltava matalalla ja kustannukset eivät saa sulkea vähävaraisia pois. Tämä edellyttää riittävän laajaa ja laadukasta liikuntapaikkaverkostoa, kaupungin omat ja yksityiset mukaan lukien. Seurojen ja liikuntapaikkojen tukemista on perusteltua priorisoida liikkujien määrän mukaan.
Olennaista on liikunnan ja fyysisen aktiviteetin kokonaisvaltainen saavutettavuus, johon vaikuttavat monet tekijät maantieteestä talouteen ja kulttuuriin, joita kuvaa alla oleva kuva Matkalla kohti liikunnan yhdenvertaisuutta -julkaisusta.
Kuva 1: Liikkumismahdollisuuksien saavutettavuus (Lähde: Muukkonen, P., Ehnström, E., Hasanen, E., Hintsanen, L., Laakso, T., Nurmi, M., Pyykönen, J., Salmi, L., Salmikangas, A-K., Simula, M., Virmasalo, I. & Vänttinen, L. (2022) Matkalla kohti liikunnan yhdenvertaisuutta – työkaluja monialaiseen liikuntasuunnitteluun, Helsingin yliopiston julkaisusarja Department of Geosciences and Geography C22)
Innokkaimpia liikkujia ja lajiharrastajia kannattaa kuunnella esimerkiksi liikuntapaikkoja suunnitellessa, mutta liikkumis- ja liikuntapolitiikan tärkein kohderyhmä ovat lopulta ne ihmiset, jotka liikkuvat liian vähän.
Alueiden eriytyminen ja turvallisuus vaikuttaa siis sekin liikkumiseen. Helsingissä tehdyn tutkimuksen mukaan liikuntapaikkojen käyttöä lisää se, että lapset ja nuoret kokevat asuinalueensa turvalliseksi. Siksi segregaation torjunta ja turvallisuudentunteen parantaminen ovat suoraan yhteydessä myös liikkumisen edistämiseen.
Hierarkian viimeisellä ja kansanterveyden kannalta vähiten tärkeällä portaalla ovat sitten kilpa- ja huippu-urheilun edellytykset kaupungissa. Olen innokas penkkiurheilija itsekin, kävin aikanaan urheilulukion ja mielelläni pormestarina isännöisin kansallisia ja kansainvälisiä urheilukilpailuja, ja olen iloinen esimerkiksi Urhea-hallista. Kilpa- ja huippu-urheilun tiloilla ja tapahtumilla voi rakentaa kaupungin vetovoimaa ja niihinkin kannattaa siis panostaa, ja erityisesti etsiä tapoja, jossa sama infra hyödyttää mahdollisimman laajaa joukkoa ihmisiä. On kuitenkin rehellistä todeta, että nykyaikainen huippu-urheilu on enemmän viihdettä ja bisnestä kuin laajojen joukkojen liikuntaa, ja arvioida panostuksia niistä näkökulmista.
Liikkumattomuuden hintalappu pitää laskea mukaan päätöksiin
Asukkaiden kannustaminen liikkumaan arjessa ja harrastuksissa on fiksua politiikkaa siis ihan kaupungin taloudenkin näkökulmasta.
Helsingin hallintomallissa liikuntapolitiikka kuuluu kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan alle. Se on ihan luontevaa, mutta liikkumisen ja liikkuvan elämäntavan edistäminen ei saa rajautua vain sinne.
Koska liikkumattomuuden kustannuksista iso osa kertyy lopulta yhteiskunnan maksettavaksi, tulisi päätöksiä tehdessä pohtia enemmän vaikutuksia ihmisten liikkumiseen.
Investointi autoilun sujuvuuteen on kiva juttu auton ratissa istuessa, mutta pois kaupunkilaisten kävelystä ja terveydestä. Investointi asuinalueen turvallisuuteen on myös investointi liikkumiseen. Näitä haittoja ja hyötyjä on tietysti erittäin vaikea rahallistaa tarkkaan, mutta jos ne ohittaa kokonaan niin mennään varmasti metsään.
Tai siis nimenomaan ei mennä, vaan jäädään istumaan – ja se käy kalliiksi.