Vaikuttavampi, vakuuttavampi, moniäänisempi vihreät – Puhe puoluekokouksessa 11.9.2021

Arvon puoluekokousväki,

Maailman paras vihreä liike,

Huhtikuussa 2019 pyöräilin Helsingin rautatieaseman ohi ja parin käännöksen jälkeen, näkyviin tuli tuttu graniittinen pylväsrivistö. Pysähdyin hetkeksi, vedin happea ja pyyhin kostuneita silmäkulmia. Olin todella innoissani, ja äärimmäisen kiitollinen. Olin menossa ensimmäistä kertaa töihin eduskuntaan, vihreänä kansanedustajana.

Ennen sitä tutkin työkseni ilmastonmuutoksen vaikutuksia yhteiskuntaan. Siinä kävi varsin selväksi, ettei ilmastonmuutoksen hillintä tai luontokadon torjunta ole kiinni tiedon puutteesta, eikä globaalit ongelmat ratkea vain yritysten vapaaehtoisin vastuullisuustoimin tai valistuneella kulutuksella. Pullonkaula matkalla kestävään tulevaisuuteen on poliittinen tahto ja kyky. Se oli painavin syy sille, että lähdin tekemään täysillä politiikkaa.

Se tie vei siis lopulta Arkadianmäelle. Eduskuntatalon portaita ei kuitenkaan kukaan nouse yksin. Olen ensimmäisten kuntavaalieni jälkeen edennyt poliittisella urallani aika nopeasti, mutta se on tapahtunut ennen kaikkea eri vihreiden yhdistysten ja politiikan tekijöiden vuosikausien työn ansiosta. Joskus se työ on helppoa ja hauskaa: usein ei. Toisille se on vastuunkantoa paikallisena valtapuolueena, toisille pioneerityötä paikkakuntansa harvoina vihreinä aktiiveina. Toisilla painottuu koulutuksen puolustaminen, toisilla vaelluskalojen vapauttaminen. Joku on äänessä somessa, joku toinen keittää kahvia teltalle.

Tällä vihreällä työllä on saatu valtavasti aikaan, ja sitä kaikissa sen muodoissaan tekee laaja joukko erilaisia mitä osaavampia ja innokkaimpia ihmisiä, joita sitoo yhteen yhteinen tavoite maailman muuttamisesta, jotta elämä maapallolla voi kukoistaa. 

Jokin on kuitenkin muuttunut siitä vaalivoittokeväästä 2019. Kun kuuntelen, miten moni tuttu ja tuntematon puhuu nyt vihreistä, meistä piirtyy kapea-alainen ja jopa ylimielinen kuva.

Osasyy on pahantahtoinen vääristely. Mutta: vaalitulos oli selkeä, eikä tosiasioita käy kiistäminen. On sitä vikaa meissäkin.

Ilmastonmuutoksen hillintä, luonto, tasa-arvo, demokratia, kestävä talous, vaalikautta pidempi tähtäin tulevaisuuteen; fiksu, uudistava ote politiikkaan. Tieteen ja sivistyksen arvostaminen ja tietopohjainen päätöksenteko. 

Ne ovat paitsi vihreän politiikan ydintä, myös useimmille suomalaisille todella tärkeitä asioita. Siksi me voidaan olla – ja meidän pitää olla – puolue, jonka kuka tahansa voi kokea omaksi kanavakseen vaikuttaa jäsenenä, tukijana tai äänestäjänä.

Meidän päämääränämme ei ole kerätä kannatusta vaan tehdä parempi maailma, mutta jos me ei saada laajemmin suomalaisia meitä ja meidän politiikkaa tukemaan, se työ käy vaikeaksi. Siksi meidän täytyy olla relevantti puolue ikään, sukupuoleen, koulutukseen, tulotasoon tai harrastuksiin katsomatta, sekä sporakiskojen että sorateiden varsilla. Tavoittaa äänestäjiä vasemmalta ja oikealta, tarjota tarttumapintaa kaikenlaisille ihmisille.

Tässä onnistuminen edellyttää, että me tehdään uskottavaa ja johdonmukaista politiikkaa, joka perustuu meidän yhdessä, laajana ja kirjavana joukkona laatimiin linjoihin. Ja että me ollaan moniääninen, avoin ja rehellinen liike – julistamisen ohella meidän pitää osata myös kuunnella, mitä ihmisillä on sanottavaa. 

Ja vaikka ilmastokriisi ja luontokato varjostaakin väistämättä kaikkea politiikkaa, ja vaikka niiden torjunta lepääkin edelleen ihan liikaa meidän harteilla, pitää meidän ottaa tilaa ja osoittaa johtajuutta myös muissa teemoissa. Talous ja työllisyys? Turvallisuus? Sosiaaliturva? Näihin ja moneen muuhun meidän riveistä löytyy ihan valtavasti osaamista, intoa ja painavaa sanottavaa.

Mut tunnetaan sovittelevana ja leppoisana asiapoliitikkona, joka kulkee kuivat faktat ja numerot edellä. Se on yksi tapa tehdä vihreää politiikkaa, muttei ainut tai välttämättä aina paras. 

En halua tehdä tästä puolueesta itseni näköistä. Haluan tehdä siitä entistä enemmän kaikkien meidän näköisen.

Vaikuttavampi, vakuuttavampi, moniäänisempi vihreät. Se on se suunta, jonka mä haluan nähdä, ja mä uskon, että varapuheenjohtajana voisin auttaa tekemään sen yhdessä todeksi.

Toivottavasti saan tähän työhön tukenne!

Kiitos!

EU:n taisteluo­sas­toihin tarvitaan vauhtia

(Kirjoitus on julkaistu Vihreiden blogissa 3.9.2021)
EU:n taisteluosastot ovat olleet olemassa jo vuodesta 2005, mutta varsinaisiin tehtäviin niitä ei ole saatu liikkeelle – ei, vaikka tarvetta olisi ollut. EU:n toimintakykyä kriiseissä olisikin syytä vahvistaa.

Maailma heräsi kriisin äärelle Afganistanin kaatuessa salamavauhdilla Talebanin hallintaan. Kriisillä on pitkät juuret ja valitettavasti myös pitkä varjo, kun valtaan nousi ihmisoikeuksia kunnioittamaton ääriliike. Samalla käsillä on ollut myös rajatumpi, akuutti kriisi, jossa sekasortoisesta Kabulista pyrittiin evakuoimaan rajatussa aikaikkunassa ilmateitse tuhansia ulkomaiden kansalaisia ja hengenvaarassa olevia afgaaneja. Useat maat, Suomi mukaan lukien, lähettivät sotilaitaan suojaamaan toimintaa päävastuun ollessa Kabulin lentokenttää koordinoineella Yhdysvalloilla.

EU jäi tilanteeseen vastaamisessa paitsioon, vaikka moni Afganistanissa kiireellä operoineesta maasta on EU-jäsen. EU:lla olisi tällaiseen tehtävään suunniteltu sotilaallinen kykykin, EU:n omat taisteluosastot. Joukkoja ei kuitenkaan saatu liikkeelle. Syyt siihen löytyvät paitsi taisteluosastojen hallinnoinnista, myös laajemmin EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Näiden kehittäminen vastaavasti tarjoaa mahdollisuuden parantaa EU:n yhteistoimintakykyä tulevaisuudessa.

Euroopan unionin taisteluosastojen tausta ulottuu 1990-luvulle, jolloin Euroopassa todettiin olevan tarvetta nopeaan kriisinhallintaan, evakuointeihin ja humanitääriseen interventioon kykeneville omille joukoille. Lopulta EU:n taisteluosastot perustettiin vuonna 2005 ja täysi operatiivinen kyky saavutettiin 2007. Yksittäinen taisteluosasto on kooltaan 1500 sotilaasta muutamiin tuhansiin ja keskitettävissä kohdealueelle 10 vuorokauden kuluessa. Ne muodostuvat osallistujamaiden kansallisista joukoista, jotka vaihtuvat puolen vuoden välein. Suomi on ollut mukana seitsemässä osastossa – käytännössä niin, että Suomi on asettanut jonkin sovitun kokoisen sotilasosaston vaadittuun valmiuteen. Mitään Brysselissä majailevaa euroarmeijaa ei siis ole olemassa.

Vuoden 2005 jälkeen maailmalla on nähty monta kriisiä ja konfliktia, myös Euroopan lähialueilla ja Euroopassakin. EU:n taisteluosastoja ei kuitenkaan ole koskaan lähetetty tositoimiin. Niiden käyttöä on harkittu EU:n sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden yhteydessä, mutta operaatiot on lopulta aina toteuttu ilman niitä tapauskohtaiset Eufor-joukot kokoamalla. Kabulin evakuoinnin kaltaisessa pikatilanteessa tällainen järjestely ei toimi, ja juuri siksi taisteluosastot ovat olemassa. Niitä ei kuitenkaan saatu liikkeelle, ja Kabulissa nähtiin sitten ad hoc -yhteistyötä kansallisten voimien kesken. Toki siinä aiempi pohjalla oleva harjoituksissa ja operaatioissa rakennettu yhteistyökyky oli epäilemättä kriittisen tärkeää. Suomen suojaosaston lakipohjakin nojasi kansainväliseen avunpyyntöön.

Mitä hyötyä EU:n joukoista olisi sitten voinut olla verrattuna nyt nähtyyn toimintaan? EU:n lippu hihassa ei ole itseisarvo, mutta tällaiseen tilanteeseen taisteluosasto voisi tuoda nopeampaa ja vaikuttavampaa reagointikykyä ja lihaksia kantaa laajempaa vastuuta paikan päällä. Kenties Kabulista olisi saatu vielä useampi hädänalainen pelastettua.

EU:n taisteluosastojen toimettomuuden taustalla on useita syitä, joita on käsitelty valtioneuvoston selonteoissakin. Kustannusten taakanjako on merkittävä haaste. Nykymallissa lasku operaatiosta lankeaisi pitkälti niille maille, jotka juuri kriisin lauetessa olisivat vahtivuorossa. Vaihtuvien taisteluosastokokoonpanojen käytännön suorituskyky vaihtelee myös, ja tavoitetasosta on välillä tingittykin. Lopulta ongelma tiivistyy kuitenkin poliittiseen tahtoon ja päätöksentekokykyyn. Joukkojen käytettävyyden ja rakenteiden käytännön haasteet olisivat selätettävissä, jos tahtoa olisi. Lisäksi EU:lta täytyisi löytyä nopeaa kykyä päätöksiin akuutissa tilanteessa.

Asiaa puivat myös jäsenmaiden puolustusministerit äskettäin. Pohdintoihin on nostettu myös uuden joukon perustaminen tai taisteluosastojen rakenteen muuttaminen tiiviimmäksi. Tässä on helppo olla puolustuministeri Antti Kaikkosen linjoilla: EU ei tarvitse tässä enempää erilaisia järjestelyitä, vaan yhden, joka toimii. EU:n sotilaallista yhteistyötä vaivaa tehottomuus ja päällekkäisyys laajemminkin, ja kehityksen suunnan tulisi olla siitä poispäin.

Pohjimmiltaan EU:n taisteluosastoihin liittyvät ongelmat heijastelevat EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspoliitikan haasteita. Siirtyminen määräenemmistöpäätöksiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vahvistaisi ja nopeuttaisi päätöksentekokykyä. Sen puolesta ovat liputtaneet paitsi vihreät, myös komissaari Jutta Urpilainen.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa mainitaan määräenemmistöpäätökset keinona parantaa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehokkuutta, nopeutta ja uskottavuutta, ja EU-selonteossa Suomen todetaan olevan tapauskohtaisesti valmis tarkastelemaan määräenemmistöpäätöksenteon laajentamista. EU:n taisteluosastojen käyttö olisi selkeä, rajattu ja erittäin hyvin perusteltu kohde nopeammalle ja tehokkaammalle päätöksenteolle. Tämä tietysti edellyttäisi, että taloudellinen taakanjako kannustaisi yhteisten joukkojen käyttöön. Taisteluosastojen käytettävyyden ohella pitää tietysti huolehtia siitä, että EU:lla on laaja työkalupakki tarvittavaa kykyä vastata kriiseihin, ei vain sotilaallista.

Vaikka EU ja sen kyvyttömyys hyödyntää taisteluosastojaan ovat keränneet ansaittua kritiikkiä, jäävät EU:n pitkäjänteinen työ ja onnistumiset samalla helposti näkymättömiin, kuten tutkimusjohtaja Hanna Ojanen Tampereen yliopistolta vastikään kirjoituksessaan muistutti. Kyynisyyden sijaan onkin parempi laittaa paukut siihen, että EU:n päätöksentekoa ja toimintakykyä vahvistetaan ja haparoinneista opitaan. Vaikka kriisivalmiutta ei voi vielä pitkään aikaan – tai ehkä koskaan – rakentaa yksin EU:n varaan, on vahva, yhtenäinen ja toimintakykyinen EU on Suomenkin etu, ja sellaista unionia kannattaa Suomen olla rakentamassa ja tukemassa.

Ps. Suurkiitos Kabulin evakuointien toteuttajille, valtavan aikataulupaineen alla korvaamattoman tärkeää työtään tehneille virkamiehille ja sotilaille.

Veikkauksen tarina alkaa olla taputeltu – Rahapelipolitiikan remontti on kiistatta tarpeen

Nykyinen rahapelipolitiikka ei torju haittoja tehokkaasti, ja ylläpitää ongelmallista riippuvuutta kyseenalaisten pelitulojen ja hyvien tarkoitusten välillä. 

Veikkaus on totuttu näkemään perisuomalaisena instituutiona, jonka avulla uhkapelaaminen paitsi pidetään aisoissa, on myös valjastettu osaksi hyvinvointiyhteiskuntaa sote-järjestöjä, tiedettä kulttuuria ja urheilua rahoittamaan. Pahe on näin hienosti kansallisen monopolin avulla käännetty hyveeksi, ja suomalainen voittaa aina. Tämä tarina upposi minullekin vuosikaudet, kun koko aihepiirikään ei juuri arkea koskettanut. 

Valitettavasti totuus on tätä tarinaa paljon karumpi. Suomessa pelataan rahapelejä poikkeuksellisen paljon – eniten koko Euroopassa – , ja samalla peliriippuvuus ja -ongelmat ovat täällä väkilukuun suhteutettuna yleisiä ja ongelmat laajoja. Veikkausrahat kerätään varsin vinoutuneesti pienituloisilta ja sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevilta. Avustusjärjestelmä on luonut tilanteen, jossa urheilu, kulttuuri, tutkimus ja järjestötyö ovat monilta osin suoraan riippuvaisia siitä, että suomalaiset häviävät riittävästi varojaan rahapeleihin. Silti näiden toimien rahoitus ei Suomessa käsittääkseni ole erityisen korkealla tasolla, mutta hankalasti avattava rahoituksen umpisolmu on kyllä saatu aikaan. Viime aikoina käyty kipakka debatti Suomen Akatemian tulevasta rahoituksesta kytkeytyy sekin suoraan tähän.

Nykymallissa on siis iso liuta vakavia ongelmia, joita on tuonut esiin mm. Senja Larsen Veikkauskratia-kirjassaan sekä Helsingin Sanomat tuoreessa pääkirjoituksessaan ja toimittaja Marko Junkkarin pidemmässä tekstissä

Veikkauksen monopolin oikeutus on pelihaittojen vähentäminen. Se ei nyt toteudu.

Lopulta asia kiteytyy siihen, ettei Veikkauksen monopoli toteuta tarkoitustaan tai noudata oikeutustaan. Veikkauksen monopolin oikeutus on pelihaittojen vähentäminen. Se ei toteudu, ja miksi ihmeessä se toteutuisikaan kun kannustimet on viritetty aivan toiseen suuntaan. Haittojen vähentämiseen puree rahapelaamista ja sen markkinointia rajoittava sääntely. Nykymallissa on paljon saavutettuja etuja, mutta yhteiskunnan kokonaisetua se ei varmasti palvele.

Mitä tilanteen korjaamiseksi sitten pitäisi tehdä? Tässä olisivat omat askeleeni.

  1. Pelikoneet pois kaupoista. Koukuttavien peliautomaattien salliminen melkeinpä kaikkialla arjessa on suomalainen poikkeus, jolle on vaikea keksiä erityisen hyviä perusteluita. Pelisaleissa myös valvonta on helpompaa.
  2. Veikkaustuotot budjettiin. Nykyinen budjetista eriytetty malli ylläpitää ongelmallista riippuvuutta pelituotoista eikä ole erityisen hyvää hallintoa.
  3. Järjestökentän rahoituskanavien laajentaminen. Veikkauksen tuottojen kutistuminen tuntuu monen järjestön pussissa, jos ja kun tuottoja ei kompensoida jatkossa kokonaan. Järjestötoiminta on tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa, mutta tiukka sidos julkiseen rahoitukseen ei ole ongelmatonta riippumattomuuden näkökulmasta – siksi olisi tarpeen etsiä keinoja saada kansalaisyhteiskunnan rahoitus laajemmalle pohjalle. Rahankeräyksen luvanvaraisuudesta pitäisi luopua ja korvata se ilmoitusmenettelyllä, ja lahjoitusten laajempaa verovähennysoikeutta olisi paikallaan pohtia.
  4. Monopolin purkaminen ja lisenssit tilalle. Veikkauksen monopoliasema kytkeytyy monilta osin nykytilanteen ongelmiin ja vaikeuksiin muuttaa rakennetta. Olisin valmis korvaamaan sen lisenssijärjestelmällä yhdistettynä riittävän tiukkaan pelaamisen ja markkinoinnin sääntelyyn. Lisenssimallin pointti ei ole vapauttaa rahapelaamista villiksi länneksi, vaan nimenomaan se, että nykyistä suurempi osa pelaamisesta saataisiin valvonnan ja verotuksen piiriin, kun myös ulkomaiset peliyhtiöt joutuisivat pelaamaan samojen pelisääntöjen mukaan. De facto -monopolia Veikkauksella ei enää netissä ole, ja sitä on vaikea mielekkäästi siellä suojellakaan.

Näistä ehdotuksista monopolin purkaminen on kaikkein kiistanalaisin ajatus, jonka esittämisestä saa äkkiä nimeä ulkomaisen rahapeliteollisuuden kätyrinä. Markkinataloudessa monopolien pitää kuitenkin olla hyvin perusteltuja poikkeuksia, enkä itse oikein osaa perustella sitä, miksi monopoli, joka ei toimi, olisi säilyttämisen arvoinen. Mitään erityisiä sympatioita alan bisneksille minulla ei ole. Jos monopoli päätetään säilyttää, täytyy Veikkauksen toimintaa silti suitsia nykyistä fiksummin.

Päämäärät on laitettava keinojen edelle.

Nykyisessä hallitusohjelmassa lähdetään siitä, että Veikkauksen monopolista pidetään kiinni ja toteutettavat rahapelihaittojen torjuntatoimet onkin tällä kaudella sitten pitkälti sidottu tähän lähtökohtaan. Seuraavaan hallitusohjelmaan tätä ei enää pitäisi kirjata, vaan ottaa lähtökohdaksi koko järjestelmän remontti isolla luudalla niin, että päämäärät laitetaan keinojen edelle. Tavoitteena pitäisi olla peliongelmien minimointi ja hyvinvoinnin maksimointi sekä se, että kansalaisyhteiskunnalla, kulttuurilla, tieteellä ja urheilulla on edellytykset kukoistaa tässä maassa senkin jälkeen, kun rahat niille kerätään jostain muualta kuin markettien auloista.

 

casino2

 

Uhkapelaaminen voi olla leppoisaa viihdettä, mutta myös aiheuttaa vakavaa riippuvuutta ja pahoja yhteiskunnallisia ongelmia. Siksi sitä säädellään useimmissa maissa tiukasti. Pelikoneet suunnitellaan erityisen koukuttaviksi, eikä niitä tyypillisesti löydä kuin kasinoista – paitsi Suomessa.

Maataloustuottajat ansaitsevat parempaa politiikkaa

(Yhteiskirjoitus Maisa Juntusen kanssa, julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa 20.8.2021.)

Keskustelu maatalouden ilmasto­päästöistä on käynyt viime päivinä vilkkaana sisä­ministeri Maria Ohisalon (vihr.) nostettua esiin Suomen maatalouden päästövähennysten hitaan kehityksen. Vuosia kutakuinkin paikallaan junnanneet kokonaispäästöt ovat kiistaton tosiasia, joka ei muutu kiistämällä tai kiertelemällä.

Onkin selvää, että päästövähennyksiä ja hiilensidontaa on maataloudessa nopeutettava ja se on mahdollistettava viljelijöille.

Kiireellisyyttä alleviivasi äskettäin julkaistu hallitusten­välisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, jonka viesti oli vielä aiempiakin karumpi. Syyllisiä tilanteeseen eivät tietenkään ole tuottajat ja viljelijät vaan poliitikot eduskunnassa, ministeriöissä ja EU:n elimissä.

Päästöjen ohella myös maatalouden kannattavuuskehitys on ollut heikkoa, eikä tuki­järjestelmä erityisesti kannusta ilmastotoimiin.

Monet tuottajat ovat kehittäneet ja kokeilleet erilaisia ratkaisuja biokaasusta hiili­viljelyyn usein innokkaastikin. Ei ole ihme, että niiden laajempi käyttöönotto takkuilee, jos yritteliäisyys ei näy tilillä. Tai jos tulot eivät mahdollista uusia investointeja – tai jos jaksaminen on jo valmiiksi venytetty äärimmilleen.

Suomalainen maatalous­politiikka kaipaisi laaja-­alaista kestävän siirtymän ohjelmaa, jonka tavoitteena olisivat päästöjen pudottaminen, luonnon monimuotoisuuden vaalinen ja kannattavuuden kohottaminen selkeämmillä kannustimilla ja riittävillä investointituilla.

On tärkeää, ettei siirtymää sanella ylhäältä alas hallinnon ehdoilla, vaan se tehdään tuottajia kuunnellen ja tieteen määrittämin reunaehdoin.

Haastavien olosuhteiden koulima suomalainen maa­taloustuottaja on kautta historian ollut sinnikäs, kekseliäs ja yritteliäs moniosaaja. Ilmastoa ja luontoa suojeleva, huoltovarma suomalainen maatalous ei todellakaan jää tuottajista kiinni, kunhan kannustimet ovat kohdillaan, laadusta maksetaan ja investointikyky on turvattu. On poliitikkojen tehtävä varmistaa, että näin on – ja siinä riittää vielä työtä.

 

Atte Harjanne

kansanedustaja (vihr.), Helsinki

Maisa Juntunen

kunnanvaltuutettu (vihr.), maitotilallinen, Kangasniemi

Ehdolla vihreiden varapuheenjohtajaksi

Asetun ehdolle puolueen varapuheenjohtajaksi rakentamaan entistäkin vaikuttavampaa liberaalia ympäristöpuoluetta.

Lämpöennätykset paukkuvat Kanadassa, kuumuus ja kuivuus ruokkivat liekkejä Kalajoella, Kaliforniassa ja Siperiassa, tulvat huuhtovat kaupunkeja Saksassa ja Kiinassa. Jäätiköt kutistuvat, luonto köyhtyy. Me ihmiskuntana muokkaamme tätä planeettaa vaaralliseen suuntaan ja vaarallisen nopeasti. 

Ennen eduskuntaa tutkin työkseni ilmastonmuutoksen yhteiskunnallisia ja taloudellisia vaikutuksia. Ymmärsin, ettei ilmastonmuutoksen hillintä jää kiinni tiedon puutteesta, eivätkä globaalit ongelmat ratkea valistuneella kulutuksella tai yritysten vapaaehtoisin vastuullisuustoimin: Pullonkaula nykykehityksen ja kestävän tulevaisuuden välillä on poliittinen tahto ja kyky. Siksi laitoin itseni likoon, ja lähdin tekemään politiikkaa täysillä. 

Vihreät on ollut jo vuosia minulle selvä valinta puolueeksi – me kun olemme se porukka, jolle ilmasto ja ympäristö ovat politiikassa aina tärkeysjärjestyksen kärjessä. 

Valitsemme puolueellemme uuden johdon vuosille 2021-2023 puoluekokouksessamme syyskuussa. Olen ehdolla puolueen varapuheenjohtajaksi. 

Tavoitteeni varapuheenjohtajana on, että vihreät on entistä vaikuttavampi, moniäänisempi ja laajemmin mukaan kutsuva liberaali puolue, joka nojaa tutkittuun tietoon, ratkoo ilmastokriisiä ja luontokatoa, rakentaa kestävää taloutta ja puolustaa sivistystä, demokratiaa ja tasa-arvoa. 

1. Vihreät on moniääninen koko Suomen puolue

Ilmastonmuutoksen torjunta, luonnon monimuotoisuuden suojelu, tasa-arvon edistäminen sekä demokratian ja tulevien sukupolvien puolustaminen ovat paitsi vihreän politiikan ydintä, myös valtavan tärkeitä asioita suomalaisille. Vihreiden tuleekin olla puolue, jonka kuka tahansa nämä arvot jakava kokee oikeaksi paikaksi vaikuttaa jäsenenä, tukijana tai äänestäjänä. Vihreys ei katso ammattia, ikää tai sukupuolta sen enempää kuin asuinpaikkaa tai harrastuksiakaan. Meidän tulee olla poliittinen koti jokaiselle, joka haluaa antaa äänensä kestävän tulevaisuuden puolesta. Emme etsi syyllisiä, vaan esitämme yhdessä vaikuttavia ja vakuuttavia ratkaisuja aikamme suurimpiin haasteisiin. 

Tässä kaikessa onnistuminen vaatii sekä uskottavia tekoja että rehellistä viestintää. Teoilla osoitetaan, että vihreä politiikka on koko yhteiskunnan, maan ja maailman etu. Viestintämme on syytä puhutella ihmisiä laajasti ja olla moniäänistä, rakentavaa ja mukaan kutsuvaa. Meidän on kyettävä viestimään avoimesti myös niistä, usein vaikeista, kompromisseista, joita moniäänisessä demokratiassa väistämättä tarvitaan. Samalla meidän on pidettävä selkeänä ne perusperiaatteet, joista emme ole valmiita tinkimään.

2. Vihreät on johtava tiedepuolue

Politiikka on pohjimmiltaan arvovalintoja. Nämä valinnat pitää tehdä parhaan mahdollisen tutkitun tiedon pohjalta. Kun päämääränä on kestävämpi, reilumpi ja onnellisempi yhteiskunta, kannattaa selvittää ennakkoluulottomasti toimivia keinoja ja koettaa valita niistä parhaat – ja uskaltaa kokeilla uutta. 

Tämä edellyttää tieteen riippumattomuuden ja resurssien turvaamista, tiedeyhteisön kuuntelemista ja tietysti myös kykyä päivittää linjaa ja kantoja tiedon karttuessa. Vihreiden on oltava tieteeseen ja tietoon pohjaavan politiikan ja sivistyksen tinkimätön puolustaja. 

Tiede ja sivistys ovat arvokkaita itsessään, mutta panostukset koulutukseen, tutkimukseen ja kehitykseen luovat myös hyvinvointia ja vaurautta, ja ovat välttämättömiä Suomen taloudelle. Koronapandemia on entisestään alleviivannut tieteen ja tutkimuksen valtavan tärkeää roolia hyvinvoinnin takaajana. Uutta tietoa, osaamista ja teknologiaa tarvitaan myös ilmastokriisin ja luontokadon ratkomiseen, vaikkei tekniikka yksin meitä pelastakaan. Siksikin vihreiden on oltava jatkossakin tieteen ja sivistyksen ääni.

3. Vihreät on rohkea uudistaja, ei blokkipolitiikan palikka

Vihreät ei ole vasemmisto- eikä oikeistopuolue, eikä meidän kannata kumpaakaan leimaa hakea. Tärkeintä on, että meillä on yhteinen tavoite: Ekologisesti ja eettisesti kestävä maailma, jossa ilmastokriisi ja luontokato on pysäytetty, ja jossa ihmisoikeuksia ja eläinoikeuksia vaalitaan ja edistetään. Arvoliberaalin ympäristöpuolueen katon alle mahtuu mainiosti erilaisia näkemyksiä ja raikasta ajatustenvaihtoa siitä, millä keinoin ja painotuksin näihin tavoitteisiin parhaiten päästään.

Uudistamisen ei ole syytä jäädä vain ilmastoon ja ympäristöön: Työmarkkinat, sosiaaliturva, elinkeinopolitiikka, julkishallinto – monet rakenteet tässä maassa kaipaavat päivittämistä tai reippaampaakin remonttia. Vihreiden täytyy olla vastavoima liian vallakkaille etujärjestöille ja niille, joille status quon suojeleminen on fiksua uudistumista tärkeämpää. 

Viimeisten hallituskausien aikana suomalainen politiikka on valunut kohti blokkiutunutta asetelmaa. Jämähtänyt vastakkainasettelu ei ole Suomen etu, eikä vihreiden kannata sitä voimistaa. Yhteistyöllä saavutamme enemmän ja kestävämmin.

Oma vihreä taustani

Liityin Vihreisiin vuonna 2012. Puolueessa toimin ensimmäiset vuoteni lähinnä aktiivisena rivijäsenenä mukana kunta- ja eduskuntavaalikampanjoissa, puolueen työryhmissä ja puoluekokousedustajana. Varsinaista järjestöuraa puolueessa minulla on erityisesti Viitteen eli Tieteen ja teknologian vihreiden parissa. Olin perustamassa Helsingin tieteen ja teknologian vihreitä, jonka puheenjohtajana toimin vuosina 2018-2019. 

Vuoden 2017 kuntavaaleissa olin ensimmäistä kertaa itse ehdolla ja nousin Helsingissä valtuustoon. Vuonna 2019 nousin ensikertalaisena eduskuntaan, jossa olen talous- ja puolustusvaliokuntien jäsen. Keväästä 2020 alkaen olen toiminut eduskuntaryhmän puheenjohtajistossa ylimääräisenä korona-ajan varapuheenjohtajana ja osallistunut sen myötä myös puolueen hallitusryhmän työhön.

Tärkeimpiä teemoja itselleni politiikassa ovat ilmasto- ja energia, ulko- ja turvallisuuspolitiikka, kaupungistuminen, talous sekä tietoyhteiskuntakehitys. Varapuheenjohtajana nostaisinkin puolueen profiilia erityisesti näissä aiheissa, joissa meillä on tuoreita näkökulmia, paljon painavaa sanottavaa ja erinomaista asiantuntemusta.

Lopuksi

Vihreät on hieno poliittinen liike, ja olisi kunnia toimia puolueen varapuheenjohtajana. Olemme kasvaneet kansalaisliikkeestä valtapuolueeksi, oppineet matkan varrella paljon ja saaneet valtavasti hyvää aikaiseksi. Silti työtä riittää ja meitä todellakin tarvitaan yhä. 

Uskon, että voisin varapuheenjohtajana auttaa meitä olemaan yhdessä vielä vaikuttavampia, puhuttelemaan yhä useampia ja vauhdittamaan kestävän tulevaisuuden rakentamista. 

Toivon, että saan tähän tukesi.

 

atte_puhis_some2

Kvartaalikatsaus eduskuntaan ja valtuustoon II/2021

Vuoden kakkoskvartaaliin mahtui paljon. Muun muassa puoliväliriihi, EU-elvytyspakettiäänestys, kuntavaalit ja sote-uudistuksen hyväksyminen olivat kaikki vuoroillaan isosti otsikoissa.

Kesäkuu vaihtui heinäkuuksi jo tovi sitten, ja on hivenen viivästyneen kvartaalikatsauksen aika. Huhti-kesäkuun välistä vuosineljännestä värittivät tietysti vahvasti kuntavaalit, joiden tulosta jo aiemmin blogissa puinkin. Edelleen iso kiitos äänestäjille ja tukijoille luottamuksesta!

Vaalien allakin valtuustossa ja eduskunnassa on ehditty päättää ja debatoida yhtä ja toista, ja korona on tietysti sekin edelleen riesana ja politiikan haasteena. Onneksi rokotteet ovat tehneet juuri sitä mitä niiden pitikin, ja suojanneet väestöä tartunnoilta ja vakavilta tautimuodoilta niin, että terveydenhuolto kestää vaikka tautia edelleen esiintyy. Olennaista on, että koronaan osataan suhtautua tasapainoisen riskienhallinnan kautta

Eduskunta piti viimeisen täysistunnon 2.7. ja istuva valtuusto kokousti viimeisen kerran 23.6. Nyt ollaan siis molempien osalta kesätauolla.

Eduskunta

Koronan osalta keväällä isoimpia kysymyksiä olivat rajoitusten kohtuullisuus ja kohdentaminen sekä niiden vaikutukset erityisesti kulttuuri- ja tapahtuma-alalle. Lekamaiset rajoitukset oli helppo perustella epidemian alussa, mutta tilanteen pitkittyessä, rokotusten edetessä ja tiedon karttuessa niiden hyväksyttävyys ymmärrettävästi karisi. En pidä todennäköisenä, että – kiitos rokotteiden – merkittävät rajoitusten kiristämiset olisivat enää tarpeen syksylläkään, mutta jos jokin virusmuunnos sittenkin vielä yllättäisi, on huolehdittava että rajoitusten kohdentamisessa ja niistä viestinnässä petrataan. Yleisemmällä tasolla Onnettomuustutkintakeskuksen raportissa linjatut kehittämistoimet terveyskriisien hallintaan on syytä ottaa vakavissaan.

Huhtikuussa pidetty hallituksen puoliväliriihi venyi yli viikon mittaiseksi mittelöksi, jossa hallituksen jatkokin näytti jonkin aikaa epävarmalta. Jotain tällaista jännitteiseltä hallituspohjalta vaalien alla saattoi varmaan odottaakin. Onneksi sopu kuitenkin lopulta syntyi ja sen tuloksena pitkät listat linjauksia ja tavoitteita hallituksen loppukautta ohjaamaan. Eniten riihen yhteydessä esillä olivat budjettikehysten ylittäminen, työllisyystoimet ja turve.

Kehysten ylittäminen on poikkeuksellista, mutta en siitä itsessään ole erityisen huolissani nykyisessä tilanteessa, jossa koronapandemia on aiheuttanut talouteen shokin ja jossa vähähiilistä siirtymää on kiistaton tarve vauhdittaa. Tällaisen kehysten ylittämisen myötä talouden pidemmän aikavälin kestävyyden varmistaminen kuitenkin korostuu. Sen osalta olisin toivonut riihestä vielä rohkeampia linjauksia työllisyyden kohentamiseen ja taloutta jäykistävien rakenteiden uusimiseen. Nyt on paljon varsin optimististen oletusten varassa. Työ- ja koulutusperäisen maahanmuuton vauhdittaminen on kyllä erinomainen asia, joka ei saa jäädä vain tavoitteiden tasolle – jätin aiheeseen liittyen myös kirjallisen kysymyksen.

Turpeen osalta linjattiin melko avokätisestä siirtymätuesta. Monelle tuntuu jääneen virheellinen kuva siitä, että tässä olisi tuettu turpeen tuotantoa, vaikka kyse on nimenomaan turpeesta luopumisen tuki. Silti 70 miljoonan tuki muistuttaa, että on helpompaa ja halvempaa tehdä päätöksiä ajoissa. Tässä niitetään satoa siitä, että ilmastolle ja luonnolle erittäin haitallista alaa on subventoitu ja kannustettu aivan liian pitkään.

Monelle tuntuu jääneen virheellinen kuva siitä, että turpeen tuotantoa olisi tuettu, vaikka kyse on nimenomaan turpeesta luopumisen tukeminen.

Riihen tuloksina saatiin  myös nippu oikein hyviä energiapoliittisia toimenpidelinjauksia, joiden ytimenä on kaiken päästöttömän energiantuotannon edistäminen – aivan kuten pitääkin.

Puoliväliriihi ei sinänsä ole varsinaisesti eduskunnan, vaan hallituksen asia, mutta toki eduskuntaryhmä on tiiviisti mukana seuraamassa ja muodostamassa puolueen linjaa hallituksessa. Eduskunnan näkökulmasta varsinainen päätösasia riihen yhteydessä on Julkisen talouden suunnitelma vuosille 2022-2025, johon liittyvä mietintö valmistui ja päätettiin kesäkuun lopulla.

Toukokuussa eduskunnassa kuohui EU:n elvytyspakettipäätöksen yhteydessä, perustuslakivaliokunnan linjattua, että päätös tarvitsee kahden kolmasosan enemmistön tuen. Käsittelyssä perussuomalaiset haki näkyvyyttä puhemaratonilla ja kokoomus hajosi kannoissaan. Paketti kuitenkin hyväksyttiin, ja hyvä niin. Paketin puutteista huolimatta eurooppalainen ja EU:n tasolla koordinoitu elvytys on tarpeen. Jaan kyllä huolen siitä, että EU:n kehitys kaipaisi demokraattisempaa ja avoimempaa otetta.

Tämän kvartaalin isoin asia eduskunnassa olikin sitten kesäkuussa päätetty soteuudistus, joka on samalla koko hallituskauden merkittävimpiä asioita. Kirjoitimme Tiina Elon kanssa ajatuksia uudistuksesta pidemmin kesäkuussa. Lyhyesti voi todeta, että uudistus oli riittävän hyvä ja kehityskelpoinen malli päätettäväksi ja Helsingin näkökulmastakin siedettävä. 

Viime vuoden syksyllä valmistunut hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko saatiin kesäkuussa vihdoin käsiteltyä myös eduskunnassa. Selonteko yhdessä eduskunnan vastauksen kanssa muodostavat keskeisen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa linjaavan kokonaisuuden. On hyvä, että linja huomioi asiaankuuluvasti sekä laajan että perinteisen turvallisuuden näkökulman. Oma aikani on nyt kulunut UTP-selonteon pohjalle rakentavan puolustusselonteon seurantaryhmässä. Puolustusselonteostakin on tulossa varsin hyvä.

Talousvaliokunnassa kevät on ollut varsin hektinen, sillä valiokunnan laaja vastuualue tietää suurta määrää lausuntoja ja mietintöjä. Yksi pitkään hiotuista lakihankkeista saatiin valmiiksi, kun sähkömarkkinalain uudistus hyväksyttiin. Lain on tarkoitus hillitä sähkön siirron hinnoittelua tiukemmalla korotuskatolla ja verkkojen kehittämissuunnitelmia tarkentamalla. Hajautetun tuotannon edellytykset paranevat nekin. Asiantuntijat ovat olleet jossain määrin erimielisiä siitä, missä rajoissa verkkoyhtiöitä voi EU-oikeuden mukaisesti säännellä. Luonnollisten monopolien riittävä kontrolli on joka tapauksessa tarpeen. Jatkoa ajatellen pitäisin itse hyvänä, että sähkömarkkinoiden osalta siirryttäisiin selkeästi yhden luukun malliin niin, että verkkoyhtiöiden asiakkaita olisivat sähköyhtiöt. Kuluttajarajapinta selkeytyisi ja sähköyhtiöillä olisi yksittäisiä kuluttajia paremmat resurssit seurata siirtoyhtiöiden tekemisiä ja valvoa etujaan.

Toimistaan ja tyylistään paljon palstatilaa saanut VTV:n pääjohtaja saatiin erotettua virastaan vielä juuri ennen kesätaukoa. On tärkeää, että VTV on uskottava ja vaikuttava valtion toimien tarkastaja.

Omat valiokuntavastuuni kevenivät kesäkuussa, kun luovuin Suuren valiokunnan jäsenyydestä Iiris Suomelan palattua töihin. On tervetullutta saada hivenen lisää kokouksista vapaita työtunteja viikkoon, vaikka SuV oli varsin kiinnostava ikkuna EU-päätöksentekoon ja siihen vaikuttamiseen. 

Huhti-kesäkuun välillä jätin kolme kirjallista kysymystä. Jo mainitun työperäisen maahanmuuton edistämisen lisäksi penäsin kysymyksillä rokotteiden fiksumpaa hyödyntämistä ja perintäyritysten tarkempaa valvontaa ja sääntelyä.

Valtuusto

 Vuonna 2017 aloittaneen valtuuston viimeiset kokoukset on nyt siis pidetty. Valtuusto kokousti huhti-kesäkuussa yhteensä kuusi kertaa, ja edelleen etänä niin, että paikan päällekin sai mennä. Valtuuston etäkokoukset ovat sinänsä sujuneet alun jälkeen mallikkaasti, mutta tokihan etäily söi juhlallisuutta kauden päättymisestä. Kun neljään vuoteen on mahtunut monia erinomaisia päätöksiä, hyvää yhteistyötä ja kestävämmän kaupungin linjaamista, on vaisu loppu vähän harmi. 

Huhtikuun 21. päivän kokouksessa listalla oli nuorten pääosin oikein hyviä aloitteita ja nippu kaavoja. Nuorten osallistamista ja kuulemista ollaan kehittämässä lisäämällä nuorisoneuvoston osallistumista kaupungin päätöksentekoon. Paras tapa siihen olisi lopulta äänioikeusiän laskeminen 16 vuoteen.

Paras tapa nuorten osallistamiseen olisi äänioikeusiän laskeminen 16 vuoteen.

Toukokuun kahdesta kokouksesta ensimmäisessä käsiteltiin muun muassa asumisen ja siihen liittyvän maankäytön toteutusohjelman 2020 seurantaraporttia, uuden Katajanokan laiturin toimiston, hotellin ja julkista ranta-aluetta yhdistävää kaavamuutosta ja vihreiden ryhmäaloitetta terapiatakuusta. Helsinkiin rakennettiin viime vuonna 7280 uutta asuntoa, eli 7000 asunnon tavoite täyttyi. Väestönkasvu pääkaupunkiseudulla on hidastunut, mutta asunnot käyvät Helsingissä kaupaksi paremmin kuin koskaan. Lisää siis tarvitaan edelleen. (Jos hyvä yleiskatsaus Suomen ja Helsingin asuntomarkkinoihin kiinnostaa, kannattaa tsekata tämä Juhana Brotheruksen alustus asuntopoliittisessa webinaarissamme keväältä). 

Toukokuun toisessa kokouksessa listalla oli kaavojen ja aloitteiden ohella muun muassa Sörnäisten metroaseman perusparannus. Sörkan asema on yksi metroradan vilkkaimmista, ja onkin jo kaivannut freesaamista. Aloitteista paljon keskustelua aiheutti Mia Haglundin aloite ilmastovaikutuslaskemista asemakaavoissa. Tavoitteena on jatkossa sisällyttää vähähiilisyyden arviointi kaikkiin kaavahankkeisiin, mikä on erittäin hyvä ja perusteltua. Tällaisissa arvioinneissa on vain tärkeää varoa osaoptimointia ja huomioida vaihtoehtoiskustannukset. Rakentaminen aiheuttaa väistämättä päästöjä, mutta tiiviin raidekaupungin rakentamisen vaihtoehtona ei tosiasiassa ole rakentamatta jättäminen, vaan väljempi, enemmän autoiluun nojaava rakentaminen jossain muualla.

Kesäkuun alun kokouksissa (2.6. , 16.6.  ja 23.6.) käsiteltiin iso nippu moneen kertaan pöydättyjä aloitteita. Näistä paljon debattia aiheuttivat muun muassa maksuttomien kuukausivälineiden tarjoaminen nuorille, asema-aukion taksitolpan levottomuuteen puuttuminen ja ilmastohaitallisen mainonnan rajoittaminen. Kaikkiin hyväksyttin ihan fiksut vastaukset. 

Muita tärkeitä asioita kesäkuussa olivat muun muassa kaupungin ympäristöraportti, Kampin uusi terveyskeskus, maanalainen yleiskaava sekä tilinpäätös ja arviointikertomus. Ympäristöraportissa todettu n. 9 % päästövähennys kaupungin kokonaispäästöihin vuonna 2020 on tietysti iloinen uutinen, vaikka korona ja lämmin vuosi sitä paljon selittävätkin. On tärkeää huomata, että moni kehityskulku on silti edennyt tai etenemässä paremmin kuin ilmastotavoitetta ja -toimia kauden alkupuolella linjatessa arvioitiin. Esimerkiksi liikenteen sähköistymisen ja energiantuotannon puhdistumisen vauhti on nyt sellainen, että kaupungin ilmastotavoitetta on hyvät lähtökohdat päivittää ripeämmäksi – vaikka energiantuotannon tilastoja bioenergian oletettu nollapäästöisyys turhan ruusuiseksi tilastot tekeekin.

Liikenteen sähköistymisen ja energiantuotannon puhdistumisen vauhti näyttää nyt siltä, että kaupungin ilmastotavoitetta on hyvät lähtökohdat päivittää ripeämmäksi.

Loppukevään tuntikausia kokousaikaa syönyt aloitesuma korostaa jälleen kerran tarvetta remontoida aloitejärjestelmä. Valtuutettujen aloitteet ovat sinänsä hyvä, konkreettinen keino paremman kaupungin tekemiseen, mutta nyt ne syövät aivan liikaa valtuuston kokousaikaa ja pahimmillaan myös arvovaltaa. Valtuustoa alempien elimien roolia aloitekäsittelyssä tulisi vahvistaa esimerkiksi niin, että valtuuston tulevien aloitteiden allekirjoitusmäärävaadetta kasvatettaisiin tuntuvasti. 

Jätin kyllä kesäkuussa pitkästä aikaa valtuustoaloitteen itsekin, tällä kertaa purkutaiteen edistämisestä.  “Taiteen kotitalo” Keravalla on ollut siinä määrin menestys, että mahdollisuuksia vastaavaan kannattaa kartoittaa täälläkin. Tämä tulee sitten aikanaan uuden valtuuston käsittelyyn.

Muuta ja tulevaa

Suomessa eletään ennätyksellistä hellekesää ja Kanadassa luonto ja ihmiset kärvistelivät liki 50 asteen lämpötiloissa. Toivottavasti tämä herättää taas ilmastopoliittista keskustelua ja päätöksentekoa, joka jäi kuntavaaleissa harmillisen pienelle painolle. Ilmastopoliitiikka nousee joka tapauksessa isosti framille, kun komission esitys EU:n ilmastopolitiikan uusiksi askeliksi eli niin sanottu “Fit for 55” tulee tällä viikolla julki. IPCC:n kuudennen arviointiraportin ensimmäiset osat on myös tarkoitus julkaista vielä tänä vuonna, ja vuotaneen luonnostekstin perusteella viesti on todella hälyttävä

Vihreillä on edessä tärkeitä valintoja, kun puolueen johtotehtävät ovat jälleen jaossa syyskuun puoluekokouksessa. Maria Ohisalolle ei ole kuulunut haastajaa, enkä sellaiselle tarvetta näekään, sillä Maria on erinomainen puheenjohtaja. Varapuheenjohtajien valinnassa onkin sitten korotetut panokset, kun tarjolla on loppusyksystä alkaen pätkäpestejä puheenjohtajan ja ministerin sijaisena. Eduskunnan ja valtuuston kesätauko tarjoaa hyvän välin miettiä kuviota myös omalta osaltani.

Tapaamiset

Tapaamiset huhti-kesäkuussa ovat olleet edelleen pitkälti etäkokouksia, mutta jonkin verran on jo ollut ilo tavata ihmisiä naamatustenkin. Listassa sama saate kuin aina ennenkin: Tämä lista ei ole täysin kattava kuvaus kaikesta vuorovaikutuksesta tai lobbaamisesta ja päälle tulee esimerkiksi mailinvaihtoa, kutsutilaisuuksia ja erilaisia kuulemisia ryhmässä ja kokouksissa.

  • Aalto-yliopisto
  • AmCham Finland
  • Autotuojat ja -teollisuus ry
  • Blic
  • Business Finland
  • Danske Bank
  • Energiateollisuus
  • Fermi Energia
  • Gasgrid Finland
  • Google
  • Helsingin yliopisto
  • Ilmatieteen laitos
  • Israelin suurlähetystö
  • Kemianteollisuus
  • Koneyrittäjät ry
  • Mehiläinen
  • Paikallisvoima
  • Puolustusministeriö
  • Ranskan suurlähetystö
  • Sahateollisuus
  • Sofia Helsinki
  • Suomen ylioppilaskuntien liitto
  • Tekir
  • Teknologiateollisuus
  • Terveystalo
  • TVO
  • Ulkopoliittinen instituutti
  • Upseeriliitto
  • Vattenfall
  • Vediafi
  • VTT

hki_eduskunta_v2

Helsinki ja eduskunta – molemmat duunit samassa kuvassa. Hyvää kesää!

Ilmastohätätila vai ilmastomobilisaatio – mitä Elokapinan vaatimuksista pitäisi ajatella?

Radikaali liike voi ärsyttää, mutta moni tärkeä muutos on saatu liikkeelle juuri tällaisin keinoin. 

Elokapinan 17.6. alkanut mielenilmausten sarja nosti ilmastonmuutoksen kiireellisyyden ja liikkeen tavoitteet jälleen keskusteluun. En itse oikein viihdy mielenosoituksessa, enkä ole kokenut aktivismia omaksi keinokseni vaikuttaa, mutta tiedostan, että niiden avulla on edistetty monia tärkeitä muutoksia parempaan ja oikeus niihin on tärkeä osa demokratiaa. 

Elokapinan osalta voi heti alkuun todeta sen, että toiminnan juurisyy – huoli ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta – on vähintäänkin perusteltu. Keinoista voi olla montaa mieltä, ja olisi helppo ajatella, että kaupunkilaisten arjen häirintä kääntyy vain tavoitetta vastaan. Moni ärtyy, kyllä, mutta samalla myös viesti välittyy. Vaikka radikaali aktivismi tuntuisi vieraalta, on moni nykyisin itsestäänselvä asia yhteiskunnassa aikanaan saavutettu sen ansiosta, tai ainakin sen vauhdittamana.

Mikä Elokapinan viesti sitten on? Ensimmäinen liikkeen vaatimuksista on ilmasto- ja ympäristöhätätilan julistaminen. Kun ottaa huomioon, miten IPCC:n jo valmiiksi jyrkkä viesti on vielä synkistymässä seuraavan arviointiraportin myötä, ei hätätila kuulosta liioittelulta. 

Olen itsekin ollut mukana äänestämässä ilmastohätätilajulistusta Helsinkiin ja huudellut sellaisen perään myös pääministeriltä.  Ajatus hätätilasta on silti myös hivenen ongelmallinen. Ilmastokriisi ja luontokato ovat hitaita kriisejä, eivät hetkellisiä häiriötiloja. Niitä ei voi pysäyttää pikatoimin ja jatkaa sitten kuin ennenkin, vaan ne vaativat laajoja ja syviä muutoksia energiatalouteen, maankäyttöön ja luonnonvarojen kulutukseen. Kirjoitimme hitaista ja nopeista kriiseistä koronan ja ilmastonmuutoksen näkökulmista pidemmin Jussi T. Erosen ja Helmi Räisäsen kanssa tutkimusartikkelissa, josta löytyy myös blogimittainen tiivistelmä.

Tarvitaan sekä niitä toimia, joilla päästöt saadaan heti laskuun, että niitä, joilla rakennetaan kokonaan päästötön yhteiskunta.

Samalla kun ilmastotoimiin vaaditaan vauhtia, pitäisi huolehtia myös pitkäjänteisyydestä, jotta talous rakennetaan uusiksi kestävälle pohjalle. Tarvitaan sekä niitä toimia, joilla päästöt saadaan heti laskuun, että niitä, joilla rakennetaan kokonaan päästötön yhteiskunta ja ennen pitkää sidotaan enemmän hiiltä ilmakehästä kuin mitä sinne päästetään. Tämä muutos kokonaisuudessaan on vuosikymmenien urakka.

Tästä näkökulmasta Elokapinan vaatimus hiilineutraalisuudesta 2025 on ongelmallinen. Laskennallinen hiilineutraalisuus 2025 voisi kyllä onnistua, mutta sen vaatimia keinoja (käytännössä teollisen toiminnan tiukka rajoittaminen) on vaikea sovittaa yhteen vähähiilisen siirtymän vaatiman investointipurskeen kanssa – yhteiskunnallisesta hyväksyttävyydestä puhumattakaan. 

Tavoite on sinänsä ihan perusteltavissa 1,5 asteen tavoitteen ja sen edellyttämän hiilibudjetin mukaisilla arvioilla. Se, että se on käytännössä mahdotonta saavuttaa, ei varsinaisesti ole Elokapinan vika, kuten Ville Tulkki Espoosta kirjoittaa, vaan johtuu siitä, ettei tarvittavia päätöksiä ole saatu ajoissa aikaan. 

Elokapina vaatii myös ns. ekologisen jälleenrakennuksen välitöntä aloittamista. Äkkijarrua kriittisempää onkin onnistunut ilmastomobilisaatio, jossa vähähiilisen yhteiskunnan vaatiman infran rakentaminen ja siihen siirtyminen saadaan riittävään vauhtiin. EU:n ja Suomen koronaelvytyksessä on tällaisen mobilisaation elementtejä, ja esimerkiksi tuulivoimaa nousee lupaavalla tahdilla ja autonvalmistajat hylkäävät polttomoottoreita yksi toisensa jälkeen, mutta vauhti ja skaala on edelleen riittämätön suhteessa haasteeseen. Esimerkiksi maatalouden ilmastotoimet ovat vielä aivan lähtökuopissa, energiasektori nojaa siirtymässä kestämättömään määrään biomassaa ja ydinvoiman kanssa nihkeillään edelleen.

Elokapinan kolmas vaatimus liittyy demokratian laajentamiseen kansalaisfoorumeilla. Kansalaisfoorumit, -paneelit ja -raadit voivat olla toimiva keino sitouttaa ja sovittaa yhteen erilaisia näkemyksiä ja niitä kannattaa ennakkoluulottomasti kokeilla, mutta tuskin niistä on hopealuodiksi erimielisyyksiin. Elokapinan perustelut kansalaisfoorumien tarpeelle kuulostavat jossain määrin kyynisiltä edustuksellista demokratiaa kohtaan ja heijastelevat mielestäni hieman utopistista ajatusta siitä, että politiikkaa voisi ja pitäisi tehdä jotenkin ilman politiikkaa.

Kansalaisfoorumit kohtaavat aivan saman haasteen erilaisten intressien ja arvojen yhteensovittamisesta, jonka kanssa edustuksellinen demokratiakin painii.

Kansalaisfoorumilla olisi edessään aivan sama haaste erilaisten intressien ja arvojen yhteensovittamisesta, jonka kanssa edustuksellinen demokratiakin painii. Ympäristöministeriö itse asiassa kokosi hiljattain satunnaisesti kootun kansalaisraadin pohtimaan ilmastopolitiikkaa. Raadin julkilausuma oli aika lailla sitä mitä arvasi odottaakin: muutoksen oikeudenmukaisuus korostuu, toimia pitää tehdä, mutta mitään valintoja ei saa rajoittaa eikä hintoja nostaa. Tämä kuulostaa aika samalta kuin keskustelut eduskunnassa. Toki hyvä huomioida, ettei raati oikeastaan operoinut todellisten reunaehtojen kanssa, joten vaikea siitä on suurempia johtopäätöksiä vetää. 

Kaikkinensa Elokapinan huolta voi pitää vähintäänkin perusteltuna, vaikka tarkkoja vaatimuksia ja tapaa toimia en kokonaisuutena ihan allekirjoitakaan. Oma veikkaukseni on, että tulevina vuosikymmeninä lämpenevällä planeetalla liikkeen tekemisiä muistellaan aika paljon ymmärtäväisemmin kuin bensakapinaa tai turvemarssia.

XR_skenaario

Elokapinan hiilineutraalisuustavoite 2025 verrattuna hallitusohjelman tavoitteeseen vuodelle 2035, oletuksena sama hiilinielun taso. Kaikkia vaadittavia päätöksiä ja toimia 2035-tavoitteen mukaiselle uralle ei vielä ole tehty, ja jo tehdyissäkin päätöksissä nojataan todennäköisesti liikaa bioenergiaan. Elokapinan tavoite on siis varsin radikaali, ja vaatisi kaiketi tiukkaa puuttumista teollisuuteen, liikeenteeseen ja/tai metsähakkuisiin hyvin lyhyessä ajassa. Tällaisten toimien globaali vaikuttavuus on vaikeasti arvioitavissa. (Alkuperäinen kuva: Ilmastovuosikertomus 2021)

Sote-malli oli riittävän kelvollinen päätettäväksi: Nyt katse eteenpäin ja huolehditaan, että tavoitteet saavutetaan

Sosiaali- ja terveyspalveluiden siirtäminen hyvinvointialueiden harteille on askel eteenpäin. Paikattavaa ja kehitettävää jää silti, erityisesti suurten kaupunkien näkökulmasta.

Eduskunta hyväksyi tänään pitkään ja hartaasti valmistellun esityksen sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä tulevaisuudessa. Vastuu sote-palveluista siirtyy 21 hyvinvointialueelle ja Helsingin kaupungille.

Hyväksyttyä esitystä valmisteltiin ja hiottiin hallituksessa ja eduskunnassa kaksi vuotta, mutta tosiasiassa kyseessä on vielä paljon pidemmän kaaren päätös. Uudistuksen tarpeesta on ollut laaja yhteisymmärrys jo pitkään, ja erilaisia malleja on pyöritelty pian 15 vuotta. Nyt saatiin aikaiseksi kokonaisuus, joka mahtui perustuslain puitteisiin ja sai taakseen eduskunnan enemmistön.

Uudistuksen tavoitteet ovat aivan oikeat: hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen, hoitoon pääsyn helpottaminen, palvelujen parempi yhteensovittaminen sekä kustannusten hillitseminen. On hyvät syyt olettaa, että nyt linjatuilla leveämmillä hartioilla näitä tavoitteita saadaan edistettyä nykytilaa paremmin, kun katsotaan koko Suomea.

Maakuntavero tarvitaan.

Uusi sote-malli ei tietenkään ole täydellinen. Kannustimet kustannusten nousun hillintään eivät useiden asiantuntija-arvioiden mukaan ole riittäviä, ja siksi valmisteluun lähtenyt maakuntavero tarvitaan. Verotusoikeuden kautta vaaleilla valitulla valtuustolla on valtaa päättää myös rahoituksesta. Vero vahvistaa näin alueiden itsehallintoa sekä edistää demokratiaa ja hyvää hallintoa. 

Hyvinvointialueita lienee edelleen liikaa: Asiantuntijat ovat ehdottaneet tyypillisesti noin 9-12 aluetta, ja tämä on ollut myös vihreiden kanta. Kun tehokkuutta ja laatua haetaan skaalaeduilla, on alueiden oltava väestöpohjaltaan riittävän suuria. Olisi yllättävää, mikäli osa alueista ei yhdistyisi jo ensi vuosikymmenellä.

Sote-palvelujen kustannukset nousevat vääjäämättä väestön ikääntyessä. Uusia teknologia- ja palveluinnovaatioita tarvitaan, jotta sote-kulujen nousua saadaan hillittyä ja hoivan tehokkuutta ja laatua parannettua. Yksityinen sektori on usein julkista notkeampi tällaisia kehittämään ja hyödyntämään. Onkin syytä seurata tarkkaan, että jatkossa yksityisten ja kolmannen sektorin tuottajien vastuun ja toiminnan rajoitukset toimivat tarkoituksenmukaisesti eivätkä hidasta uusien ratkaisujen ja parannusten kehitystä ja käyttöönottoa. On selvää, että yrityksiä ja kolmatta sektoria tarvitaan täydentämään julkisia palveluita jatkossakin.

 Suurten kaupunkien elinvoima ja edellytykset huolehtia asukkaistaan ovat ratkaisevan tärkeitä myös koko maalle ja sen taloudelle.

Sote-ratkaisuun liittyy relevantti huoli kasvukaupunkien näkymistä tulevaisuuteen erityisesti investointien osalta, kun niiden riippuvuus valtionosuuksista tulee kasvamaan. On sinänsä luonnollista, että varat hyvinvointierojen tasaamiseen kerätään korostetusti vauraammilta ja keskimäärin terveemmiltä alueilta, mutta samalla suurten kaupunkien elinvoima ja edellytykset huolehtia asukkaistaan ovat ratkaisevan tärkeitä myös koko maalle ja sen taloudelle. Jaamme myös huolen siitä, että säästöpaineet kaupungeissa kohdistuvat nykyistä kovemmin sivistystoimen palveluihin, kuten opetukseen ja varhaiskasvatukseen.

Siksi on tärkeää, että kasvuun ja kaupungistumiseen liittyvien kustannusten huomiointia vahvistettiin, ja että eduskunta antoi lain hyväksymisen yhteydessä erikseen lausuman, jonka mukaan valtioneuvostoa velvoitetaan ryhtymään toimiin, mikäli jonkin kasvukaupungin toiminta- tai investointikyky heikkenisi uudistuksen seurauksena.

Vihreät ovat tehneet hallituksessa ja valiokunnissa hartiavoimin töitä kaupunkien näkökulman tuomiseksi esiin. Se näkyy myös lopputuloksessa, vaikka korjattavaakin rahoitusmalliin vielä jäi. 

Kun nämä ja muut eduskuntakäsittelyn aikana esiin nousseet huolet otetaan uudistuksen toimeenpanossa huomioon, on päätetty sote-uudistus askel eteenpäin. Se on kokonaisuuden kannalta riittävän hyvä, kasvukaupunkien näkökulmasta siedettävä ja perusratkaisuiltaan kehityskelpoinen malli. 

Tämän sote-ratkaisun hyväksyminen ei siis ole ainoastaan pitkän vatvomisen loppu, vaan myös uuden vaiheen alku. Rakenne on nyt selvä, ja edessä on sote-palveluiden toimeenpano sen puitteissa, vaikutusten seuraaminen sekä jatkuva arviointi ja edelleen kehittäminen, jotta uudistuksen tavoitteet todella saavutetaan niin kaupungeissa kuin syrjäseuduillakin.

Sote-lainsäädäntöä sorvaa varmasti jokainen tulevakin hallitus. Pitkään pyöritelty uudistus sen pohjaksi on kuitenkin nyt valmis.

Atte Harjanne

Tiina Elo

 

tiina_atte_sote

Kiitos luottamuksesta ja muutama ajatus vaalituloksesta

Vihreät ottivat takapakkia erityisesti isoissa kaupungeissa. Kyse tuskin on yksittäisestä poliittisesta kysymyksestä tai akselista.

Koronan värittämät ja viivyttämät kuntavaalit vuosimallia 2021 on nyt taputeltu, ja ilma on sakeanaan erilaisia analyysejä ja kilpailevia selityksiä sille, mitä tapahtui ja miksi. Olennaista on kuitenkin, että uudet valtuustot on nyt valittu kuntalaisten äänillä.

Oma saldoni oli 1745 ääntä ja uusin paikkani valtuustossa. Valtava kiitos luottamuksesta kaikille äänestäneille ja kampanjan aikana monin eri tavoin tukeneille! Työ Helsingin eteen jatkuu entisellä linjalla, uudessa kokoonpanossa. Kuntavaaleissa on aina ehdolla aivan valtava määrä erinomaisia ehdokkaita, ja valitettavasti suurin osa ei valtuustopaikkaan vaadittavia ääniä saa. Tällä kertaa olen aivan erityisen harmissani Hannu Oskalan puolesta – Hannu on terävimpiä, ahkerimpia ja osaavimpia kuntapoliitikkoja, joita tunnen.

Omasta menestyksestä huolimatta vaalitulos oli luonnollisesti kokonaisuutena pettymys ja tappio vihreille. Vihreät jäivät kauas ykköspaikasta Helsingissä, ja menettivät paikkoja erityisesti isoissa kaupungeissa eri puolilla Suomea. Puhe kautta aikojen toiseksi parhaasta kuntavaalituloksesta ei silti ole kaunistelua, ja vihreät jatkaa valtakunnallisena, keskisuurena kuntapuolueena satojen valtuutettujen, varavaltuutettujen ja muiden luottamustoimien kautta työtä kestävien kuntien eteen. Kokoomus sai selkeän vaalivoiton ja nipun pormestaripestejä, perussuomalaisten menestys lässähti uhoon nähden varsin maltilliseksi. Äänestysaktiivisuus jäi huolestuttavan matalaksi.

Helsingin uusi valtuusto

Vaalitulosta valtakunnallisesti tai Helsingissä ei pidä kuitenkaan ylidramatisoida. Vaaliuutisointi ja -analyysit keskittyvät usein aivan liikaa kannatusmuutoksiin. Politiikan makkaratehtaassa ratkaisee kuitenkin se, montako ääntä kenelläkin on, ja miten niitä käytetään – ei se, onko niitä enemmän tai vähemmän suhteessa viime kauteen. Kannatusta menettäneelle puolueelle annetut äänet ovat aivan yhtä arvokkaita kuin kannatusta kasvattaneiden puoluiden saamat. Helsingissäkin uuden ja nykyisen valtuuston marssijärjestys on käytännössä sama, eivätkä valtasuhteet muuttuneet järisyttävästi. 

Merkittävimmät muutokset Helsingissä liittyvät siihen, että valta on nyt enemmän hajallaan.

Merkittävimmät muutokset Helsingissä liittyvät siihen, että valta on nyt enemmän hajallaan. Kokoomus ja vihreät tai vihreät ja vasemmistopuolueet yhdessä eivät muodosta valtuuston enemmistöä, mikä edellyttää laajempaa ja liikkuvampaa tukea politiikalle salin eri puolilla. Teoreettinen “porvarienemmistö” (kokoomus, PS, RKP, Liike Nyt, keskusta, KD) on juuri ja juuri yhden äänen varassa olemassa, mutta tämä poppoo on sekä keskenään että sisäisestikin niin levällään suhteessaan kaupungin tekemisiin, että epäilen vahvasti kykyä toimia minkäänlaisena blokkina oikein miltään osin, ehkä talouden hyvin yleisiä raameja lukuunottamatta. Nykyiset yhden valtuutetun pienpuolueet ovat olleet kokoaan suurempia aloitteissa ja puheenvuoroissa, ja niiden poistuminen areenalta voi näkyä tietyissä painotuksissa.

Miksi vihreät menettivät paikkoja?

Vihreät hävisivät siis paikkoja ja ihan erityisesti etelän suurissa kaupungeissa, Helsinki mukaanlukien. Kyse näyttäisi olevan siis valtakunnallisesta ilmiöstä, mutta olen ehtinyt katsoa tarkemmin lukujen taakse vain Helsingin osalta, joten perustan oman tämän analyysini lähinnä niihin – kovin kattavaa datan perkuuta en ole vielä ehtinyt harrastaa.

Tapahtuneelle on nyt tarjolla monia selityksiä. Liian oikealla? Liian vasemmalla? Liikaa rakentamista luonnon kustannuksella? Näistä kuuluu läpi usein vahvistusharha, jossa sitä omaa linjaa tukevat selitykset maistuvat parhaiten. En varmasti ole tälle immuuni itsekään. 

Vihreät ei ollut yhtä houkutteleva yleispuolue kaupunkilaisille nyt kuin neljä vuotta sitten.

Äänestystulosten valossa näyttää selvältä, että menetimme ääniä sekä oikealle että vasemmalle. Vaikuttaa siis siltä, että vihreät ei yksinkertaisesti ollut yhtä houkutteleva liberaali yleispuolue kaupunkilaisille nyt kuin neljä vuotta sitten. Useampi liikkuva äänestäjä löysi ehdokkaansa muualta.

Vihreät on hallituspuolue, ja hallituspuolueena tehdään kompromisseja, jotka sitten saattavat rokottaa myös kuntavaalitulosta. Ehkä sekin vaikutti, ettei tämä hallitus ole erityisesti profiloitunut kaupunkipolitiikan saralla, vaikka vihreät onkin taustalla kaupunkien eteen tässä kokoonpanossa puurtanut ahkerasti. Korona ja koronarajoitukset ovat kurittaneet erityisesti palvelualoja ja kulttuuria, ja tämä sattuu eniten kaupungeissa. Ilmastopoliittinen debatti on virittynyt maaseutu-kaupungit-akselille, jossa turvetuotannon, haja-alueiden autoilijoiden ja maataloustuottajien huolet ovat korostuneet. Elinkeinopolitiikassa eniten huomiota saa raskas teollisuus ja sote-uudistuksessa pienten kuntien ahdinko. Kaupunkien vähättely suhteessa niiden merkitykseen on suomalaisen politiikan ja poliittisen keskustelun ominaisuus laajemminkin, eikä tämä hallitus ole siltä osin kurssia kääntänyt. Kansanedustajana kannan tietysti osaltani tästä vastuuta.

Ehdokasasettelu – oma ja muiden – ratkaisee tietysti myös. Vihreillä oli Helsingissä todella kova lista, mutta ainakin Jasmin Hamidin, Elina Moision, Kaisa Hernbergin ja Tuuli Kousan jättämä aukko taisi jäädä paikkaamatta. 

Muitakin perusteltuja arvoita tappion syyksi varmasti löytyy. On hyvä huomata, että vihreiden kuntavaalikannatuksen kehitys on yleisesti noudatellut ylös-alas-sahaavaa käyrää vaalien välillä vuorotellen. Puolueen sisäiset jännitteet esimerkiksi talouden (vasemmisto-oikeisto), kaupungistumisen (urbaani-luonto), fokuksen (ympäristö-yhteiskunta) tai tekemisen tavan (radikaali-pragmaattinen) voivat osaltaan selittää tällaista dynamiikkaa, kun vaihteleva osa puoluetta mahdollisesti äänestävistä pettyy kuka mihinkin, varsinkin silloin kun vastuuasemassa leivotaan kasaan kompromisseja muiden puolueiden kanssa. Nämä jännitteet eivät ole niinkään ongelma, vaan osa tervettä puolueen sisäistä dynamiikkaa, eikä niitä voi “ratkaista” ainakaan niin, että pysyisimme edes keskisuurena puolueena. Vihreä puolue voi ja sen kannattaa operoida koko arvoliberaalilla kentällä omista tärkeistä lähtökohdistaan, periaatteistaan ja arvoistaan käsin eteenpäin katsoen. Tiedepohjaiselta, parhaan argumentin ja matalan hierarkian puolueelta sopii odottaa moniäänistä keskustelua, myös julkisesti. 

Vihreä puolue voi ja sen kannattaa operoida koko arvoliberaalilla kentällä omista tärkeistä lähtökohdistaan, periaatteistaan ja arvoistaan käsin eteenpäin katsoen.

Olennaista on, että mahdollisimman laaja joukko ihmisiä kokee vihreät positiivisena muutosvoimana ja kanavana tehdä parempaa maailmaa. Kannatuksen laajentumista ei auta se, jos puolue “skeneytyy”. Puolueen on tärkeää olla vetovoimainen ja samaistuttava moneen suuntaan, monenlaisille ihmisille. 

Noin yleisesti puolueen ja poliitikkojen pitää tietysti tehdä proaktiivisesti sitä, mitä parhaaksi näkevät ja mihin uskovat, ei miettiä reaktiviisesti millä saisi äänet maksimoitua. 

Entäs ilmasto?

Ilmastopolitiikan vaisu rooli näiden vaalien keskustelunaiheena varmasti sekin selittää osan tuloksesta. Ilmasto ei kuitenkaan ollut kuntavaaleissa 2017 niin iso juttu ja noste, kuin mitä nähtiin eduskuntavaaleissa 2019 IPCC:n 1,5 asteen raportin jälkitunnelmissa. Ilmastovaalien jälkeen liian tervaisesti edenneet ilmastotoimet ovat ehkä valitettavasti passivoineet ja lannistaneet ilmastoliikehdintää eikä asia ole muutenkaan samalla tavalla näkyvästi esillä – ei vaikka tieteen viesti on tässä välissä vakavoitunut entisestään. Ymmärrys ja tietoisuus siitä, että luontokato on ilmastonmuutoksen rinnalle kietoutunut eksistentiaalinen uhka, on kasvanut esimerkiksi Dasguptan arviontiraportin ja tuoreen IPCC-IPBES-työpajaraportin myötä, mutta kuntapäätöksiin niitä ei oikein mediassa yhdistetä – ei vaikka kunnissa on paljon valtaa näihin omalta osaltaan puuttua.

Edelleen jankataan talouden ja ilmaston vastakkainasettelua, eikä kunnolla puida eroa puheiden, tekojen, parhaiden keinojen ja priorisointien välillä.

Puheenjohtajatenteissä ja muussa vaaleja edeltäneessä uutisoinnissa näkyy se harmillinen asia, että tietoisuus ja kiinnostus ilmastonmuutoksen ja sen vaatimien toimien mittakaavasta vaikuttaa edelleen olevan melko ohutta politiikan toimituksissa. Sitten päädytään jankkaamaan talouden ja ilmaston vastakkainasettelua, eikä kunnolla puida eroa puheiden, tekojen, parhaiden keinojen ja priorisointien välillä. 

Lopuksi

Arvuutteluja ja analyysejä siis riittää, ja kuten Oras Tynkkynen muistuttaa, tietoa on vähän ja spekulointia paljon: kukaan ei oikeasti tiedä, miksi kävi kuten kävi. Tulos kuitenkin on ja pysyy, ja sen puitteissa johdetaan kuntia seuraavat neljä vuotta. Odotan itse innolla uuden valtuuston alkua ja sitä, että pääsen jatkamaan työtä entistäkin paremman ja fiksumman Helsingin puolesta.

 

tsygäkuva2

Valtuustokausi 2021-2025 häämöttää, ja edessä on taas isoja päätöksiä kaupungin suunnasta. Heti alkuun jaetaan luottamustehtäviä ja sitten laaditaan strategiaa.

 

Ps. Vaikka vihreiden kannatus putosi, moni mainio päättäjä uusi mandaattinsa ja lisäksi saatiin uusia huippuja tekijöitä eri puolelle Suomea. Esimerkiksi Amanda Pasanen ja Shawn Huff Stadissa, Peppi Seppälä ja Leila Arstila Espoossa sekä Mikko Viilo Vantaalla ovat uusia valtuutettuja, joiden noususta olen varsin fiiliksissä ja joilta odotan paljon.

Pps. Tieteen ja teknologian vihreät pärjäsivät vihreiden riveissä mainiosti! Noin joka neljäs viiteläinen pääsi läpi, ja noin ⅛ uusista vihreistä valtuutetuista on viiteläisiä.

Ppps. Onnea Juhana Vartiainen! Uskon, että Helsinki saa Juhanasta oikein erinomaisen pormestarin, vaikka onkin sääli menettää mies eduskunnasta. Erityisesti fanitan Juhanan maanläheistä ja leppoisaa tyyliä, kuivaa huumoria, terävää argumentaatiota ja riippumattoman tieteen arvostusta.

Laajaa ja kovaa turvallisuutta – Puheenvuoro ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta

Kirjoitus perustuu täysistunnossa 9.6. ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon käsittelyssä pidettyyn puheenvuoroon

 

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko yhdessä eduskunnan vastauksen kanssa muodostavat keskeisen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa linjaavan kokonaisuuden. 

Ulkoasiainvaliokunnan mietintö jatkaa selonteon hyvää linjaa, jossa ymmärretään laajan turvallisuuden näkökulma kaiken ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehyksenä, mutta ei perinteisen, kapeamman turvallisuusnäkökulman kustannuksella.

Valiokunta painottaa parlamentaarisen keskustelun tärkeyttä. Ehdotus esimerkiksi pääministerin ilmoitusten pohjalta käytävistä keskusteluista selontekoja tiheämmin on hyvä. Viime kädessä vastuu on silti meillä kansanedustajilla: otammeko aktiivisesti kantaa ja vaihdammeko ajatuksia asiantuntijoiden ja kollegoiden kanssa – myös kansainvälisesti. 

Yhtenäisyys, konsensushakuisuus ja jatkuvuus ovat tärkeitä periaatteita ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, joiden ilmentymä ulkoasiainvaliokunnan varsin hyvä, tasapainoinen ja yksimielinen mietintökin on. Samalla on tärkeää käydä rohkeaa ja avointa keskustelua tästäkin politiikan kokonaisuudesta.

Ilmastonmuutoksen geopolitiikka

Ilmastonmuutos yhdessä luontokadon kanssa on ihmiskunnan kohtalonkysymys, jonka ratkaisemisessa ollaan jo myöhässä. Ekosysteemien, elinolojen ja elinkeinojen heikentyminen ja jopa romahtaminen tai katoaminen esimerkiksi voimistuneiden trooppisten hurrikaanien, lisääntyneen kuivuuden sekä merenpinnan nousun myötä luo jännitteitä, syö eväitä kestävään kehitykseen ja ajaa väistämättä ihmisiä liikkeelle, erityisesti osuessaan yksin heikon hallinnon ja köyhyyden kanssa. Ilmastomuuttoliikkeen kestävä hallinta edellyttää kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä, jonka haasteita ja puutteita tuore Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan alla julkaistu raportti kuvaa kattavasti.

Ilmasto- ja luontopolitiikan on oltava keskeinen osa kaikkea kauppa-, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Muuttuvan ilmaston ohella myös ilmastonmuutoksen vaatimat – välttämättömät – toimet heijastuvat geopolitiikan kartalle. 1,5 asteen tavoite tarkoittaisi jotakuinkin globaalin fossiilienergian kulutuksen puolittamista tällä vuosikymmenellä. Se tulee heijastumaan fossiilienergian viennistä riippuvaisten maiden, kuteni Venäjän ja monien Lähi-idän maiden talouksiin, ja jopa yhteiskuntarauhaan. En koe sympatiaa autoritäärisiä hallintoja kohtaan, mutta sekasortoinen imploosio ei sekään ole toivottavaa.

Tarvitaan siis politiikkaa, joka sovittaa yhteen maailmantalouden dekarbonisaaition ja vakauden ja demokratian rakentamisen. Ilmasto- ja luontopolitiikka pitääkin nähdä aivan keskeisenä osana kauppa-, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Suuren pelin paluu

Kiristynyt suurvaltakilpailu nousee selonteossa ja mietinnössä keskeiseksi Suomen toimintaympäristöä muokkaavaksi voimaksi. Yhä harvempi – jos mikään – areena tai alue tulee säilymään siltä, kilpailun heijastuessa niin Arktiselle alueelle ja ylös avaruuteen kuin teknologiapolitiikkaankin.

aTämän Suuren pelin paluun – professori Hiski Haukkalaa lainatakseniasettamia puitteita arvioidessa on muistettava, että laudalla on hyvin erilaisia pelaajia. On ihmisten ja ajatusten vapauteen uskovia demokratioita, on perusoikeuksia polkevia, röyhkeitä itsevaltiaita. Toisille laki ja oikeus ovat kansalaisten suoja, toisille väline sortaa ja ryöstää.

On erittäin tärkeää vahvistaa sääntöpohjaista järjestystä, edistää jännitteiden purkamista neuvotteluin ja etsiä yhteistyön paikkoja aina kun se on mahdollista – ja samalla tiedostaa sekin, että myös demokratiat ajavat omia etujaan, joskus aika röyhkeästikin. 

Suomi on osa länttä ja demokraattisten maiden yhteisöä.

Silti on aivan selvä, missä joukkueessa Suomi suuressa pelissä on: osa länttä ja demokraattisten maiden yhteisöä. Siksi myös yhtenäinen ja toimintakykyinen, arvojensa mukaan toimiva EU ja tiivis transatlanttinen suhde ovat keskeisen tärkeitä vaalia ja kehittää. Kiinan ja Venäjän horjutus- ja vaikuttamispyrkimyksille ei saa tarjota tilaa tai antaa periksi, eikä Valko-Venäjän kaltaisten hylkiöhallintojen rikoksiin voi jättää puuttumatta. Etupiiriajattelu ei yksinkertaisesti sovi siihen arvopohjaan, jota edustamme.

Suomen etu on demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen ja puolustaminen yhdessä kumppanien kanssa kaikkialla maailmassa.

Suomen turvallisuusratkaisu

Konkreettisin kysymys ulko- ja turvallisuuspolitiikan ytimessä on lopulta se, millaisten järjestelyjen varaan Suomi rakentaa oman välittömän turvallisuutensa. Olemme päätyneet tilanteeseen, jossa kuulumme Euroopan Unioniin, muttemme Natoon. Suhde Natoon on nykyisin samaan aikaan varsin tiivis ja kuitenkin tiettyjä hajurakoja korostava. Samalla tiedostamme, ettemme voisi pysyä lähialueen kriisissä ulkopuolisena ja että Natolla on tärkeä rooli Itämeren alueen vakauttajana. 

Suomalaisesta perspektiivistä tätä järjestelyä voi pitää perusteltuna, mutta Suomen turvallisuus on kytköksissä Eurooppaan, jonka sotilaallisen turvallisuuden kivijalka on nimenomaan kollektiivinen puolustus – joka pohjaa Natoon, eikä tämä ole muuttumassa.

Kyky ja valmius kansainväliseen yhteistyöhön on keskeisen tärkeää.

Suomi on huolehtinut kyllä kansallisesta puolustuskyvystään jopa esimerkillisesti, mutta on paikallaan kysyä, onko turvallisuuspoliittinen ratkaisumme parhaiten omaa ja lähialueiden turvallisuutta rakentava?

Olen itse sitä mieltä, että Suomen – ja mieluiten Suomen ja Ruotsin – Nato-jäseanyys selkeyttäisi Euroopan turvallisuusjärjestelyitä ja edistäisi maanosan vakautta ja turvallisuutta.  

Vaikka yksiselitteinen sotilaallinen liittoutuminen pysyy toistaiseksi edelleen vain mahdollisuutena, on kyky ja valmius kansainväliseen yhteistyöhön ja avun antamiseen ja vastaanottamiseen meille keskeisen tärkeää, ja sitä on syytä edistää ja harjoitella aktiivisesti ja harkitusti, ilman ylimääräisiä pidäkkeitä kaikkien keskeisten kumppanien kanssa sekä kahdenvälisiä että monikansallisia rakenteita hyödyttäen.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Henri Vanhanen nosti hiljattain kirjoituksessaan tarpeen päivittää Suomen turvallisuuspoliittista narratiivia, ja ehdotti Suomen määrittelyä ensisijaisesti kansallisesta puolustuksestaan huolehtivaksi ja kansainvälistä puolustusyhteistyötä tekeväksi maaksi eikä niinkään sotilaallisiin liittoihin kuulumattomaksi tai liittoutumattomaksi maaksi. Mielenkiintoinen esitys pohdittavaksi seuraavaa selontekoa ajatellen – liityimme sotilasliittoon tai emme. 

Kiitokset

Lopuksi haluan vielä kerran kiittää selonteon ja mietinnön eteen puurtaneita. Toivottavasti keskustelu aiheesta jatkuu virkeänä vielä pitkään senkin jälkeenkin, kun tämä mietintö on eduskunnassa hyväksytty.

 

hesarikuva

Osallistuin itse UTP-selonteon valmisteluun parlamentaarisen seurantaryhmän jäsenenä ja sen varsinaiseen käsittelyyn eduskunnassa puolustusvaliokunnan jäsenenä. Nyt työn alla on tämän selonteon linjauksiin nojaava tarkempi puolustusselonteko.