Suomen siviilitiedustelusta vastaavan Supon tulevaisuudesta käynnistyi tällä viikolla vilkas keskustelu. Huolellinen selvitystyö päivityspäätösten pohjaksi on tervetullut askel.
Suomen nykyinen tiedustelukoneisto muodostettiin uusien tiedustelulakien myötä vuonna 2019. Tuolloin luotiin rakenne, jossa sotilastiedustelusta vastaa Puolustusvoimat ja siviilitiedustelusta suojelupoliisi Supo. Puolustusvoimat toimii puolustusministeriön alaisuudessa, suojelupoliisi sisäministeriön.
Sotilastiedustelun koti on varsin ilmeinen, mutta suojelupoliisin siirtämisestä sisäministeriöstä toisaalle käynnistyi tällä viikolla vilkas keskustelu. Ensin ulkoministeriön valtiosihteeri Jukka Salovaara ehdotti puheessaan Supon siirtoa ulkoministeriön alaisuuteen, sitten pääministeri Petteri Orpo ehdotti valtioneuvoston kansliaa. Asiaa lähdetään nyt selvittämään virallisen hankkeen kautta.
Se on perusteltua, sillä suojelupoliisi on sisäministeriössä lähinnä historiallisista syistä, ajalta, jolloin Supo teki vielä poliisiviranomaisen töitä. Suojelupoliisi kun ei tänä päivänä ole enää poliisi ollenkaan. Se ei ole esitutkintaviranomainen. Vuoden 2019 lakiuudistuksesta lähtien Supo on ollut puhtaasti turvallisuus- ja tiedustelupalvelu. Englanniksi nyky-Supo kulkeekin nimellä Finnish Security and Intelligence Service.
Tiedustelupalveluna Supon tärkein asiakas on valtionjohto, mikä puoltaisi ohjausta suoraan valtioneuvoston kansliasta. Ulkomaantiedustelu toki luo yhteyden ulkoministeriöön, ja esimerkiksi Briteissä MI6 ja Ruotsin ensi vuonna aloittava uusi UND toimivat näin. Nykyisen Supon koko tehtäväpaletti ei kuitenkaan aivan yhtä luontevasti osu ulkoministeriön tontille. Yksi vaihtoehto olisi hajauttaa Supon nykyinen toiminta useampaan organisaatioon, mutta rakenteen pirstaloiminen on riski jatkuvuudelle. On myös oltava tarkkana, että tiedustelutoiminnan ja poliisitoiminnan välillä on vahva palomuuri, oli ratkaisu mikä tahansa.
Muista maista kannattaa ottaa oppeja talteen, mutta suoraa mallia ei sellaisenaan löydy kopioitavaksi. EU- ja Nato-maissa on monenlaisia järjestelyjä riippuen tiedustelupalveluiden ja valtionhallinnon rakenteesta.
Päivittämisen tarve ei nouse siitä, etteikö Supo tekisi hyvää työtä. Hiljattain Helsingin Sanomat uutisoi L’Express-lehden selvityksestä, jossa Supo jäi tiedustelun ammattilaisten arvioinnissa jälkeen Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Viron tiedustelupalveluita. Uutinen antoi Suposta turhan karun kuvan: selvityksen pisteytysmallissa kunkin asiantuntijan piti nimetä ja pisteyttää viisi parasta tiedustelupalvelua, ei arvostella jokaista. Kun huomioidaan Supon rahoitus, pärjäsi Supo itse asia aika hyvin.
Supon resurssit nimittäin kalpenevat Ruotsin, Norjan ja Tanskan tiedustelupalveluiden rinnalla. Suomesta uhkaa tulla Venäjän rajanaapureista ainut, jonka siviilitiedustelun resurssit laskevat lähitulevaisuudessa. Geopoliittinen tilanne ja teknologian nopea kehitys edellyttäisivät tietysti päinvastaista. Paikka sisäministeriön alaisuudessa johtaa helposti resurssikisaan poliisin kanssa, varsinkin kun poliisin rahoituksen kasvattamiseen on myös painetta.
Tehokas tiedustelukoneisto on kansallisen turvallisuuden ja vaikutusvallan elinehto. Meillä on oltava hyvä näkymä siihen, mitä maailmassa tapahtuu nyt, ja mitä voi tapahtua seuraavaksi. Yhteistyö liittolaisten ja kumppanien kanssa tietysti täydentää omia kykyjämme, mutta vapaamatkustajan paikkoja ei ole pidemmän päälle tarjolla. Tieto on valtaa ja valuuttaa. Talouden ja turvallisuuden kietoutuessa yhteen laadukas kansallinen tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu lisää myös yritysten luottamusta toimia ja investoida Suomeen.
Siksi nyt on hyvä hetki arvioida, mikä on tarkoituksenmukaisin tapa järjestää Suomen siviilitiedustelun toiminta, resurssit ja ohjaus. Laatikkoleikin ohella toivon selvitykseltä laajemmin ehdotuksia käytäntöjen kehittämiseen. Esimerkiksi kollegani Jarno Limnellin ajatus vaalikausikohtaisesta tiedusteluselonteosta eduskunnalle on kannatettava. Nykyisin tiedustelutoiminnan virallinen parlamentaarinen käsittely tapahtuu lähinnä tiedusteluvalvontavaltuutetun vuosittaisen kertomuksen yhteydessä. Tiedustelun valvonta ja itse toiminta ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Valvontanäkökulman on tietysti kuljettava mukana koko ajan, jos ja kun tiedustelutoiminnan rakenteita uudistetaan, ja valvonnan resurssien on kuljettava käsi kädessä toiminnan resurssien kanssa. Tiedustelutoiminnan luonne edellyttää rajankäyntiä herkkien perusoikeuksien kanssa, ja siksi sitä ohjaavan lainsäädännön ja peräänkatsomisen on oltava kunnossa.
Kuten A-studiossa tiistaina totesin, en itse ole vielä lukinnut vastausta siitä, mihin lopputulokseen selvityksessä tulisi päätyä. Toivon työryhmälle työrauhaa. Kansallisen turvallisuuden kysymyksistä ei pidä tehdä pikkumaisia arvovalta- tai reviirikiistoja. Valitettavasti pääministerin ja sisäministerin nokittelu aiheen parissa ei lupaa hyvää.
