Mielipidekirjoitus Talouselämässä 12.9.2026
Julkisessa keskustelussa ja esimerkiksi Seija Holtarin kolumnissa (TE 3.9.) on syntynyt kuva, että olisimme ehdottaneet, että varakkaan vanhuksen hoivalasku siirrettäisiin automaattisesti kuolinpesän maksettavaksi. Se ei ole perusajatuksemme.
Tavoitteena on, että pitkäkestoisen ympärivuorokautisen hoivan kustannuksiin osallistutaan ihmisen elinaikana ja maksukyvyn perusteella. Nykyisin asiakasmaksu määräytyy pääosin tulojen mukaan. On mielestämme perusteltua kysyä, miksi huomattava käytettävissä oleva varallisuus pitäisi jättää kokonaan tarkastelun ulkopuolelle.
Varallisuuden huomioiminen ei tarkoita omaisuuden takavarikointia eikä sitä, että koti pitäisi myydä hoivan maksamiseksi. Mahdollinen malli voisi perustua suojaosaan, jonka alittavaa varallisuutta ei huomioida. Vasta sen ylittävästä osasta otettaisiin laskennallinen osuus asiakasmaksussa. Tällöin esimerkiksi 300 000 euron varallisuus voisi merkitä joitakin satoja euroja suurempaa kuukausimaksua, ei koko omaisuuden menettämistä. Maksuun voisi hakea lykkäystä.
Tarkat rajat ja prosentit on ratkaistava vaikutusarvioiden perusteella. Periaate on kuitenkin selvä: julkiset varat ovat niukka resurssi. Jos hoivan kustannuksia ei kateta osin palvelun käyttäjän maksukyvyn perusteella, ne katetaan verotuksella. Silloin lasku siirtyy nykyisille ja tuleville veronmaksajille, lapsille ja lapsenlapsille, vaikka hoivaa saava henkilö voisi osallistua kustannuksiin omilla varoillaan. Vielä huonompi vaihtoehto on, että hoivan saatavuus ja laatu selvästi heikkenee rahoituksen puuttuessa. Tällöin vastuu ikääntyneiden huolenpidosta lankeaa työikäisille lapsille, tyypillisesti naisille.
Syöpähoito ei ole sama asia kuin pitkäaikainen hoiva
Syöpähoitojen vertaaminen vanhusten ympärivuorokautiseen hoivaan ei ole taloudellisesti tai palvelujen luonteen kannalta osuvaa.
Syöpähoito on lääketieteellistä hoitoa, jonka tavoitteena on parantaa tai hallita sairautta ja lievittää oireita tyypillisesti siten, että henkilö voi palata normaaliin arkeen, työhön ja perhe-elämään. Hoitojen aikana asutaan kotona. Olisi hankala ajatus, että ihminen joutuisi miettimään, onko hänellä varaa syöpähoitoihin, kun arjen pitäisi jatkua myös hoitojen jälkeen.
Ympärivuorokautinen hoiva on puolestaan pitkäkestoinen palvelukokonaisuus, johon kuuluu asumista, päivittäistä apua ja jatkuvaa hoivaa. Palvelun kustannukset syntyvät kuukausi kuukaudelta, joskus vuosien ajan. Siksi on perusteltua arvioida, miten niihin osallistutaan.
Jokaiselle hyvä hoiva
Yhteiskuntana meidän on huolehdittava siitä, että jokainen saa tarvitsemansa hyvän hoivan. Hoivaan päätyvä ihminen voi olla hyvin hauras, muistisairas tai muuten kykenemätön huolehtimaan omista asioistaan. Vastuu järjestelmän toimivuudesta kuuluu yhteiskunnalle, ja maksujen on oltava oikeudenmukaisia, selkeitä ja turvallisesti toteutettuja.
Suomi tarvitsee tulevina vuosina enemmän ympärivuorokautista hoivaa, mutta julkisen talouden liikkumavara on rajallinen. Jos ei mitään tehdä, hoivan julkiset kulut tulevat jopa kaksinkertaistumaan seuraavan 20 vuoden aikana. Siksi on vastuullista kysyä, miten kustannukset jaetaan. Maksavatko ne, jotka palveluita käyttävät, vai siirretäänkö lasku nykyisille työikäisille tai heidän lapsilleen?
Yhä useampi ikäihminen ja heidän läheisensä kantaa huolta, saako tarvitsemaansa hoivaa ja millaisissa oloissa. Tähän huoleen yhteiskuntamme ja meidän poliitikkojen pitää pystyä vastaamaan.
Atte Harjanne, kansanedustaja, vihr.
Suvi Pulkkinen, kaupunginvaltuutettu, vihr.