Moralismi ja jääräpäisen konservatiivinen politiikka päihdeongelmien edessä maksavat rahaa ja ihmishenkiä.
Yksi suomalaisen politiikan surkeimmista jumeista ovat nuorten huumekuolemat. Vuonna 2023 huumeisiin kuoli 310 ihmistä. Nuorten, alle 25-vuotiaiden miltei kaksinkertaistui vuodesta 2022. Kasvu kuolemissa on ollut jyrkkää jo vuosikymmenen ajan.
Mitä politiikassa on saatu aikaan? Lähinnä huolipuhetta ja sormenheristelyn kiihtymistä. On selvää, että nykyinen politiikka ei toimi, mutta vihreitä ja vasemmistoliittoa lukuun ottamatta puolueiden halu puuttua asiaan lainsäädännössä vaihtelee laiskannihkeästä raivokkaaseen vastarintaan.
Päihdepolitiikkaa leimaa vahva moralismi. Huumeet ovat pahoja, hyi hyi. Puhdasoppinen valistus ja rankaiseminen on valittu linja, josta halutaan pitää kiinni vaikka ihmisiä kuolee. Samalla yhä vaarallisempia aineita virtaa kadulle samalla kun sosiaaliturvan leikkaukset ovat ajaneet useampia epätoivoisiin tilanteisiin.
Tämä cocktail enteilee huumekuolemien karmeita lukuja jatkossakin, jopa nykyistäkin pahempia.
Huumekuolemat ovat kaikessa karmeudessaan nekin lopulta vain jäävuoren huippu ja yksi osa laaja-alaista päihdeongelmien vyyhtiä. Viime aikoina on luettu uutisia muun muassa vaarallisen ”peukun” yleistymisestä ja jopa ala-asteikäisistä huumekauppiaista.
Suomessa tarvitaankin kipeästi humaanimpaa ja tutkittuun tietoon pohjaavaa päihdepolitiikkaa.
Yksi konkreettinen ja paljon puhuttu keino ovat käyttöhuoneet, jotka ovat paraikaa myös eduskunnan käsittelyssä. Niiden mahdollistamista puoltaa laaja-alainen asiantuntijoiden joukko, mukaan lukien THL ja Diakonissalaitos.
Käyttöhuoneet ovat kuitenkin vain osa ratkaisupalettia. Tarvitaan laajempi paradigman muutos, jossa huumausaineriippuvuutta kohdellaan ensisijaisesti sosiaali- ja terveyskysymyksenä rikosoikeuden sijaan. Ihmistä hoitaessaan taas tulisi nähdä huumeiden käyttö osana ongelmien kokonaisuutta, eikä erillisenä, vahvasti stigmatisoivana ilmiönä. Päihteiden käyttö ja mielenterveysongelmat kytkeytyvät usein toisiinsa.
Avun hakemiseen on oltava matala kynnys, ja on tarjottava nopeasti sitä hoitoa, jota ihminen tarvitsee. Esimerkiksi korvaushoitoon on päästävä helpommin.
Onnistunut päihdepoliittinen kurssimuutos edellyttää uutta lainsäädäntöä esimerkiksi käyttöhuoneiden osalta. Helsingissä ei kuitenkaan voida jäädä sitä odottelemaan, varsinkaan kun nykyiseltä hallitukselta tuskin edistystä nähdään.
Kaupungin onkin tehtävä se, mitä laki nyt mahdollistaa. Tarpeelliseen ja oikeaan hoitoon pääsyä pitää sujuvoittaa. On kallista ja inhimillisesti väärin ketjuttaa samaa ihmistä vieroitushoidossa katkolla kerta toisensa jälkeen sen sijaan, että pääsisi kuntouttavaan hoitoon. Korvaushoidon aloittamisesta ei pidä tehdä liian vaikeaa. Elämänhallintansa menettäneen päihderiippuvaisen pompottaminen luukulta toiselle on ylipäänsä pöljää ja hukkaa myös resursseja.
Lasten ja nuorten osalta avun hakemisen kynnyksen madaltaminen ja tuen nopea saatavuus ovat erityisen tärkeitä.
Myös lastensuojelutoimet on saatava pelaamaan paremmin yhteen päihdehoidon kanssa. Pelko järeistä lastensuojelutoimista ja sijoittamisesta pois kotoa voi nostaa kynnystä hakea apua ajoissa. Pahimmillaan sijoittaminen vauhdittaa kierrettä, jossa päihteet kovenevat ja syrjäytyminen syvenee – etenkin jos lastensuojelun piirissä ei ole riittävää päihdehoitoa.
Sekin pitää huomioida, että tilanne kadulla ja verkossa voi muuttua nopeasti. Uusia aineita virtaa käyttöön säännöllisesti, ja rikolliset tarttuvat tilaisuuksiin nopeasti. Oikea tilannekuva ja sujuva tiedonkulku kaupungin eri toimijoiden, järjestöjen ja poliisin kanssa on tärkeää. Tällä porukalla on tärkeää istua säännöllisesti alas, ja olisi hyvä ottaa poliittiset päättäjät mukaan myös. Näin toimitaan käsittääkseni Oslossa, josta voisimme hakea oppia.
Fiksumpi päihdepolitiikka säästää myös rahaa. Päihdehoitoihin pääsyn nopeuttaminen ja päihderiippuvaisten arvostava kohtaaminen kaikissa kaupungin palveluissa ehkäisevät ongelmien syvenemistä, joita on yhä vaikeampi ja kalliimpi hoitaa.
Esimerkiksi pistokäytöstä seuraavien infektioiden hoitamatta jättäminen johtaa amputaatioihin ja valtaviin erikoissairaanhoidon kustannuksiin. Useiden viikkojen jonotusaika vieroitushoitoon on paitsi inhimillisesti kestämätön tilanne myös kallista säästämistä: hallitsemattomasti päihteitä käyttävän ihmisen hoidotta jättäminen siirtää ja lisää kustannuksia toisaalla. Omaisuusrikollisuus työllistää poliisia ja kriisiytyvät terveysongelmat sekä tapaturmat ensihoitoa ja päivystyksiä.
Paljon voisi siis tehdä paremmin, sekä kansallisella tasolla lainsäädännössä että paikallisesti kaupungin toimesta Helsingissä. Karmeiden tilastojen ja uutisten valossa pitäisi joka tapauksessa olla selvää, ettei nykylinja voi jatkua.
Tai voi, mutta se käy kalliiksi sekä rahassa että ihmishengissä.
Eduskunnassa päihdepoliittinen keskustelu on äärimmäisen turhauttavaa. Helsingissä ollaan onneksi jo pidemmällä, mutta tekemistä riittää täälläkin.