Puhdas vety on välttämätön osa fossiilitalousta irtaantumiseen, mutta vetytalous kannattaa rakentaa kysynnän eikä tarjonnan kautta.
Euroopan unioni linjasi vuonna 2020 uudesta vetystrategiasta kunnianhimoisine tavoitteineen. Vedystä kaavailtiin siinä nopeasti keskeistä pilaria Euroopan vihreään siirtymään: energiavarastoksi tasapainottamaan vaihtelevaa sähköntuotantoa ja keinoksi liikenteen päästövähennyksiin ja teollisuuden putsaamiseksi päästöstä. Vuoteen 2024 mennessä oli tarkoitus tuottaa miljoona tonnia uusiutuvaa vetyä, vuoteen 2030 mennessä jopa 10 miljoonaa tonnia.
Tämän todettiin tietysti vaativan paljon puhdasta energiaa ja vedyntuotantolaitoksia, mutta myös infraa vedyn kuljettamiseen ja tankkaamiseen.
Vetystrategian visioista on tosielämässä jääty kauas. Vuoden 2024 tavoitetta ei saavutettu, ja EU:n vihreän vedyn tuotantomäärät mitataan vasta sadoissa tuhansissa tonneissa. Vuoden 2030 tavoitteeseen ei ole mitään jakoa.
Mikä meni pieleen? Ulkoisilla tekijöillä on ollut merkittävä vaikutus. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja Trumpin nousu valtaan ovat tietysti muuttaneet asetelmaa. Sodasta seurasi energian hintakriisi, kustannusten nousu kautta linjan ja poliittinen shokki. Trumpin myötä Yhdysvallat lähti vauhdilla pakittamaan omista vetysuunnitelmistaan, jotka olisivat edetessään tuoneet kustannuksia alas ja tukeneet markkinan muodostumista.
Samalla sähkö on osoittautunut odotettua lupaavammaksi ratkaisuksi myös monessa niistä käyttökohteissa, joihin vetyä kaavailtiin, kuten raskaassa liikenteessä ja merellä.
EU:n lähtökohta vetyyn on kuitenkin myös itsessään ollut ongelmallinen. Vetystrategia korostaa tuotantoa ja infraa, siis tarjontaa kysynnän sijaan: tuotetaan miljoonia tonneja vetyä, luodaan vetymarkkina ja hyviä asioita tapahtuu. Vety näyttää tässä ajattelussa myös rinnastuvan maakaasuun: verrattain helposti kuljetettavaan ja käytettävään polttoaineeseen. Maakaasuinfraa onkin hahmoteltu suoraan vedyn käyttöön.
Taustalla on monen eurooppalaisen maan erittäin syvä riippuvuus maakaasusta. On helpompi haaveilla simppelistä siirtymästä kaasusta toiseen kuin laajemmasta energiajärjestelmän muutoksesta.
Tosiasiassa vety on teknisesti haastavaa ja karkaamisherkkää tavaraa, jonka tuottaminen, kuljettaminen ja varastointi vaatii uutta infraa ja paljon energiaa. Ja jos vetyä karkaa merkittäviä määriä, sen ilmastohyödyt pahimmillaan kumoutuvat.
Vetystrategia on tavallaan EU:n energiapolitiikan ongelmien kääntöpuoli. Vetyä kaavaillaan tasaamaan vaihtelevaa tuuli- ja aurinkovoiman tuotanto. Tuotannon vaihtelu on aito haaste, mutta myös itse syvennetty ongelma: sulkemalla ydinvoima pois energiapaletista vaihtelu kasvaa. Ja juuri sitä EU on pitkään tehnyt – myös pyrkimällä rajaamaan ydinvoimalla tuotetun vedyn pois markkinoilta.
Vedyn haaste tuotannon tasaajana on varastoinnin ja logistiikan ohella ennen kaikkea sen energiatalous. Vedyn tuottaminen elektrolyysilla syö paljon sähköä. Jotta sillä voidaan tasata vaihtelevaa aurinko- ja tuulivoimaa, täytyy aurinko- ja tuulivoimaa rakentaa entistä enemmän, jotta tuotantopiikkien aikana tuotetaan paitsi talouden edellyttämä sähkö, myös vetyä valottomien ja tuulettomien aikojen tarpeeseen.
Valitettavasti on halvempaa hoitaa homma fossiilikaasulla tai hiilellä, ja juuri näin on tapahtunutkin. Kyse ei ole vain riittämättömästä hiilen hinnoittelusta, vaan fysiikasta: vetyyn ja vaihtelevaan uusiutuvaan perustuvan mallin energiatalous on heikompi ja vaadittavat materiaaliset resurssit ja siten investoinnit suurempia.
Se, että vetyvisio on toistaiseksi mennyt mönkään, ei muuta sitä, että puhdas vety on välttämätön osa fossiilitonta tulevaisuutta. Tuntemamme hyvinvointiyhteiskunta ei toimi ilman hiilivetyjä, ja moni käyttötarve on edelleen ja toistaiseksi sähköistymisen ulottumattomissa. Lannoitteita pitää valmistaa ilman fossiilista maakaasua, terästä ilman hiiltä. Kaikki nykyinen fossiilisen vedyn käyttö pitää korvata.
EU:n vetystrategian ongelma onkin, on että siinä lähdettiin liikaa vety edellä. Parempi lähtökohta on mennä käyttökohteet edellä. Esimerkiksi vetyteräksen tai synteettisen lannoitteen tuotanto ei vaadi vetyputkia tai eurooppalaisia vetymarkkinoita, vaan vety on luontevaa valmistaa ja käyttää samalla teollisuusalueella tai ainakin lähellä. Tällä tavalla yhteiskunnat aikanaan sähköistyvät. Suomessakin sähkövalo syttyi ensimmäisenä Tampereella Finlaysonin tehtaalla, jossa sähkö tehtiin paikan päällä.
Tehokkain tapa edistää vetytaloutta onkin luoda kysyntää puhtaan vedyn käytölle siellä, missä sitä välttämättä tarvitaan. Päästökauppa on tässä tärkein ja suurin leka, jota voidaan täydentää kohdennetummilla kysyntää luovilla toimilla ja pilottilaitoksia tukemalla. Itse olen ehdottanut myös synteettisten polttoaineiden ja ammoniakin hankkimista huoltovarmuusvarastoihin.
Euroopassa onkin otettu käyttöön myös tällaista kysyntäohjausta, ja juuri se on osaltaan johtanut esimerkiksi synteettisen lentopolttoainetuotannon investointeihin. Tieto konkreettisesta kysynnästä toimii, höttöinen ylätason pensselöinti ei. Siksi vetystrategian pitäisi keskittyä siihen samalla kun energiapolitiikka mahdollistaa ja ilmastopolitiikka ohjaa yleisemmin siirtymää pois fossiileista.
Aivan olennaista on tietysti myös hyväksyä ydinvoimalla tuotettu vety siinä missä uusiutuvatkin – tai oikeammin säädellä vedyntuotannon päästöjä yksinomaan päästökaupan kautta.
Purkitetulle vedylle on sillekin todennäköisesti kysyntää, ehkä jopa pitkissä putkissa kuskatulle. Vetyä tuottaessa syntyy myös lämpöä, ja jos tälle lämmölle on kysyntää esimerkiksi kaukolämpönä, se voi osaltaan vaikuttaa siihen, mihin vedyntuotantoa kannattaa sijoittaa.
Eurooppalainen vetytalous rakentuu siis fiksuiten käyttötarpeet edellä. Sama pätee tietysti myös Suomeen, jossa on erinomaiset mahdollisuudet rakentaa vetytalouden uusia arvoketjuja edullisen ja puhtaan energian ansioista.
Kuva: Sander Weeteling, Flickr