Kestävä kaupungistuminen vahvistaa taloutta, lisää hyvinvointia ja auttaa päästöjen vähentämisessä. Urbaani kehitys ansaitsisikin enemmän painoarvoa politiikassa.

Eduskuntatalo ja valtioneuvosto ovat fyysisesti Helsingin keskustassa, mutta henkisesti usein kaukana siitä. Kun ottaa huomioon, miten keskeisessä roolissa kaupungistuminen ja suuret kasvukaupungit ovat Suomen taloudessa ja tulevaisuudessa, ne painottuvat politiikan puheissa ja teoissa turhan vähän.

Esimerkkejä tästä vinoumasta on helppo listata. Maakuntien tehtaiden tai turvetuotannon työpaikkojen poliittinen painoarvo tuntuu olevan moninkertainen kaupunkien palveluihin tai kulttuuriin verrattuna. Pragmaattinen keskustelu liikenteen päästövähennyksistä on vaikeaa, kun huomion vie pitkälti haja-asutusalueiden autoilu. EU-vaikuttamisessa Suomi on laittanut erityisesti paukkuja maa- ja metsätalouden edunvalvontaan aika lailla hallituspohjasta riippumatta. Näille elinkeinoille on edelleen myös käytännössä oma ministeriönsä. Koronan runnellessa taloutta on huoli Lapin matkailusta ollut korostetusti esillä – tilastojen valossa Suomen merkittävin matkailukohde on kuitenkin itse asiassa Helsinki. Sote-uudistuksessa painopiste on enemmän maakuntien kuin kasvukeskusten murheissa.

Käytännössä Suomessa tehdään kaikkea politiikkaa vähintään jonkinlaisella aluepolitiikan vivahteella. Se on sinänsä ihan perusteltua, sillä varsinkin nykyisessä globaalissa taloudessa hyvinvointi ja vauraus tuppaavat kasaantua ja niitä on perusteltuakin tasata. Alueellisia huolia ei luonnollisestikaan pidä vähätellä eikä näkökulmaa sivuuttaa. Silti mittakaavat olisi syytä pitää mielessä ja muistaa kasvukaupunkien ja kaupungistumisen merkitys koko maalle ja taloudelle.

Käytännössä Suomessa tehdään kaikkea politiikkaa vähintään jonkinlaisella aluepolitiikan vivahteella.

Suomalaisista kolmasosa asuu kuudessa suurimmassa kaupungissa, ja osuus on kasvanut vauhdilla. Aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI arvioi vuonna 2019, että vuonna 2040 kolmasosa Suomen väestöstä asuu pääkaupunkiseudulla ja toinen kolmasosa yhdeksällä muulla kaupunkiseudulla, kun koko maassa väestön ja työikäisen väestön kasvu keskittyy kohti suuria kaupunkeja. Korona-aika etätöineen ei ole kääntänyt kaupungistumista, vaikka vaikuttaisi sitä hivenen hidastaneen. Veikkaan itse, että lopulta palveluiden, korkeakoulujen ja rajojen avautuessa palataan tutuille, ellei jopa jyrkemmille, kaupungistumiskäyrille.

Talouslukuja katsoessa kaupunkien rooli korostuu entisestään. 80 % Suomen työpaikoista on kaupunkiseuduilla ja kaupunkiseuduilla tuotetaan 82 % Suomen bruttokansantuotteesta.

Kaupungistuminen onkin paitsi ihmisten liikettä, myös tuottavuuden kasvua. Ilmiö tunnetaan myös kansainvälisessä tutkimuksessa. Syracusen ja Toronton yliopistojen tutkijoiden koontiartikkeli vuodelta 2004 arvioi, että kaupungin koon tuplautuessa alueen tuotattuvuus kohoaa 3-8 % ja väestöntiheyden tuplaantuminen nostaa tuottavuutta keskimäärin 5 %. Kaupungistuminen itsessään siis kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä.

Kaupungit rahoittavatkin laajasti julkista taloutta koko maassa kuntien valtionosuuksien kautta – erityisesti tässä korostuu pääkaupunkiseutu, sillä Helsinki, Espoo ja Vantaa kolmistaan maksoivat vuonna 2020 tasauksia liki 600 miljoonalla eurolla. Yleisesti valtionosuuksien merkitys kuntien taloudelle on pääsääntöisesti sitä suurempi, mitä pienemmästä kunnasta on kyse.

Talouden tila näkyy myös hyvinvoinnissa, joka on Kalevi Sorsa -säätiön tuoreen raportin mukaan keskittynyt pääkaupunkiseudulle ja suurten kaupunkien ympäryskuntiin. Tosin myös suurimmat tuloerot löytyvät kaupunkien sisältä, ja kaupunkien vähäosaiset jäävätkin joskus alueellisen tarkastelun jalkoihin.

Kaupungistuminen itsessään kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon torppaamisessa kaupungistuminen auttaa pienentämään asumisen ja liikenteen vaatimaa energiaa ja maa-alaa. Edellytyksenä tietysti on se, että energia tuotetaan päästöttömästi sekä se, ettei kaupunkilaisten kokema vaurastuminen käänny siinä määrin materiaaliseksi kulutukseksi kuin nykyisin.

Kestävä kaupungistuminen trendinä vahvistaa taloutta ja vähentää päästöjä. Onko siis edelleen mielekästä toistella vaaleista toiseen kysymystä siitä, pitäisikö koko maa pitää asuttuna? Ihmisillä on tietysti täysi vapaus itse päättää, missä asuvat. Edellä mainitut syyt kuitenkin ohjaavat yhä useampia kaupunkeihin ihan omasta tahdostaan. Kun kaupungistuminen tuo haasteistaan huolimatta niin paljon hyvää, kannattaisi politiikan lähtökohdaksi ottaa se, että urbaanin kehityksen hyötyjä vahvistetaan ja haittoja lievennetään. Virtaa vastaan ei kannata uida. 

Ymmärrän, että ajatus hajauttamisesta houkuttelee, mutta tiiviin kaupungin hyödyt edellyttävät tiivistä kaupunkia. Koronan myötä nähty etätöiden harppaus tuskin tätä dynamiikkaa muuttaa, sillä tähänkin asti digitalisaatio on enemmänkin vauhdittanut kaupungistumista kuin hidastanut sitä. Digitalisaatio auttaa toki siinä, että palvelut ja työ- ja opiskelumahdollisuudet niille, jotka eivät kaupunkeihin halua, on entistä helpompi järjestää. Tämän voisi ajatella hajauttavan asumista ja elinkeinoja, mutta vaikutus voi olla joissain tapauksissa myös päinvastainen.

Kaupungistumisen hyötyjä listatessa on hyvä muistaa, että kaupunkien hyvinvointi on varsin riippuvaista maaseudusta ja harvempaan asutuista alueista. Ruoka tulee maalta, ja teollinen tuotanto raaka-ainevirtoineen tapahtuu usein kaukana kaupunkien pääkonttoreista, eivätkä eurot siksi ihan täyttä kuvaa talouden fysikaalisesta perustasta kerrokaan. Ja mitä päästöihin tulee, kaupunkien päästökirjanpito – esimerkiksi Helsingin hiilineutraalisuustavoite – kattaa todellisuudessa vain osan päästöistä, sillä suuri osa jalanjäljestä muodostuu epäsuorasti kaupunkien ulkopuolella.

Harvempien alueiden tukeminen ja kaupunkeissa kasaantuvan hyvinvoinnin jakaminen laajemmalle on sinänsä perusteltua, samoin alueellisesti kohdennetut toimet. Kun pienellä paikkakunnalla menee nurin iso tehdas, tarvitaan siellä ymmärrettävästi kohdennetumpia tukitoimia kuin suuressa kaupungissa, jossa talous rullaa dynaamisemmin. Harkittu ja fiksu aluepolitiikka on siis tarpeen. Kaupunkipolitiikka ei kuitenkaan saisi jäädä sen varjoon.

Kaikkein surkeinta on vastakkainasettelun lietsominen, ja kehnointa aluepolitiikkaa syntyy, kun käyttövoimana on kaupungistumisen vastustaminen ja keinona kaupunkien kasvun kepittäminen. Parempi lähtökohta erilaisten alueiden erilaisten vahvuuksien ja haasteiden huomioiminen ja kasvukaupunkien ratkaisevan tärkeän roolin ymmärtäminen. Tätä tukisi se, että kaupungeille ja alueille annetaan mahdollisimman paljon vapautta ja vastuuta oman alueensa kehittämiseen.

 Kestävä kaupungistuminen hyödyttää koko maata, ja siihen kannattaa panostaa.

Kalasataman alueelle nousee uutta Helsinkiä. Kun valmista tulee, asukkaita on saman verran kuin Imatralla (alkuperäinen kuva: Josefiina Alanen)