Rauha pitää solmia Ukrainan ehdoilla, ja se edellyttää Ukrainan menestyksen varmistamista sen sodassa Venäjän rikollista hyökkäystä vastaan. Materiaalista tukea ja kykyä on ryhdistettävä, ja länsijoukkojen lähettämistä paikan päälle Ukrainaan valmisteltava.
Olen vaalikentillä törmännyt muutamaan otteeseen kysymykseen siitä, miten voin vihreänä olla vaatimassa lisää aseita ja ammuksia ja kautta linjan vahvempaa tukea Ukrainalle, länsijoukkojen läsnäoloa myöten.
Eikö minua kiinnosta rauha, kuuluu tarkentava kysymys. Enkö ole huolissani eskalaatiosta tai sodan laajenemisesta?
Minä nimenomaan haluan, että sota ja hävitys Ukrainassa päättyy, ja ettei se leviä sieltä yhtään mihinkään. Ja juuri siksi kannatan entistäkin vahvempaa tukea Ukrainalle.
Oikeudenmukainen, kestävä rauha voidaan tehdä vain Ukrainan ehdoilla. Venäjä on aloittanut laittoman hyökkäyssodan, jolle ei ole minkäänlaista oikeutusta. Venäjällä ei ole mitään oikeutta etupiiriin tai alueiden valtaamiseen sotavoimalla.
Lähtökohdat tulevaan rauhaan luodaan tässä hetkessä sotaa käymällä. Ukrainan menestys puolustussodassaan varmistaisi sen, että Ukrainalla on valtit kädessään siinä, millaisiin ehtoihin sota päättyy. Venäjän menestys vaikuttaa tietysti päinvastoin, ja pahimmillaan kyse on vapaan Ukrainan olemmassaolosta. Sen Venäjä pyrki lopettamaan heti helmikuussa 2022, mutta onneksi epäonnistui.
Myös eskalaation näkökulmasta Venäjän menestys on lopulta kaikkein vaarallisin kehityskulku. Mikäli rikollinen voimankäyttö palkitaan, sitä on todennäköisemmin edessä jatkossa lisää. Se toimisi myös esimerkkinä muille tyranneille maailmalla, ja alentaisi kynnystä rikollisiin sotiin eri puolilla maailmaa. Erittäin vaarallinen kehityskulku liittyy siihenkin tilanteeseen, jossa Venäjä saisi harjoittamallaan ydinasekiristyksellä haluamansa. Se lisää todennäköisesti kiinnostusta ydinaseisiin monissa maissa – sellaisissakin, joilla ei ydinasetta nyt ole.
Siksi rauhan, vakauden ja demokratian arvon päälle ymmärtävänä ajattelen, että Ukrainaa on tuettava vieläkin vahvemmin. Poliittinen sitoutuminen tähän tavoitteeseen on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä on tehdä siitä konkreettisesti totta.
Ensinnäkin, viimeisistäkin itse asetetuista rajoituksista sotatarvikkeisiin ja niiden käyttöön liittyen on luovuttava. Ukrainalle on toimitettava sitä tavaraa, jota se tarvitsee, länsihävittäjät ja risteilyohjukset mukaan lukien. Monet asejärjestelmät saatiin liikkeelle vasta pitkän vatvomisen jälkeen, ja se on maksanut Ukrainalle ihmishenkiä. Ukrainan on myös saatava käyttää sille toimitettuja aseita tehokkaasti, eikä kykyä iskeä Venäjän maaperälle ole järkeä rajoittaa.
Ukrainalla kun on täysi oikeus puolustaa itseään iskemällä legitiimeihin sotilaskohteisiin, olivat ne kummalla puolella rajaa tahansa. Ilman tällaista oikeutta Ukraina on kuin nyrkkeilijä, jonka toinen käsi on sidottu selän taakse. Käyttörajoitusten osalta useiden jarrutelleiden maiden linja on nyt onneksi nytkähtänyt tai nytkähtämässä eteenpäin.
Toisekseen EU:n ja EU-maiden ase- ja ammustuotantoa on vihdoin kasvatettava reippaasti. Erityisesti pula tykistön ja ilmatorjunnan ammustarvikkeista ajaa Ukrainaa liian ahtaalle suhteessa Venäjään, joka on saanut sekä tuotantoaan nostettua, että hyödynnettyä Iranin ja Pohjois-Korean tuotantoa ja varastoja.
EU:nkin kannattaa hyödyntää myös Euroopan ja Yhdysvaltojen ulkopuolista tuotantoa ennakkoluulottomasti. Merkittävä tuotannon lisääminen Euroopassa on silti välttämätöntä, jotta riittäviin määriin päästään ja huoltovarmuus vahvistuu. Se antaisi samalla Kremlille signaalin, että Eurooppa on tosissaan ja valmis pitkäaikaiseen Ukrainan tukemiseen sekä kyvykäs puolustamaan itseään.
Kolmanneksi länsijoukkojen lähettämiseen Ukrainan avuksi maaperälle on valmistauduttava. Ukrainan tukeminen myös tällä tavoin on täysin linjassa YK:n peruskirjan kanssa. Länsijoukot voisivat toimia Ukrainassa kouluttajina, kuten kirjoitin jo tammikuussa, teknisenä ja huollollisena tukena, siviilikohteiden ilmapuolustuksen apuna torjumassa venäläisiä ohjuksia ja drooneja tai suojaamassa Valko-Venäjän tai Transnistrian vastaisia rajoja. Näin tehostettaisiin Ukrainan kykyä puolustautua ja vapautettaisiin ukrainalaisia joukkoja rintamalle ilman, että läntiset ja venäläiset joukot kohtaisivat taistelukentällä.
Tällainen joukkojen lähettäminen tulisi toteuttaa mahdollisimman laajassa yhteistyössä länsimaiden kesken. Mikäli Suomi osallistuisi, koottaisiin joukot vastaavalla tavalla kuin kriisinhallintaoperaatioihin.
Näiden toimien rinnalla on tietysti jatkettava ja tehostettava Venäjän vastaisia talouspakotteita, ja estettävä niiden kiertäminen nykyistä tehokkaammin. Vaikka pakotteet eivät ole rampauttaneet Venäjän taloutta ja kykyä käydä sotaa toivotulla tavalla, ne ovat kyllä osuneet ja osuvat kipeästi. Myös fossiilienergian käytön alasajo Euroopassa ja vihreän siirtymän edistäminen maailmanlaajuisesti ovat johdonmukaisia ja tarpeellisia toimia Venäjän talouden ajamiseksi ahtaalle.
Ylipäänsä EU:n on otettava johtajuus sen varmistamisessa, että sota päättyy Ukrainan ehdoilla, sillä Yhdysvaltojen tuen yllä väijyy Trumpin muotoinen synkkä pilvi. Samalla on toki niin, että Venäjän sotamenestys Ukrainassa on Euroopassa vielä akuutimpi turvallisuushuoli kuin Atlantin takana, ja sen tulisi nyt näkyä päätöksissä kautta linjan.
Kaksi vuotta sitten muistutettiin poliitikkojen puheissa viikottain, kuinka Ukraina sotii paitsi oman vapautensa, koko Euroopan puolesta. Se on totta yhä. Tämä kannattaa muistaa nyt eurovaaleissakin. Vihreät ovat olleet kaikkein johdonmukaisimpia ja yhtenäisimpiä Ukrainan tukijoita sekä Suomessa että EU:ssa. Se on aivan loogista puolueelta, joka on oikeudenmukaisesti rauhan puolella.
Venäjä voimapolitiikalle ei saa antaa myöten.