Kiitos luottamuksesta ja muutama ajatus vaalituloksesta

Vihreät ottivat takapakkia erityisesti isoissa kaupungeissa. Kyse tuskin on yksittäisestä poliittisesta kysymyksestä tai akselista.

Koronan värittämät ja viivyttämät kuntavaalit vuosimallia 2021 on nyt taputeltu, ja ilma on sakeanaan erilaisia analyysejä ja kilpailevia selityksiä sille, mitä tapahtui ja miksi. Olennaista on kuitenkin, että uudet valtuustot on nyt valittu kuntalaisten äänillä.

Oma saldoni oli 1745 ääntä ja uusin paikkani valtuustossa. Valtava kiitos luottamuksesta kaikille äänestäneille ja kampanjan aikana monin eri tavoin tukeneille! Työ Helsingin eteen jatkuu entisellä linjalla, uudessa kokoonpanossa. Kuntavaaleissa on aina ehdolla aivan valtava määrä erinomaisia ehdokkaita, ja valitettavasti suurin osa ei valtuustopaikkaan vaadittavia ääniä saa. Tällä kertaa olen aivan erityisen harmissani Hannu Oskalan puolesta – Hannu on terävimpiä, ahkerimpia ja osaavimpia kuntapoliitikkoja, joita tunnen.

Omasta menestyksestä huolimatta vaalitulos oli luonnollisesti kokonaisuutena pettymys ja tappio vihreille. Vihreät jäivät kauas ykköspaikasta Helsingissä, ja menettivät paikkoja erityisesti isoissa kaupungeissa eri puolilla Suomea. Puhe kautta aikojen toiseksi parhaasta kuntavaalituloksesta ei silti ole kaunistelua, ja vihreät jatkaa valtakunnallisena, keskisuurena kuntapuolueena satojen valtuutettujen, varavaltuutettujen ja muiden luottamustoimien kautta työtä kestävien kuntien eteen. Kokoomus sai selkeän vaalivoiton ja nipun pormestaripestejä, perussuomalaisten menestys lässähti uhoon nähden varsin maltilliseksi. Äänestysaktiivisuus jäi huolestuttavan matalaksi.

Helsingin uusi valtuusto

Vaalitulosta valtakunnallisesti tai Helsingissä ei pidä kuitenkaan ylidramatisoida. Vaaliuutisointi ja -analyysit keskittyvät usein aivan liikaa kannatusmuutoksiin. Politiikan makkaratehtaassa ratkaisee kuitenkin se, montako ääntä kenelläkin on, ja miten niitä käytetään – ei se, onko niitä enemmän tai vähemmän suhteessa viime kauteen. Kannatusta menettäneelle puolueelle annetut äänet ovat aivan yhtä arvokkaita kuin kannatusta kasvattaneiden puoluiden saamat. Helsingissäkin uuden ja nykyisen valtuuston marssijärjestys on käytännössä sama, eivätkä valtasuhteet muuttuneet järisyttävästi. 

Merkittävimmät muutokset Helsingissä liittyvät siihen, että valta on nyt enemmän hajallaan.

Merkittävimmät muutokset Helsingissä liittyvät siihen, että valta on nyt enemmän hajallaan. Kokoomus ja vihreät tai vihreät ja vasemmistopuolueet yhdessä eivät muodosta valtuuston enemmistöä, mikä edellyttää laajempaa ja liikkuvampaa tukea politiikalle salin eri puolilla. Teoreettinen “porvarienemmistö” (kokoomus, PS, RKP, Liike Nyt, keskusta, KD) on juuri ja juuri yhden äänen varassa olemassa, mutta tämä poppoo on sekä keskenään että sisäisestikin niin levällään suhteessaan kaupungin tekemisiin, että epäilen vahvasti kykyä toimia minkäänlaisena blokkina oikein miltään osin, ehkä talouden hyvin yleisiä raameja lukuunottamatta. Nykyiset yhden valtuutetun pienpuolueet ovat olleet kokoaan suurempia aloitteissa ja puheenvuoroissa, ja niiden poistuminen areenalta voi näkyä tietyissä painotuksissa.

Miksi vihreät menettivät paikkoja?

Vihreät hävisivät siis paikkoja ja ihan erityisesti etelän suurissa kaupungeissa, Helsinki mukaanlukien. Kyse näyttäisi olevan siis valtakunnallisesta ilmiöstä, mutta olen ehtinyt katsoa tarkemmin lukujen taakse vain Helsingin osalta, joten perustan oman tämän analyysini lähinnä niihin – kovin kattavaa datan perkuuta en ole vielä ehtinyt harrastaa.

Tapahtuneelle on nyt tarjolla monia selityksiä. Liian oikealla? Liian vasemmalla? Liikaa rakentamista luonnon kustannuksella? Näistä kuuluu läpi usein vahvistusharha, jossa sitä omaa linjaa tukevat selitykset maistuvat parhaiten. En varmasti ole tälle immuuni itsekään. 

Vihreät ei ollut yhtä houkutteleva yleispuolue kaupunkilaisille nyt kuin neljä vuotta sitten.

Äänestystulosten valossa näyttää selvältä, että menetimme ääniä sekä oikealle että vasemmalle. Vaikuttaa siis siltä, että vihreät ei yksinkertaisesti ollut yhtä houkutteleva liberaali yleispuolue kaupunkilaisille nyt kuin neljä vuotta sitten. Useampi liikkuva äänestäjä löysi ehdokkaansa muualta.

Vihreät on hallituspuolue, ja hallituspuolueena tehdään kompromisseja, jotka sitten saattavat rokottaa myös kuntavaalitulosta. Ehkä sekin vaikutti, ettei tämä hallitus ole erityisesti profiloitunut kaupunkipolitiikan saralla, vaikka vihreät onkin taustalla kaupunkien eteen tässä kokoonpanossa puurtanut ahkerasti. Korona ja koronarajoitukset ovat kurittaneet erityisesti palvelualoja ja kulttuuria, ja tämä sattuu eniten kaupungeissa. Ilmastopoliittinen debatti on virittynyt maaseutu-kaupungit-akselille, jossa turvetuotannon, haja-alueiden autoilijoiden ja maataloustuottajien huolet ovat korostuneet. Elinkeinopolitiikassa eniten huomiota saa raskas teollisuus ja sote-uudistuksessa pienten kuntien ahdinko. Kaupunkien vähättely suhteessa niiden merkitykseen on suomalaisen politiikan ja poliittisen keskustelun ominaisuus laajemminkin, eikä tämä hallitus ole siltä osin kurssia kääntänyt. Kansanedustajana kannan tietysti osaltani tästä vastuuta.

Ehdokasasettelu – oma ja muiden – ratkaisee tietysti myös. Vihreillä oli Helsingissä todella kova lista, mutta ainakin Jasmin Hamidin, Elina Moision, Kaisa Hernbergin ja Tuuli Kousan jättämä aukko taisi jäädä paikkaamatta. 

Muitakin perusteltuja arvoita tappion syyksi varmasti löytyy. On hyvä huomata, että vihreiden kuntavaalikannatuksen kehitys on yleisesti noudatellut ylös-alas-sahaavaa käyrää vaalien välillä vuorotellen. Puolueen sisäiset jännitteet esimerkiksi talouden (vasemmisto-oikeisto), kaupungistumisen (urbaani-luonto), fokuksen (ympäristö-yhteiskunta) tai tekemisen tavan (radikaali-pragmaattinen) voivat osaltaan selittää tällaista dynamiikkaa, kun vaihteleva osa puoluetta mahdollisesti äänestävistä pettyy kuka mihinkin, varsinkin silloin kun vastuuasemassa leivotaan kasaan kompromisseja muiden puolueiden kanssa. Nämä jännitteet eivät ole niinkään ongelma, vaan osa tervettä puolueen sisäistä dynamiikkaa, eikä niitä voi “ratkaista” ainakaan niin, että pysyisimme edes keskisuurena puolueena. Vihreä puolue voi ja sen kannattaa operoida koko arvoliberaalilla kentällä omista tärkeistä lähtökohdistaan, periaatteistaan ja arvoistaan käsin eteenpäin katsoen. Tiedepohjaiselta, parhaan argumentin ja matalan hierarkian puolueelta sopii odottaa moniäänistä keskustelua, myös julkisesti. 

Vihreä puolue voi ja sen kannattaa operoida koko arvoliberaalilla kentällä omista tärkeistä lähtökohdistaan, periaatteistaan ja arvoistaan käsin eteenpäin katsoen.

Olennaista on, että mahdollisimman laaja joukko ihmisiä kokee vihreät positiivisena muutosvoimana ja kanavana tehdä parempaa maailmaa. Kannatuksen laajentumista ei auta se, jos puolue “skeneytyy”. Puolueen on tärkeää olla vetovoimainen ja samaistuttava moneen suuntaan, monenlaisille ihmisille. 

Noin yleisesti puolueen ja poliitikkojen pitää tietysti tehdä proaktiivisesti sitä, mitä parhaaksi näkevät ja mihin uskovat, ei miettiä reaktiviisesti millä saisi äänet maksimoitua. 

Entäs ilmasto?

Ilmastopolitiikan vaisu rooli näiden vaalien keskustelunaiheena varmasti sekin selittää osan tuloksesta. Ilmasto ei kuitenkaan ollut kuntavaaleissa 2017 niin iso juttu ja noste, kuin mitä nähtiin eduskuntavaaleissa 2019 IPCC:n 1,5 asteen raportin jälkitunnelmissa. Ilmastovaalien jälkeen liian tervaisesti edenneet ilmastotoimet ovat ehkä valitettavasti passivoineet ja lannistaneet ilmastoliikehdintää eikä asia ole muutenkaan samalla tavalla näkyvästi esillä – ei vaikka tieteen viesti on tässä välissä vakavoitunut entisestään. Ymmärrys ja tietoisuus siitä, että luontokato on ilmastonmuutoksen rinnalle kietoutunut eksistentiaalinen uhka, on kasvanut esimerkiksi Dasguptan arviontiraportin ja tuoreen IPCC-IPBES-työpajaraportin myötä, mutta kuntapäätöksiin niitä ei oikein mediassa yhdistetä – ei vaikka kunnissa on paljon valtaa näihin omalta osaltaan puuttua.

Edelleen jankataan talouden ja ilmaston vastakkainasettelua, eikä kunnolla puida eroa puheiden, tekojen, parhaiden keinojen ja priorisointien välillä.

Puheenjohtajatenteissä ja muussa vaaleja edeltäneessä uutisoinnissa näkyy se harmillinen asia, että tietoisuus ja kiinnostus ilmastonmuutoksen ja sen vaatimien toimien mittakaavasta vaikuttaa edelleen olevan melko ohutta politiikan toimituksissa. Sitten päädytään jankkaamaan talouden ja ilmaston vastakkainasettelua, eikä kunnolla puida eroa puheiden, tekojen, parhaiden keinojen ja priorisointien välillä. 

Lopuksi

Arvuutteluja ja analyysejä siis riittää, ja kuten Oras Tynkkynen muistuttaa, tietoa on vähän ja spekulointia paljon: kukaan ei oikeasti tiedä, miksi kävi kuten kävi. Tulos kuitenkin on ja pysyy, ja sen puitteissa johdetaan kuntia seuraavat neljä vuotta. Odotan itse innolla uuden valtuuston alkua ja sitä, että pääsen jatkamaan työtä entistäkin paremman ja fiksumman Helsingin puolesta.

 

tsygäkuva2

Valtuustokausi 2021-2025 häämöttää, ja edessä on taas isoja päätöksiä kaupungin suunnasta. Heti alkuun jaetaan luottamustehtäviä ja sitten laaditaan strategiaa.

 

Ps. Vaikka vihreiden kannatus putosi, moni mainio päättäjä uusi mandaattinsa ja lisäksi saatiin uusia huippuja tekijöitä eri puolelle Suomea. Esimerkiksi Amanda Pasanen ja Shawn Huff Stadissa, Peppi Seppälä ja Leila Arstila Espoossa sekä Mikko Viilo Vantaalla ovat uusia valtuutettuja, joiden noususta olen varsin fiiliksissä ja joilta odotan paljon.

Pps. Tieteen ja teknologian vihreät pärjäsivät vihreiden riveissä mainiosti! Noin joka neljäs viiteläinen pääsi läpi, ja noin ⅛ uusista vihreistä valtuutetuista on viiteläisiä.

Ppps. Onnea Juhana Vartiainen! Uskon, että Helsinki saa Juhanasta oikein erinomaisen pormestarin, vaikka onkin sääli menettää mies eduskunnasta. Erityisesti fanitan Juhanan maanläheistä ja leppoisaa tyyliä, kuivaa huumoria, terävää argumentaatiota ja riippumattoman tieteen arvostusta.

Laajaa ja kovaa turvallisuutta – Puheenvuoro ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta

Kirjoitus perustuu täysistunnossa 9.6. ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon käsittelyssä pidettyyn puheenvuoroon

 

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko yhdessä eduskunnan vastauksen kanssa muodostavat keskeisen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa linjaavan kokonaisuuden. 

Ulkoasiainvaliokunnan mietintö jatkaa selonteon hyvää linjaa, jossa ymmärretään laajan turvallisuuden näkökulma kaiken ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehyksenä, mutta ei perinteisen, kapeamman turvallisuusnäkökulman kustannuksella.

Valiokunta painottaa parlamentaarisen keskustelun tärkeyttä. Ehdotus esimerkiksi pääministerin ilmoitusten pohjalta käytävistä keskusteluista selontekoja tiheämmin on hyvä. Viime kädessä vastuu on silti meillä kansanedustajilla: otammeko aktiivisesti kantaa ja vaihdammeko ajatuksia asiantuntijoiden ja kollegoiden kanssa – myös kansainvälisesti. 

Yhtenäisyys, konsensushakuisuus ja jatkuvuus ovat tärkeitä periaatteita ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, joiden ilmentymä ulkoasiainvaliokunnan varsin hyvä, tasapainoinen ja yksimielinen mietintökin on. Samalla on tärkeää käydä rohkeaa ja avointa keskustelua tästäkin politiikan kokonaisuudesta.

Ilmastonmuutoksen geopolitiikka

Ilmastonmuutos yhdessä luontokadon kanssa on ihmiskunnan kohtalonkysymys, jonka ratkaisemisessa ollaan jo myöhässä. Ekosysteemien, elinolojen ja elinkeinojen heikentyminen ja jopa romahtaminen tai katoaminen esimerkiksi voimistuneiden trooppisten hurrikaanien, lisääntyneen kuivuuden sekä merenpinnan nousun myötä luo jännitteitä, syö eväitä kestävään kehitykseen ja ajaa väistämättä ihmisiä liikkeelle, erityisesti osuessaan yksin heikon hallinnon ja köyhyyden kanssa. Ilmastomuuttoliikkeen kestävä hallinta edellyttää kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä, jonka haasteita ja puutteita tuore Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan alla julkaistu raportti kuvaa kattavasti.

Ilmasto- ja luontopolitiikan on oltava keskeinen osa kaikkea kauppa-, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Muuttuvan ilmaston ohella myös ilmastonmuutoksen vaatimat – välttämättömät – toimet heijastuvat geopolitiikan kartalle. 1,5 asteen tavoite tarkoittaisi jotakuinkin globaalin fossiilienergian kulutuksen puolittamista tällä vuosikymmenellä. Se tulee heijastumaan fossiilienergian viennistä riippuvaisten maiden, kuteni Venäjän ja monien Lähi-idän maiden talouksiin, ja jopa yhteiskuntarauhaan. En koe sympatiaa autoritäärisiä hallintoja kohtaan, mutta sekasortoinen imploosio ei sekään ole toivottavaa.

Tarvitaan siis politiikkaa, joka sovittaa yhteen maailmantalouden dekarbonisaaition ja vakauden ja demokratian rakentamisen. Ilmasto- ja luontopolitiikka pitääkin nähdä aivan keskeisenä osana kauppa-, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Suuren pelin paluu

Kiristynyt suurvaltakilpailu nousee selonteossa ja mietinnössä keskeiseksi Suomen toimintaympäristöä muokkaavaksi voimaksi. Yhä harvempi – jos mikään – areena tai alue tulee säilymään siltä, kilpailun heijastuessa niin Arktiselle alueelle ja ylös avaruuteen kuin teknologiapolitiikkaankin.

aTämän Suuren pelin paluun – professori Hiski Haukkalaa lainatakseniasettamia puitteita arvioidessa on muistettava, että laudalla on hyvin erilaisia pelaajia. On ihmisten ja ajatusten vapauteen uskovia demokratioita, on perusoikeuksia polkevia, röyhkeitä itsevaltiaita. Toisille laki ja oikeus ovat kansalaisten suoja, toisille väline sortaa ja ryöstää.

On erittäin tärkeää vahvistaa sääntöpohjaista järjestystä, edistää jännitteiden purkamista neuvotteluin ja etsiä yhteistyön paikkoja aina kun se on mahdollista – ja samalla tiedostaa sekin, että myös demokratiat ajavat omia etujaan, joskus aika röyhkeästikin. 

Suomi on osa länttä ja demokraattisten maiden yhteisöä.

Silti on aivan selvä, missä joukkueessa Suomi suuressa pelissä on: osa länttä ja demokraattisten maiden yhteisöä. Siksi myös yhtenäinen ja toimintakykyinen, arvojensa mukaan toimiva EU ja tiivis transatlanttinen suhde ovat keskeisen tärkeitä vaalia ja kehittää. Kiinan ja Venäjän horjutus- ja vaikuttamispyrkimyksille ei saa tarjota tilaa tai antaa periksi, eikä Valko-Venäjän kaltaisten hylkiöhallintojen rikoksiin voi jättää puuttumatta. Etupiiriajattelu ei yksinkertaisesti sovi siihen arvopohjaan, jota edustamme.

Suomen etu on demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen ja puolustaminen yhdessä kumppanien kanssa kaikkialla maailmassa.

Suomen turvallisuusratkaisu

Konkreettisin kysymys ulko- ja turvallisuuspolitiikan ytimessä on lopulta se, millaisten järjestelyjen varaan Suomi rakentaa oman välittömän turvallisuutensa. Olemme päätyneet tilanteeseen, jossa kuulumme Euroopan Unioniin, muttemme Natoon. Suhde Natoon on nykyisin samaan aikaan varsin tiivis ja kuitenkin tiettyjä hajurakoja korostava. Samalla tiedostamme, ettemme voisi pysyä lähialueen kriisissä ulkopuolisena ja että Natolla on tärkeä rooli Itämeren alueen vakauttajana. 

Suomalaisesta perspektiivistä tätä järjestelyä voi pitää perusteltuna, mutta Suomen turvallisuus on kytköksissä Eurooppaan, jonka sotilaallisen turvallisuuden kivijalka on nimenomaan kollektiivinen puolustus – joka pohjaa Natoon, eikä tämä ole muuttumassa.

Kyky ja valmius kansainväliseen yhteistyöhön on keskeisen tärkeää.

Suomi on huolehtinut kyllä kansallisesta puolustuskyvystään jopa esimerkillisesti, mutta on paikallaan kysyä, onko turvallisuuspoliittinen ratkaisumme parhaiten omaa ja lähialueiden turvallisuutta rakentava?

Olen itse sitä mieltä, että Suomen – ja mieluiten Suomen ja Ruotsin – Nato-jäseanyys selkeyttäisi Euroopan turvallisuusjärjestelyitä ja edistäisi maanosan vakautta ja turvallisuutta.  

Vaikka yksiselitteinen sotilaallinen liittoutuminen pysyy toistaiseksi edelleen vain mahdollisuutena, on kyky ja valmius kansainväliseen yhteistyöhön ja avun antamiseen ja vastaanottamiseen meille keskeisen tärkeää, ja sitä on syytä edistää ja harjoitella aktiivisesti ja harkitusti, ilman ylimääräisiä pidäkkeitä kaikkien keskeisten kumppanien kanssa sekä kahdenvälisiä että monikansallisia rakenteita hyödyttäen.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Henri Vanhanen nosti hiljattain kirjoituksessaan tarpeen päivittää Suomen turvallisuuspoliittista narratiivia, ja ehdotti Suomen määrittelyä ensisijaisesti kansallisesta puolustuksestaan huolehtivaksi ja kansainvälistä puolustusyhteistyötä tekeväksi maaksi eikä niinkään sotilaallisiin liittoihin kuulumattomaksi tai liittoutumattomaksi maaksi. Mielenkiintoinen esitys pohdittavaksi seuraavaa selontekoa ajatellen – liityimme sotilasliittoon tai emme. 

Kiitokset

Lopuksi haluan vielä kerran kiittää selonteon ja mietinnön eteen puurtaneita. Toivottavasti keskustelu aiheesta jatkuu virkeänä vielä pitkään senkin jälkeenkin, kun tämä mietintö on eduskunnassa hyväksytty.

 

hesarikuva

Osallistuin itse UTP-selonteon valmisteluun parlamentaarisen seurantaryhmän jäsenenä ja sen varsinaiseen käsittelyyn eduskunnassa puolustusvaliokunnan jäsenenä. Nyt työn alla on tämän selonteon linjauksiin nojaava tarkempi puolustusselonteko.

Miksi äänestäisit numeroa 786? Tässä vielä viisi hyvää syytä

Haussa markkina- ja arvoliberaali ilmastoasiantuntija, joka tekee politiikkaa rakentavasti ja yhteistyötä korostaen? No tässä olisi.

Kuntavaalien ennakkoäänestys on alkanut, ja jatkuu 8.6. asti. Pääpäivä on sitten 13.6., jolloin ratkeaa se, mikä porukka helsinkiläisiä valtuustossa seuraavat neljä vuotta edustaa. Tälläkin hetkellä kymmenet tuhannet kaupunkilaiset pohtivat, kenelle äänensä antavat.

Hyviä ehdokkaita on tarjolla valtavasti. Uskon olevani yksi heistä, ja äänen arvoinen – erityisesti jos korostamani teemat ovat ne, jotka koet tärkeäksi: Enemmän asuntoja ja sujuvampaa liikennettä pienemmin päästöin, tiivistä raidekaupunkia ja tilaa luonnolle. Hauskaa, liberaalia ja kansainvälistä Helsinkiä, jossa on ilo elää ja yrittää. Fiksua ja rakentavaa, tietoon pohjaavaa politiikkaa, joka lähtee siitä, että ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjunta ovat ohittamattomat reunaehdot kaikelle politiikalle.

Nämä eivät ole ihan uniikkeja teemoja – aika samojen asioiden puolesta puhuu moni muukin, ja hyvä niin! Jotenkin pitää silti erottua, ja siksipä tarjoan tässä näiden teemojen lisäksi vielä viisi hyvää syytä lisää laittaa ääni juuri minulle.

1. Haluat asiantuntevaa ilmastopolitiikkaa

Ilmastonmuutoksen hillinnästä on tullut politiikan valtavirtaa: Silti puheet ja teot eivät vieläkään kohtaa riittävästi, eikä haasteen mittakaavaa aina ihan ymmärretä. Päättäjien tietopohja ja perehtyminen aiheeseen on myös hyvin vaihtelevaa, mikä näkyy sitten siinä, että eri toimien mittakaavat ja vaikutusmekanismit – ja jopa ihan perusfysiikka – ovat välillä hukassa. Nykyään puhutaan esimerkiksi paljon vedyn roolista tulevaisuuden energiataloudessa. Hyvä ja tärkeä juttu, mutta kohtaan valitettavan usein päättäjiä, joille tulee uutisena se, ettei vety oikeastaan ole energian lähde, vaan varasto. Vastaavia kummallisuuksia tulee toistuvasti vastaan, eikä siinä mitään. Jokainen päättäjä ei voi olla perillä kaikista politiikan kokonaisuuksista, ja itsellänikin on eittämättä aukkoja sivistyksessä.

On tärkeää että tulevassakin valtuustossa on ilmastopoliittista asiantuntemusta.

Ilmastonmuutos asettaa kuitenkin ratkaisevan tärkeitä reunaehtoja kaikelle politiikalle, ja on tärkeää että tulevassakin valtuustossa on paitsi intoa ja kiinnostusta, myös asiantuntemusta aiheesta. Aiheen parissa tutkimusta vuosia tehneenä uskallan väittää, että minulla on.

2. Haluat ajaa koko kaupungin ja myös tulevien helsinkiläisten etua

Yksittäisten asuinalueiden näkökulmaa ajamalla tai alueita vastakkain asettamalla ei synny hyvää kaupunkia. Valtuuston pitää ajatella koko kaupungin etua, ja tehdä hyvää kaupunkia kaikilla alueilla. Asukasyhdistykset ja paikalliset liikkeet ovat tärkeitä sidosryhmiä, joita on syytä kuunnella tarkkaan ja osallistaa päätökseentekoon, mutta samalla on huolehdittava siitä, että päätöksenteossa pysyy keskiössä kaupunki kokonaisuutena.

Pidän lisäksi tärkeänä miettiä päätöksiä tulevien asukkaiden näkökulmasta, vaikka heiltä ei ääniä herukkaan. Helsinkiä kun rakennetaan myös ihmisille, jotka vasta harkitsevat muuttoa tänne – ja sitä porukkaa on paljon.

3. Haluat siltoja siilojen ja kuplien sijaan

Tämän päivän politiikkaa vaivaa polarisaatio ja poteroituminen, jossa aika lailla mikä tahansa asia voi päätyä identiteettipolitiikan tai kulttuurisodan välikappaleeksi. Poliittinen ilmapiiri esimerkiksi sähköautojen, raitiovaunujen ja ruokavalion ympärillä on varsin heimoutunutta, eikä se tee fiksulle päätöksenteolle hyvää. Minulla on vahvoja poliittisia mielipiteitä, mutta haluan aidosti ymmärtää myös niitä, jotka näkevät tai arvottavat asiat toisin. Teen ennakkoluulottomasti yhteistyötä yli puoluerajojen kun yhteistä edistettävää löytyy. Polarisaation ja vastakkainasettelun purkaminen on itselleni tärkeä tavoite politiikan sisältökysymysten ohella. Se ei tietenkään tarkoita omista tärkeistä arvoista tai demokratian perusperiaatteista joustamista.

4. Haluat tieteeseen ja tutkimukseen pohjaavaa päätöksentekoa

Politiikka on arvovalintoja, joiden on syytä perustua parhaaseen mahdolliseen tietoon. Tieteen ja tutkimuksen roolin korostaminen päätöksenteon pohjana on sekin asia, johon laitan paukkuja sisällön ohella. Kansanedustajana pääsee valiokunnissa kuulemaan johtavia tutkijoita lähes päivittäin. Myös kaupungin hallinnossa voisi nostaa tutkijoiden asemaa kuultavina ja hyödynnettävinä asiantuntijoina nykyistä enemmän. Kokoomuksen pormestariehdokkaan Juhana Vartiaisen ehdotus kaupungin omasta talouspolitiikan arviointineuvostosta on kiinnostava, mutta pelkän taloudenpidon tarkastelun sijaan perspektiivin pitäisi olla selkeästi kaupunkitaloustieteellinen ja ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden näkökulmat asianmukaisesti huomioiva.

Politiikka on arvovalintoja, joiden on syytä perustua parhaaseen mahdolliseen tietoon.

Tietopohjaisen politiikan nimeen vannominen on siitä politiikolle hankalaa, että se edellyttää kykyä muuttaa kantaansa uuden tiedon valossa. Itse en pidä tällaista epäjohdonmukaisena takinkääntönä, vaan tärkeänä päättäjän ominaisuutena.

5. Haluat laukoa oikeaan alakulmaan

Poliittista kenttää kuvataan usein nelikentällä, jossa akseleina ovat oikeisto-vasemmisto ja liberaali-konservatiivi. Kun puolueet asetellaan näiden akselien muodostamalle kartalle, jää oikeistoliberaali alakulma aika tyhjäksi. Oikeistopuolueiden piirissä selkeä konservatiivisiipi nostaa puoluetta sieltä ylös, meillä vihreillä taas vasemmalle kallellaan olevat vievät sieltä vasemmalle. Yksittäisiä ehdokkaita alakulmasta toki löytyy – kuten minä: Markkinoiden tehon ja rajat tiedostava, vapautta korostava liberaali.

Helsingissä moni kokee tämän tyhjän alakulman asetelman haasteeksi, ja arpoo ehkä kokoomuksen, RKP:n ja vihreiden välillä. Kaikilla onkin riveissään erinomaisia ehdokkaita. Kannustan silti valitsemaan juuri vihreät, ja meiltä tuosta sektorista löytyvän ehdokkaan. Kirjoitin tästä pidemmin neljä vuotta sitten edellisten vaalien alla, ja sama analyysi on voimassa yhä. Vihreät on oikea-vasen-akselilla pragmaattinen, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistävä pro-market-puolue, jolle yrittäjyyden ja yritystoiminnan edistäminen on tärkeää. Ja vaikka ilmastomuutoksesta ja luontokadosta puhuvat jossain määrin muutkin, erottuu vihreät edelleen porukkana, jolle ne ovat selkeitä prioriteetteja kautta linjan. Vasemmistoliitto on kyllä tässä skarpannut Helsingissä varsin hienosti, mutta sitten taas kaupan päälle tulee perinteisen ideologista,yksityistä sektoria duubioivaa vasemmistolaista politiikkaa.

Vaikka ilmastomuutoksesta ja luontokadosta puhuvat jossain määrin muutkin, erottuu vihreät edelleen porukkana, jolle ne ovat selkeitä prioriteetteja kautta linjan.

Jos siis haluat liberaalia ja urbaania, virkeää ja vetovoimaista Helsinkiä luovaa kaupunkipolitiikkaa, on vihreät varma valinta, eikä riskinä ole äänen sataminen myös kontrollihaluisen konservatiivisuuden, pro-business-ajattelun* ja ilmaston ja luonnon vähättelyn laariin. Ääni menee ensisijaisesti puolueelle, mutta samalla yksittäiselle ehdokkaalle annettu ääni on mahdollisuus vaikuttaa valitun puolueen valtuustoryhmän linjaan. Nämä vaalit ovat käytännössä myös pormestarivaalit, ja meillä vihreillä on pätevin ehdokas siihen tehtävään.

Lopuksi

Äänestäjälle on Helsingissä tarjolla liuta erittäin hyviä ehdokkaita, eli äänestämistä ei ainakaan sillä varjolla kannata jättää väliin. Toivon olevani äänesi arvoinen, mutta ennen kaikkea toivon, että käytät äänesi harkiten ja annat sen ehdokkaalle, joka on yhteistyökykyinen ja tekee politiikkaa rakentavalla otteella poliittisesta suunnasta huolimatta. Helsinki on ihan mahtava kaupunki, joka ansaitsee fiksut ja hyvät päättäjät.

Ja jos haluat tehdä Helsingistä vielä paremman, liberaalin, tasa-arvoisen, kansainvälisen ja hauskan, ekologisesti kestävän kasvukaupungin, jossa on ilo elää ja yrittää, niin ääni numerolle 786 on oikein hyvä valinta.

spora_rajattu

*Pro-business viittaa yksittäisten yritysten intressien korostamiseen toimivan kilpailun ja tasa-arvoisten markkinoiden korostamisen (“pro-market”) sijaan.

Neljä vuotta valtuustoa – Mitäs olen saanut aikaan?

Kaikki politiikka on yhteistyötä, eikä mitään saavutuksia voi ottaa vain omiin nimiinsä. Osana päätöksentekokoneistoa oma kädenjälkeni näkyy erityisesti kaupungin ilmasto- ja energiapolitiikassa.

9. huhtikuuta 2017 politiikka muuttui omalla kohdallani harrastuksesta käytännössä osa-aikaiseksi työksi, kun nousin Helsingin kaupunginvaltuustoon. Nyt kun haen jatkopestiä tulevalle kaudelle, on hyvä paikka katsoa taaksepäin ja arvioida, mitä olen neljässä vuodessa saanut aikaiseksi.

Ennen minkäänlaista henkseleiden paukuttelua on syytä korostaa painokkaasti, että politiikka on yhteistyötä: Yhteistyötä omassa ryhmässä, ryhmien välillä, eri ehdokkaiden kanssa, virkakunnan ja kunnan asukkaiden kanssa. Tätä ei voi liikaa korostaa.

Olen tehnyt valtuustokauden aikana omissa nimissäni neljä aloitetta ja viisi pontta. Se ei ole hurjan paljon, ja siihen on syynsä. Aloitteet ja ponnet aiheuttavat aika paljon paperi- ja päätösrumbaa kaupungin hallinnossa, ja niitä kannattaa tehdä harkitusti. Usein asioihin on tehokkaampi vaikuttaa muilla tavoin ja esimerkiksi uittaa omat ideat mukaan valmisteluun. Pari valmistelemaani aloitetta olen myös lopulta jättänyt tekemättä tsekattuani ensin virkakunnalta, onko asia itse asiassa jo valmistelussa. Kaikkea ei myöskään ole tarvetta kaapata omiin nimiin: Olen ollut mukana muotoilemassa useampaakin jonkun muun aloitetta. 

Politiikka on yhteistyötä. Tätä ei voi liikaa korostaa.

Jokainen esitykseni, jonka olen valtuustossa tehnyt, ja josta on äänestetty, on muuten lopulta hyväksytty. Ehkä se kertoo tuurista, toivottavasti myös harkinnasta ja yhteistyökyvystä.

Alun perin toimin valtuustopaikan ohella Helsingin kaupungin liikenneliikelaitoksen (HKL) johtokunnassa, Helsingin seudun ympäristöpalveluiden (HSY) hallituksessa, Kuntaliiton valtuuskunnassa, Uudenmaan maakuntavaltuuston valtuutettuna ja Poliisin neuvottelukunnassa. Noustuani eduskuntaan pudotin HKL:n ja HSY:n pois – en siksi, etteivätkö ne olisi äärimmäisen kiinnostavia, vaan siksi, että minulla olisi varmasti aikaa hoitaa ne tehtävät, joihin olen sitoutunut. Rivivaltuutettunakin saa paljon aikaan, erityisesti vihreässä valtuustoryhmässä, jossa läpinäkyvän ja ahkeran viestinnän myötä pysyy hyvin kartalla siitä, millaisia päätöksiä on tekeillä ja voi siten niihin vaikuttaa.

Mitä sitten olen saanut aikaan? Yksin en mitään, mutta yhteistyössä muiden valtuutettujen ja aktiivisten kuntalaisten kanssa olen tyytyväinen kädenjäljestäni erityisesti näissä asioissa:

1. Kestävämpi energiapolitiikka

Päätös Hanasaaren hiilivoimalan sulkemisesta tehtiin jo edeltävällä valtuustokaudella, ja tämän kauden aikana säädettiin myös Salmisaaren hiilenpolton sinetöivä kivihiilikielto. Uhkana oli ja on osin yhä se, että hiilen korvaajaksi nousisi merkittävä määrä uutta bioenergiaa eli käytännössä puunpolttoa, joka lainsäädännön valossa on päästötöntä, mutta tosiasiassa erittäin ongelmallista sekä ilmastolle että luonnon monimuotoisuudelle Helsingin vaatimassa mitassa. Olen puhunut ja kampanjoinut bioenergian laajaa kaukolämpökäyttöä vastaan koko kauden monin tavoin. Vasemmiston Mai Kivelän kanssa teimme ponnen bioenergian todellisten ilmastovaikutusten huomioimisesta. Piraattien Petrus Pennasen kanssa nostimme esiin pienydinvoiman mahdollisena fossiilienergian korvaajana. Sitä työtä olen jatkanut myös eduskunnassa, ja tänä päivänä pienydinvoima on noussut politiikassa aiheeksi, josta kysytään Iltalehden valtakunnallisessa vaalikoneessa ja josta linjattiin kehysriihessäkin.

Pienydinvoima on noussut politiikassa valtakunnalliseksi aiheeksi.

Valtuustokauden alussa energiayhtiö Helen esitteli vielä tulevaisuutta, jossa biotalous toimii siltana päästöttömään energiatalouteen. Kuluvan neljän vuoden aikana ääni on muuttunut kellossa poliittisen paineen, teknologisen kehityksen ja politiikkatoimien myötä, ja nyt Helsingissä etsitään kuumeisesti tapoja lämmittää kaupunki ilman ongelmallista puunpolttoa, polttoon perustumattomilla teknologioilla. Paljon myös tehdään jo esimerkiksi uusien lämpövarasto- ja lämpöpumppuinvestointien myötä. Kokonaan bioenergiainvestointeja ei enää voitu välttää, mutta skaalaa on saatu rajattua. On tärkeää, että tämä linja pitää jatkossakin.

2. Lihankulutuksen puolituslinjaus

Helsingin sinänsä hyvään hiilineutraalisuustavoitteeseen liittyy se rajoite, että se kattaa vain Helsingin suorat, niin sanotut scope 2  -päästöt. Kulutuksesta kaupungin rajojen ulkopuolella syntyviä päästöjä – sähköä lukuunottamatta – ei vakiintuneeseen tapaan kaupungille jyvitetä. Tälle on ihan hyvät perustelut, mutta se tarkoittaa sitä, että hiilineutraalisuustavoitteeseen liittyvien toimien ohella on etsittävä keinoja pienentää kulutuksen ympäristökuormitusta.

Jätin kesäkuussa 2018 aloitteen, jonka mukaan kaupunki tavoittelisi lihan ja maidon kulutuksen puolittamista vuoteen 2025 mennessä kaupunkikonsernin tasolla. Halusin pistemäisen toimen sijaan strategisen tavoitteen toimivalla siirtymäajalla ja liikkumavaralla toteutuksen suhteen. Halusin myös alleviivata sitä, että söi yksilönä lihaa tai ei, on meidän yhteiskuntana yksinkertaisesti välttämätöntä vähentää eläinperäisen ravinnon kulutusta, sillä ruuantuotanto ei ole nykyisellään planetaarisesti kestävällä pohjalla. Helsinki ei yksin pelasta maailmaa, mutta näyttää puolituksella suuntaa ja luo kysyntää kasvipohjaisille tuotteille.

Ensimmäinen valtuustoon tuotu vastaus aloitteeseen oli nihkeä, mutta tiukan äänestyksen jälkeen asia palautettiin valmisteluun sillä saatteella, että tavoitteesta pidetään kiinni.

Uuden valmistelukierroksen jälkeen valtuusto hyväksyi tavoitteen asettamisen yksimielisesti. Helsingin esimerkki on sittemmin innostanut muitakin. Olen edelleen äärimmäisen ylpeä tästä kaupungista ja valtuustosta. Väliaikatietoja tavoitteen etenemisestä ei tosin vielä ole saatu.

3. Kaupungin kasvun ja luonnon yhteensovittaminen

Kasvava Helsinki on haastavan tasapainottelun äärellä jatkuvasti, kun uutta rakentaessa viheralueita jää väistämättä rakentamisen alle. Samalla tiivis raidekaupunki säästää luontoa kaupungin ulkopuolella ja on siten ekoteko. Tämä tasapainoilu kysyy politiikoilta vastuunkantoa ja kokonaiskuvan ymmärtämistä. Rakentamisen vastustajat ovat usein äänekkäitä. Sen sijaan uusiin taloihin muuttavat asukkaat, tulevat ja uudet helsinkiläiset, eivät luonnollisestikaan keskustelussa kuulu. Riittävä rakentaminen, ja nimenomaan tiiviin, ekologisen raidekaupungin rakentaminen, on kuitenkin Helsingin kohtalonkysymys, jotta hintojen nousua saadaan hillittyä ja kaupungin vetovoimaa ylläpidettyä ja kehitettyä. Kestävä kaupungistuminen on myös globaalisti tämän vuosisadan tärkeimpiä asioita, jossa ei ole varaa epäonnistua.

Kestävä kaupungistuminen on globaalisti tämän vuosisadan tärkeimpiä asioita, jossa ei ole varaa epäonnistua.

Olen neljän vuoden aikana käyttänyt aika paljon aikaa tämän tematiikan ympärillä ja virallisen päätöksentekoprosessin ohella kirjoittanut mielipidekirjoituksia, vastaillut helsinkiläisten sähköposteihin ja muihin yhteydenottoihin ja käyttänyt puheenvuoroja eri foorumeilla tiiviin kaupungin ja kestävän kasvun puolesta. 

Samalla kun rakentaminen väistämättä tietää jonkin verran luonnon ja viheralueiden lanaamista, on riittävästä kaupunkivihreydestä pidettävä kiinni ja annettava luonnolle se tila, jota ei kaupunkia varten tarvita. Tähän liittyen olen tehnyt useamman avauksen: olen nostanut tarvetta sopeutua ilmastonmuutokseen (viheralueet ovat tässä ratkaisevan tärkeitä), edistänyt korttelipihoja Korttelipiha-aktiivien kanssa, esittänyt luonnon monimuotoisuuden systemaattisempaa arviointia  ja tehnyt aloitteet Vanhankaupunginkosken padon purkamisesta sekä viherkertoimen käytön laajentamisesta.

Työtä riittää ja jatko kiinnostaa

Näiden kolmen teeman lisäksi olen tietysti ollut mukana monessa muussakin, kärkenä Helsingin kestävän ja tasa-arvoisen kasvun edistäminen. Olen puolustanut markkinataloutta ja tukenut tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta parantavaa politiikkaa. Tarkemmin tekemisteni ja tapaamisteni syynääminen onnistuu tämän blogin kautta, johon olen koonnut kuulumiset valtuustosta kolmen kuukauden välein kvartaalikatsauksiksi (ks. alla).

Helsinki on kaiken kaikkiaan mahtava kaupunki, jota on viime vuodet rakennettu tiiviimmäksi raidekaupungiksi lähiluontoa unohtamatta. Kävelylle ja pyöräilylle on saatu uutta tilaa, ja kaupungista on tehty alustaa kukoistavalle kaupunkikulttuurille. Sähköautoa saa ladattua yhä useammasta kadunkulmasta ja kaupunkifillarilla pääsee pidemmälle. Ilmastopolitiikassa ajatus fossiilienergian korvaamisesta ensisijaisesti bioenergialla on vaihtunut ajatukseen polttoon perustumattomasta kaukolämmöstä. On ollut hienoa olla mukana tekemässä tätä ja muuta hyvää kehitystä tukeneita päätöksiä. 

Helsingin pitää olla liberaali, tasa-arvoinen ja kansainvälinen kaupunki, jossa on hyvä asua, elää, opiskella, tehdä duunia tai pyörittää bisnestä.

Valmista ei tietysti vielä ole, eikä koskaan ajassa elävässä kaupungissa tietysti valmista tulekaan. Helsingin suunta on oikea, mutta vauhtia, rohkeutta ja vapautta saisi olla enemmänkin. Uusien asuntojen hurjaan kysyntään pitää vastata rakentamalla riittävästi lisää. Ilmastopolitiikkaa pitää jatkaa tutkitun tiedon pohjalta ja mittakaavat mielessä pitäen, ja luontokadon pysäyttäminen ottaa tosissaan. Lapsille pitää löytyä päiväkotipaikka läheltä ja jokaisesta koulusta saada erinomaiset eväät elämään. Julkisten palveluiden pitää pelata niin ikänsä Stadissa asuneelle vanhukselle kuin tänne juuri muuttaneelle intialaiselle koodarillekin – ja kaikille siltä väliltä. Hankinnoissa Helsingiltä vaadin vastuullisuutta, työnantajana veto- ja pitovoimaa ja julkisena toimijana hyvää hallintoa ja avoimuutta.

Helsingin pitää olla liberaali, tasa-arvoinen ja kansainvälinen kaupunki, jossa on hyvä asua, elää, opiskella, tehdä duunia tai pyörittää bisnestä.

Näitä juttuja haluan olla edelleen edistämässä, ja siksi haen jatkoa valtuustoon. Työ kansanedustajana ei ole vienyt intoa vaikuttaa kotikaupungissa, ja tämän kaupungin tulevaisuuden puolesta haluan kokoustaa, neuvotella, muotoilla päätöksiä, puhua paneeleissa, tavata jengiä toreilla, lukea ja kirjoittaa maileja ja istua tapaamisissa myös seuraavat neljä vuotta.

 

yritysblogikuva

 

 

Tässä vielä kootut kvartaalikatsaukset koko neljän vuoden ajalta:

 

Korona kysyy tasapainoista riskienhallintaa, jossa hyödyt ja haitat punnitaan ajantasaisen tiedon perusteella

Rokotusten edetessä rajoitusten hyöty-haitta-suhde muuttuu, ja tarkentunut tieto taudista antaa mahdollisuuksia kohdentaa toimet paremmin. Tämän on syytä näkyä yhteiskunnan avaamisessa.

Kevät 2020 oli todella kuumottavaa aikaa: Uusi, ennestään tuntematon virus levisi nopeasti pitkin maailmaa ja täytti uhkaavasti sairaalaosastoja potilailla Suomessakin. Tietoa viruksen tartuntamekanismeista, oireettomien osuudesta ja tehokkaista hoitokeinoista oli rajallisesti, ja rokotekehitys oli vasta aluillaan. Testauksen ja jäljityksen kapasiteetti oli alkuun riittämätön. 

Monenlainen epävarmuus varjosti taudin torjuntaa sekä strategisella että operatiivisella tasolla: Pitääkö tautia tukahduttaa vai hillitä? Millaisia rajoituksia on tarpeen asettaa? Tautia lähdettiin Suomessa lopulta tukahduttamaan melko tehokkaasti. Rajoitukset olivat luonteeltaan varsin lekamaisia ja varsin hyvästä syystä: ilman tarkepaa tietoa toimia oli vaikea kohdentaa, ja olennaista oli nuijia tartunnat kuriin.

Tilanne keväällä 2021 on hyvin erilainen kuin keväällä 2020.

Nyt eletään kevättä 2021 ja sama virus – tosin uusina, herkemmin tarttuvina muunnoksina – on täällä yhä. Tilanne on muuten kuitenkin hyvin erilainen. Yli 16-vuotiaista suomalaisista pian puolet on saanut vähintään yhden annoksen rokotetta, pahimmista riskiryhmistä moni jo kaksi. Maskeja on opittu käyttämään. Taudin tarttumisesta tiedetään enemmän: Tartunnat leviävät ilmateitse, eivät merkittävästi pinnoilta. Tartuntariski ulkotiloissa on moninkertaisesti pienempi kuin sisätiloissa, joissa taas ilmanvaihdolla ja väljyydellä on suuri merkitys. Tartunnat leviävät ryppäinä niin, että suuri osa leviämisestä tapahtuu ns. superleviämisen yhteydessä. Koronatesteistä on tullut arkista rutiinia, ja jäljitys toimii melko hyvin. Myös taudin hoidosta tiedetään enemmän

Samalla epidemian ja rajoitusten aiheuttama kuormitus esimerkiksi opiskelijoille, ravintoloille ja tapahtuma-alalle on käynyt ilmeisen raskaaksi, kun poikkeukselliset ajat ovat kestäneet jo yli vuoden. Vaikka olemme olleet hyviä sopeutumaan, ei siitä pääse mihinkään, että mitä pidempään vaikeat ajat jatkuvat, sitä syvempiä arpia yhteiskuntaan ja talouteen syntyy. 

Tilanne on nyt siis se, että virusmuunnoksista huolimatta yksittäisen tartunnan yhteiskunnalle aiheuttama riski on pienempi ja paremmin tunnettu kuin keväällä 2020. Rokotteiden ansiosta tartunta johtaa epätodennäköisemmin vakavaan tautimuotoon, ja jatkotartunnat ovat epätodennäköisempiä ja niiden jäljille päästään paremmin. Samalla tiedon karttuessa mahdollisuudet rajoitustoimien hyötyjen ja haittojen punnintaan ja kohdentamiseen ovat parantuneet ja paranevat koko ajan.

Kun samalla on niin, että tilastolliseen tartuntojen ehkäisyyn tähtäävät, mutta perusoikeuksia kunnioittavat rajoitukset ovat väistämättä osin epäjohdonmukaisia, riski rajoitusten hyväksyttävyyden laskulle kasvaa. Epäjohdonmukaisuuksiin kiinnittyy tilanteen pitkittyessä kasvavassa määrin huomiota: Mitä pidempään rajoitukset jatkuvat, sitä oudommaksi moni kokee vaikkapa sen, että kuntosalille voi mennä, mutta fudiskatsomoon ei; että pilkun iskiessä terassilla alkuillasta voi siirtyä pussikaljalle viereiseen puistoon. Esimerkkejä on lukuisia, ja tämä on ollut ainakin omissa ympyröissäni kevään vakiopuheenaihe.

Tällaisessa tilanteessa on tärkeää, että reilun vuoden mittaan muuttunut ja muuttuva tilanne heijastuu myös koronapolitiikkaan. En missään nimessä kannata löysäilyä: tällä rokotekattavuudellakin riski tilanteen pahenemisesta on vielä olemassa, ja virusmuunnokset ovat vaikeasti arvioitava ja hallittava riski. Yleisesti taudin tehokas torjunta on edelleen parasta talouspolitiikkaa, ja rajoitusten on syytä olla riittäviä.

Silti osa nykyisistä rajoituksista näyttäytyy tilanteeseen nähden varsin tylppinä instrumentteina, joissa tiedon karttuminen ja kokonaisriskin muuttuminen eivät vielä juuri näy. Sisä- ja ulkotilojen ero onneksi tunnistetaan, mutta nähdäkseni nykytiedon valossa erilaisia tiloja olisi perusteltua ja mahdollista erotella selkeästi enemmänkin riskien perusteella. Loppukesän ulkoilmatapahtumien peruminen surettaa, sillä kaiken järjen mukaan tuolloin pitäisi olla ihan kelpo edellytykset sellaisia turvallisesti järjestää. 

Tartuntatautilain päivityksessä on tarkoitus antaa viranomaisille mandaatti asettaa melko tiukkoja rajoituksia vuoden loppuun asti. Tämä on ihan perusteltua, mutta ainoastaan sillä edellytyksellä, että rajoituksia asetetaan vain tarkan harkinnan ja punninnan pohjalta välttämättömässä määrin, ja että niitä myös puretaan ilman ylimääräisiä viiveitä kun tilanne sen sallii.

Kun yhteiskuntaa nyt vihdoin avataan, on oma huoleni se, että koronavirus uutena, yllättävänä uhkana sumentaa kykyä arvioida ja hallita riskejä kokonaisvaltaisesti, ja sen torjunta “jää päälle” laveammin kuin hyödyt ja haitat huomioiden olisi perusteltua. Näitä hyötyjä ja haittoja pitää tietysti arvioida koko ajan.

Esimerkkejä vinoutuneesta riskienhallinnasta löytyy: Tunnettuja esimerkkejä ovat ydinvoima ja geenimuuntelu, joita säädellään erittäin tiukasti samalla kun polttolaitosten pienhiukkasten, ilmastonmuutoksen tai maata köyhdyttävän viljelyn paljon suurempia riskejä siedetään aivan eri mitassa. Koronassakin vinoumaa oli nähtävissä, kun AstraZenecan rokotteen harvinainen veritulppariski stoppasi jakelun, vaikka itse tauti ja sen leviäminen ovat suurempi riski terveydelle

Yksilötasolla ihmiset ovat huonoja arvioimaan erilaisia riskejä, mutta yhteiskuntana meidän pitää onnistua paremmin.

Sinänsä perustellun ja hyvän varovaisuusperiaatteen nimissä tehdään usein epäjohdonmukaista politiikkaa. Yksilötasolla ihmiset ovat tunnetun huonosti virittyneet arvioimaan erilaisia riskejä, mutta yhteiskuntana meiltä pitäisi onnistua analyyttisempi ote. 

Riskienhallintaa pitäisi osata katsoa myös omia rajoja pidemmälle. Vaikka täällä valo tunnelin päässä kirkastuu koko ajan, maailmalla tauti tekee edelleen suurta tuhoa. Taudin globaali taltuttaminen on paitsi inhimillistä ja oikein, myös tärkeää oman hyvinvointimme kannalta. Virusvarianttien riski ja ongelmat globaalille taloudelle ja vakaudelle ovat siinä määrin suuria, että ekonomistit arvioivat rikkaille maille olevan taloudellisesti kannattavaa maksaa rokotteet kehittyviin maihin

Huolena on sekin, että fokus jymähtää tähän nimenomaiseen virukseen ja laajemmat ilmiöt unohtuvat taustalle. Samat voimat, jotka ajavat luontokatoa, lisäävät myös zoonoosiriskiä ja uusien pandemioiden uhkaa. Olisikin tärkeää ottaa tästä pandemiasta oikeat opit, ja puuttua näihin pandemiariskiä kasvattaviin juurisyihin.

Korona on vaarallinen tauti, jota ei pidä vähätellä. Koronaepidemian hallinnassa on Suomessa onnistuttu pääsääntöisesti varsin hyvin, mistä on kiittäminen sekä kuuliaisia, fiksuja kansalaisia että viranomaisia ja päättäjiäkin. Suosituksia ja määräyksiä on syytä noudattaa jatkossakin. Samalla kun niin tehdään, on päättäjien vastuulla huolehtia siitä, että toimet taudin torjuntaan ovat tarkoituksenmukaisia, oikein kohdennettuja ja punnittuja suhteessa hyötyihin ja haittoihin. Tämä punninta korostuu sitä enemmän, mitä pidempään koronavirus muodossa tai toisessa maailmalla ja Suomessa kiertää.

 

Koronarokotteet ovat tieteen ja edistyksen voimannäyttö, ja tie ulos pandemiasta. Ota omasi heti kun mahdollisuus tulee! (kuvan lähde: Lisa Ferdinando, Yhdysvaltain puolustuministeriö)

 

ps. Eduskunnan talousvaliokunta (jonka jäsen olen) pohti tätä aihepiiriä mielestäni varsin ansiokkaasti lausunnossaan tartuntatautilakia koskien viime viikolla.
pps. Valtioneuvoston tutkimus- ja selvitystoiminta julkaisee kuukausittain COVID-19-tutkimuskatsauksen, joka on erinomainen keino pysyä kärryillä koronaan liittyvästä tutkimuksesta.

Kasvukaupungit ovat Suomen talouden vetureita, eikä kaupunkipolitiikka saa jäädä aluepolitiikan varjoon

Kestävä kaupungistuminen vahvistaa taloutta, lisää hyvinvointia ja auttaa päästöjen vähentämisessä. Urbaani kehitys ansaitsisikin enemmän painoarvoa politiikassa.

Eduskuntatalo ja valtioneuvosto ovat fyysisesti Helsingin keskustassa, mutta henkisesti usein kaukana siitä. Kun ottaa huomioon, miten keskeisessä roolissa kaupungistuminen ja suuret kasvukaupungit ovat Suomen taloudessa ja tulevaisuudessa, ne painottuvat politiikan puheissa ja teoissa turhan vähän.

Esimerkkejä tästä vinoumasta on helppo listata. Maakuntien tehtaiden tai turvetuotannon työpaikkojen poliittinen painoarvo tuntuu olevan moninkertainen kaupunkien palveluihin tai kulttuuriin verrattuna. Pragmaattinen keskustelu liikenteen päästövähennyksistä on vaikeaa, kun huomion vie pitkälti haja-asutusalueiden autoilu. EU-vaikuttamisessa Suomi on laittanut erityisesti paukkuja maa- ja metsätalouden edunvalvontaan aika lailla hallituspohjasta riippumatta. Näille elinkeinoille on edelleen myös käytännössä oma ministeriönsä. Koronan runnellessa taloutta on huoli Lapin matkailusta ollut korostetusti esillä – tilastojen valossa Suomen merkittävin matkailukohde on kuitenkin itse asiassa Helsinki. Sote-uudistuksessa painopiste on enemmän maakuntien kuin kasvukeskusten murheissa.

Käytännössä Suomessa tehdään kaikkea politiikkaa vähintään jonkinlaisella aluepolitiikan vivahteella. Se on sinänsä ihan perusteltua, sillä varsinkin nykyisessä globaalissa taloudessa hyvinvointi ja vauraus tuppaavat kasaantua ja niitä on perusteltuakin tasata. Alueellisia huolia ei luonnollisestikaan pidä vähätellä eikä näkökulmaa sivuuttaa. Silti mittakaavat olisi syytä pitää mielessä ja muistaa kasvukaupunkien ja kaupungistumisen merkitys koko maalle ja taloudelle.

Käytännössä Suomessa tehdään kaikkea politiikkaa vähintään jonkinlaisella aluepolitiikan vivahteella.

Suomalaisista kolmasosa asuu kuudessa suurimmassa kaupungissa, ja osuus on kasvanut vauhdilla. Aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI arvioi vuonna 2019, että vuonna 2040 kolmasosa Suomen väestöstä asuu pääkaupunkiseudulla ja toinen kolmasosa yhdeksällä muulla kaupunkiseudulla, kun koko maassa väestön ja työikäisen väestön kasvu keskittyy kohti suuria kaupunkeja. Korona-aika etätöineen ei ole kääntänyt kaupungistumista, vaikka vaikuttaisi sitä hivenen hidastaneen. Veikkaan itse, että lopulta palveluiden, korkeakoulujen ja rajojen avautuessa palataan tutuille, ellei jopa jyrkemmille, kaupungistumiskäyrille.

Talouslukuja katsoessa kaupunkien rooli korostuu entisestään. 80 % Suomen työpaikoista on kaupunkiseuduilla ja kaupunkiseuduilla tuotetaan 82 % Suomen bruttokansantuotteesta.

Kaupungistuminen onkin paitsi ihmisten liikettä, myös tuottavuuden kasvua. Ilmiö tunnetaan myös kansainvälisessä tutkimuksessa. Syracusen ja Toronton yliopistojen tutkijoiden koontiartikkeli vuodelta 2004 arvioi, että kaupungin koon tuplautuessa alueen tuotattuvuus kohoaa 3-8 % ja väestöntiheyden tuplaantuminen nostaa tuottavuutta keskimäärin 5 %. Kaupungistuminen itsessään siis kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä.

Kaupungit rahoittavatkin laajasti julkista taloutta koko maassa kuntien valtionosuuksien kautta – erityisesti tässä korostuu pääkaupunkiseutu, sillä Helsinki, Espoo ja Vantaa kolmistaan maksoivat vuonna 2020 tasauksia liki 600 miljoonalla eurolla. Yleisesti valtionosuuksien merkitys kuntien taloudelle on pääsääntöisesti sitä suurempi, mitä pienemmästä kunnasta on kyse.

Talouden tila näkyy myös hyvinvoinnissa, joka on Kalevi Sorsa -säätiön tuoreen raportin mukaan keskittynyt pääkaupunkiseudulle ja suurten kaupunkien ympäryskuntiin. Tosin myös suurimmat tuloerot löytyvät kaupunkien sisältä, ja kaupunkien vähäosaiset jäävätkin joskus alueellisen tarkastelun jalkoihin.

Kaupungistuminen itsessään kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon torppaamisessa kaupungistuminen auttaa pienentämään asumisen ja liikenteen vaatimaa energiaa ja maa-alaa. Edellytyksenä tietysti on se, että energia tuotetaan päästöttömästi sekä se, ettei kaupunkilaisten kokema vaurastuminen käänny siinä määrin materiaaliseksi kulutukseksi kuin nykyisin.

Kestävä kaupungistuminen trendinä vahvistaa taloutta ja vähentää päästöjä. Onko siis edelleen mielekästä toistella vaaleista toiseen kysymystä siitä, pitäisikö koko maa pitää asuttuna? Ihmisillä on tietysti täysi vapaus itse päättää, missä asuvat. Edellä mainitut syyt kuitenkin ohjaavat yhä useampia kaupunkeihin ihan omasta tahdostaan. Kun kaupungistuminen tuo haasteistaan huolimatta niin paljon hyvää, kannattaisi politiikan lähtökohdaksi ottaa se, että urbaanin kehityksen hyötyjä vahvistetaan ja haittoja lievennetään. Virtaa vastaan ei kannata uida. 

Ymmärrän, että ajatus hajauttamisesta houkuttelee, mutta tiiviin kaupungin hyödyt edellyttävät tiivistä kaupunkia. Koronan myötä nähty etätöiden harppaus tuskin tätä dynamiikkaa muuttaa, sillä tähänkin asti digitalisaatio on enemmänkin vauhdittanut kaupungistumista kuin hidastanut sitä. Digitalisaatio auttaa toki siinä, että palvelut ja työ- ja opiskelumahdollisuudet niille, jotka eivät kaupunkeihin halua, on entistä helpompi järjestää. Tämän voisi ajatella hajauttavan asumista ja elinkeinoja, mutta vaikutus voi olla joissain tapauksissa myös päinvastainen.

Kaupungistumisen hyötyjä listatessa on hyvä muistaa, että kaupunkien hyvinvointi on varsin riippuvaista maaseudusta ja harvempaan asutuista alueista. Ruoka tulee maalta, ja teollinen tuotanto raaka-ainevirtoineen tapahtuu usein kaukana kaupunkien pääkonttoreista, eivätkä eurot siksi ihan täyttä kuvaa talouden fysikaalisesta perustasta kerrokaan. Ja mitä päästöihin tulee, kaupunkien päästökirjanpito – esimerkiksi Helsingin hiilineutraalisuustavoite – kattaa todellisuudessa vain osan päästöistä, sillä suuri osa jalanjäljestä muodostuu epäsuorasti kaupunkien ulkopuolella.

Harvempien alueiden tukeminen ja kaupunkeissa kasaantuvan hyvinvoinnin jakaminen laajemmalle on sinänsä perusteltua, samoin alueellisesti kohdennetut toimet. Kun pienellä paikkakunnalla menee nurin iso tehdas, tarvitaan siellä ymmärrettävästi kohdennetumpia tukitoimia kuin suuressa kaupungissa, jossa talous rullaa dynaamisemmin. Harkittu ja fiksu aluepolitiikka on siis tarpeen. Kaupunkipolitiikka ei kuitenkaan saisi jäädä sen varjoon.

Kaikkein surkeinta on vastakkainasettelun lietsominen, ja kehnointa aluepolitiikkaa syntyy, kun käyttövoimana on kaupungistumisen vastustaminen ja keinona kaupunkien kasvun kepittäminen. Parempi lähtökohta erilaisten alueiden erilaisten vahvuuksien ja haasteiden huomioiminen ja kasvukaupunkien ratkaisevan tärkeän roolin ymmärtäminen. Tätä tukisi se, että kaupungeille ja alueille annetaan mahdollisimman paljon vapautta ja vastuuta oman alueensa kehittämiseen.


 Kestävä kaupungistuminen hyödyttää koko maata, ja siihen kannattaa panostaa.

 

kalasatama2

Kalasataman alueelle nousee uutta Helsinkiä. Kun valmista tulee, asukkaita on saman verran kuin Imatralla (alkuperäinen kuva: Josefiina Alanen

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys selkeyttäisi Euroopan turvallisuusjärjestelyitä ja edistäisi maanosan vakautta ja turvallisuutta

Naton laajentuminen itään on parantanut paitsi jäsentensä, myös Euroopan turvallisuutta. Eikö sama pätisi myös pohjoismaissa? 

Turvallisuuspoliittinen tunnelma Euroopassa on juuri nyt kireällä, kun Venäjä keskittää voimaa Ukrainan suunnalle, oppositiojohtaja Navalnyi riutuu vankilassa ja Tsekeissä on noussut esiin vakavia epäilyjä venäläisten tiedustelupalveluiden osuudesta ammusvarikon räjähdykseen maassa 2014. Samalla kun näitä käsillä olevia haasteita ratkotaan, herättää tilanne jälleen pohtimaan Suomen ja Euroopan turvallisuusjärjestelyitä laajemmin.

Vaikka Suomi ei ole Naton jäsenmaa, on Natolla keskeinen asema Suomen turvallisuuspolitiikassa. Viime vuonna julkaistu ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko toteaa, että Nato on keskeinen transatlanttista ja eurooppalaista turvallisuutta ja vakautta edistävä toimija, jonka kanssa Suomi kehittää syventynyttä kumppanuusyhteistyötä omista lähtökohdistaan. 

Virallisen kumppanuuden lisäksi Suomen ja Naton nivoo yhteen se, että 27 EU:n jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon. Vaikka myös EU on turvatakuineen turvallisuuspoliittinen yhteisö ja puolustusyhteistyön alusta, on tilanne edelleen se, että Nato on eurooppalaisen puolustuksen kivijalka, jonka puitteissa puolustusyhteistyö ja erityisesti harjoittelu pitkälti tapahtuu. 

Muitakin rajapintoja on. Suomi tekee kahdenvälistä puolustusyhteistyötä useiden Nato-maiden kanssa, joista Yhdysvallat on luonnollisesti merkittävin. Monenkeskeistä yhteistyötä taasen tehdään esimerkiksi Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian vetämissä maaryhmissä, joiden osanottajista suurin osa on Naton jäseniä. Suhde Natoon muodostaa jakolinjan myös pohjoismaisessa puolustusyhteistyössä, kun Tanska, Norja ja Islanti ovat jäseniä ja Ruotsi ja Suomi eivät. 

Selkeämmät rakenteet ja työnjako

Oma opiskelutaustani on tekniikan parissa, ei kansainvälisessä politiikassa, ja omaan silmääni puolustusyhteistyö- ja turvallisuusjärjestelyt Euroopassa ovat kohtalaisen monimutkainen himmeli – varsinkin kun huomioidaan se, että ulko- ja turvallisuuspoliittisissa asetelmissa puhutaan usein lännestä, länsimaista tai läntisestä arvoyhteisöstä jotakuinkin yhtenäisenä joukkona. Erilaisten verkostojen ja järjestelyiden pohjalla tilanne on kuitenkin se, että Euroopan Nato-maille liittouma on ensisijainen puolustuspolitiikan perusta, jota muut järjestelyt sitten täydentävät.

Puolustusyhteistyö- ja turvallisuusjärjestelyt Euroopassa ovat kohtalaisen monimutkainen himmeli.

Tästä näkökulmasta Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon selkeyttäisi Euroopan turvallisuusrakenteita huomattavasti*.  Erilaisia täydentäviä yhteistyökuvioita ja -järjestelyitä olisi toki edelleen, mutta ilman ylimääräistä saumaa. Yleisesti työnjakoa EU:n ja Naton välillä olisi mahdollisuuksia selkeyttää sitä paremmin, mitä kattavammin EU-maat Natoon kuuluvat. Toimiva työnjako ja yhteistyö on erityisen tärkeää puolustauduttaessa laaja-alaista hybridivaikuttamista vastaan, jossa tarvitaan sekä siviili- että sotilasviranomaisten voimavaroja, ja jossa erilaiset päätöksenteon ja yhteistyön saumakohdat ja katveet ovat hyökkääjälle herkullisia maalitauluja ja haaste vastatoimien toteuttamiselle.

Korkeampi kynnys tuo vakautta

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteena ei toki ole organisatorinen selkeys, vaan vakaa ja turvallinen maailma. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydellä voi argumentoida olevan vakautta lisääviä tai heikentäviä vaikutuksia. Lähtökohtaisesti turvallisuuspolitiikassa asetelmien selkeys on silti eduksi: Jos kohdistaa aggression liittoutuneeseen maahan, tietää asettuvansa koko liittoumaa vastaan. Tämän kääntöpuolena on tietysti välitön eskalaatio, sillä alueellinen konflikti Nato-maan kanssa on heti Euroopan kattava ja Atlantin ylittävä kriisi. Maa, jonka turvallisuuspoliittinen asema on selkeä, on tällaisessa asetelmassa vähemmän houkutteleva kohde uhkapelille ja rajojen venyttämiselle. 

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys sitoisi Itämeren pohjoisten ja eteläisten rantojen turvallisuuden entistä tiiviimmin yhteen.

Virallisen ulkopoliittisen analyysin Suomessa toteaa edellä mainittu valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko, joka päivitettiin viime syksynä. Selonteko tunnistaa Naton roolin Itämeren alueen vakauttajana, ja sen mukaan Naton ja Yhdysvaltain lisääntynyt toiminta ja läsnäolo Baltian maissa ja Puolassa on lisännyt vakautta Itämeren alueella. Näihin maihin on sijoitettu Naton pysyviä kansainvälisiä yksiköitä vuodesta 2017 lähtien niin sanotun Enhanced Forward Presence (EFP) -järjestelyn puitteissa. EFP-osastojen kokonaisvahvuus on vajaa viisi tuhatta sotilasta, eli alueen välittömän sotilaallisen puolustuksen vahvistuksena niiden rooli on rajallinen. Sen sijaan ne toimivat poliittis-sotilaallisena pidäkkeenä, sitouttavat koko liittokuntaa Baltian ja Puolan puolustamiseen ja nostavat sitä kautta kynnystä aggressioon näitä maita kohtaan.

Tämän on siis meillä katsottu vakauttavan aluetta. Itse taipuisin ajattelemaan, että sama logiikka pätisi myös Suomeen ja Ruotsiin, ilman ansalankajoukkojakin oman vahvan puolustuksemme ansiosta. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys sitoisi samalla Itämeren pohjoisten ja eteläisten rantojen turvallisuuden entistä tiiviimmin yhteen, mutta ei ehkä lopulta radikaalisti nykyistä enempää. Edellä mainittu selonteko nimittäin toteaa, ettei Suomi EU:n jäsenenä voisi olla ulkopuolinen, jos turvallisuus lähialueillamme tai muualla Euroopassa olisi uhattuna. Ja jos Helsingin Sanomiin haastateltua ulkopolitiikan konkaria John Boltonia on uskominen, nähdään Suomi osana Baltian liittyvää kokonaisuutta jo nyt – mikä ei silti Boltonin mukaan tarkoita, että Yhdysvallat olisi ilman Nato-jäsenyyttä rientämässä Suomen avuksi kriisin koittaessa.

Suomen turvallisuus ei siis riipu vain siitä, mitä Suomen alueella tapahtuu. Tämä on paitsi itsestäänselvyys globaalissa, verkottuneessa maailmassa, myös sementoitu linja osana EU-jäsenyyttä. Laajalti päällekkäisten Nato- ja EU-jäsenyyksien takia Suomi ei käytännössä voi olla poliittisesti neutraali tilanteessa, jossa eurooppalaista Nato-maata vastaan hyökätään. Suomen Nato-jäsenyys selkeyttäisi asetelmaa ja nostaisi osaltaan kynnystä hyökätä. Vastaavasti Suomi nauttisi luonnollisesti yhteisen puolustuksen suojaa.

Venäjän nykyhallinnon linssin läpi katsottuna Naton laajentuminen ei arvatenkaan ole vakauttavaa, vaan oikeastaan päinvastoin: Venäjälle Naton aktiivisuus ja laajentaminen ovat haasteita, joihin on tasapainon nimissä vastattava. Tämä näkökulma on paikallaan ymmärtää, mutta sen ei ole syytä määrittää pohjoismaisia puolustuspoliittisia valintoja tai kaventaa kansallista liikkumatilaa. Kärjistäen voi todeta, että jos Euroopan turvallisuus järjesteltäisiin Kremlille mieleisellä tavalla, se tietäisi kovia aikoja vapaudelle, demokratialle ja kansalliselle itsemääräämisoikeudelle monissa maissa. Etupiiriajattelu ei yksinkertaisesti sovi eurooppalaiseen arvopohjaan.

Puolustusliittona Nato ei edes laajetessaan tosiasiassa uhkaa Venäjää alueena, vaikka entisten alusmaiden halu suojautua ja menestyvien demokratioiden asettama aatteellinen haaste kiusallisia asioita autoritääriselle hallinnolle ovatkin.

Puolustus pidettävä kunnossa jäsenenäkin

Suomen oman alueen välittömän puolustamisen kannalta Nato-jäsenyys ei välttämättä toisi suuria muutoksia. Nato-mailla ei ole ylimääräisiä merkittäviä joukkoja sijoitettavissa Suomeen tai Ruotsiin – tätä alleviivaa myös Baltian ja Puolan EFP-joukkojen ohuus. Suomen puolustus olisi siis edelleen ennen kaikkea Suomen vastuulla, eikä jäsenyys siten poistaisi tarvetta laajalle asevelvollisuusarmeijalle. Myös kahden- ja monenkeskisille täydentäville järjestelyille olisi edelleen paikkansa. 

Nato ei ole mikään hopealuoti, jonka turvin omaa puolustusta voisi ajaa alas.

Jäsenyys silti kiistatta vahvistaisi Suomen puolustusta erityisesti Yhdysvaltojen globaaleilla suorituskyvyillä ja liittouman teknologisilla kyvykkyyksillä ja resursseilla, jotka ovat käytännössä yksittäisen pienen maan ulottumattomissa. Harjoitusedellytykset paranisivat ja kiinteä, yhteinen puolustussuunnittelu kaikkien Pohjoismaiden ja Baltian alueiden osalta olisi osiensa summaa vaikuttavampaa – ja kustannustehokkaampaa.

Nato ei siis olisi mikään hopealuoti, jonka turvin voisimme ajaa alas omaa puolustustamme. Natolla on myös omat sisäiset haasteensa, joista kenties merkittävin on kysymys taakanjaosta Yhdysvaltojen ja Euroopan maiden välillä, jota ajaa osaltaan Yhdysvaltojen huolien kääntyminen yhä enemmän Atlantilta Tyynellemerelle ja Kiinan suuntaan. Turkin kehitys haastaa liittouman arvopohjaa.

Suomi ja Ruotsi yhdessä paras vaihtoehto, pelkkä Ruotsi huonoin

Kaikki edellämainittu huomioiden ajattelen, että Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys edistäisi sekä Suomen omaa, että koko Euroopan turvallisuutta ja on siksi tavoiteltava asia. Liittyminen vahvistaisi Pohjoismaiden ja Baltian puolustusta, Natoa ja EU:n toimintakykyä. Samoja hyötyjä saataisiin toki jo siitäkin, että Natoon liittyisi ainoastaan Suomi ilman Ruotsia, mutta koko pakettia vähemmän. Liittoutumisen hintalappuna voidaan nähdä tietynlainen kansallisen liikkumatilan kaventuminen, mutta tämän merkitystä arvioidessa on paikallaan välttää likinäköisyys ja tarkastella Suomen turvallisuuden kytköstä lähialueisiin laajemmin. 

Lopulta kyse on silti erilaisten arvojen, arvioiden ja riskien painottamisesta, ja ymmärrän hyvin niitäkin, joiden mielestä nykytila ja tiivis kumppanuus on parempi ratkaisu. Jos kuitenkin ajatellaan, että liittymiselle on olemassa – turvallisuustilanteen kehittymisestä riippuen – jokin oikea aika, ovat silloin myös olemassa ne vaihtoehdot, joissa liittoudutaan “liian aikaisin” tai “liian myöhään”. Näistä etukeno on todennäköisesti myöhästymistä paljon turvallisempi vaihtoehto. Tiivis yhteistyö ja mahdollisuus jäsenyyteen on joka tapauksessa erittäin tärkeää pitää mukana linjoissa – kaikkein surkein vaihtoehto olisi varmaankin se, että Ruotsi liittyisi Natoon, ja Suomi sulkisi itsensä liiton ulkopuolelle. Silloin riskinä ovat kylmät ja yksinäiset ajat.

 

ps. Nykyinen maailmantilanne ei ole liittymisprosessin kannalta ihan helpoin, ja mahdollinen pyrkimys synkronoida valinnat Ruotsin kanssa tuo omat mutkansa. Tässä valossa Suomen ja Ruotsin jättäytyminen pois Naton laajentumisesta vuosituhannen vaihteen laajentumiskierroksilta vuosina 1999 ja 2004 näyttäytyy ilmeisenä virheenä. Jälkiviisastelu ei kuitenkaan tee Suomesta tai maailmasta turvallisempaa, ja kiikarit kannattaa suunnata tulevaan kehitykseen. On myös mahdollista, että Nato-jäsenyys tuolloin olisi johtanut sotilaallisen maanpuolustuksen heikentämiseen vuosina, joina Naton fokus oli kollektiviisen puolustuksen sijaan kriisinhallinnassa. Jättäytyminen Naton ulkopuolelle ei toki suojannut Ruotsia tältä kehitykseltä.

 

* Neljä muuta liittoutumatonta EU-maata ovat Itävalta, Irlanti, Malta ja Kypros. Näiden maiden huomattavasti pienempi merkitys tässä kuviossa selviää karttaa katsomalla.

 

40509036262_f568e8393c_k

Hollantilaisia EFP-joukkoihin kuuluvia sotilaita sotaharjoituksessa Liettuassa vuonna 2018. (Kuva: Nato)

 

Kirjallinen kysymys työperäisen maahanmuuton edistämisestä

Jätetty eduskunnan puhemiehelle 9.4.2021

Suomi tarvitsee kipeästi lisää eri alojen osaajia, sillä ilman lisätoimia työikäisten suhteellinen osuus väestöstä tulee vähenemään selvästi tulevina vuosikymmeninä. Työikäisten osuus Suomen väestöstä oli Tilastokeskuksen tuoreimman väestöennusteen mukaan 62 prosenttia vuonna 2019. Ennusteen arvion mukaan työikäisten määrä vähenee 60 prosenttiin vuoteen 2040 mennessä, ja 57 prosenttiin vuoteen 2060 mennessä. Trendi ei aseta haastetta vain julkisen talouden tasapainolle, vaan myös yritysten toiminnalle – useat yritykset ovat raportoineet jo nyt, että osaavaa työvoimaa on haastavaa löytää Suomesta. Koko työperäisen maahanmuuton prosessi tarvitsee sujuvoittamista ja korkeampaa tavoitteellisuutta, mikä vaatii tietysti riittäviä resursseja. Suomella olisi syytä olla selvät tavoitteet osaajien määrien ja osaamisalojen osalta, jotta politiikkatoimia voitaisiin toteuttaa mahdollisimman kohdistetusti.

Työperäisen maahanmuuton merkitys on Suomelle niin keskeinen, että siihen liittyvien prosessien tulisi olla huippuluokkaa: Byrokratia ei saisi olla este eikä hidaste, vaan sen tulisi olla sujuvaa ja ihmislähtöistä. Lähtökohtana tulisi olla se, että työlupa hyväksytään, jos hakemusta ei ole hylätty kuukauden sisällä sen hakemisesta. Tilastojen valossa tällainen prosessi olisi järkevä, sillä esimerkiksi vuonna 2019 ensimmäisistä työnteon perusteella haetuista oleskeluluvista hyväksyttiin yli 75 prosenttia. Hakemusten pitäisi olla myös mahdollisimman helposti ymmärrettäviä ja täytettäviä, jotta koko hakemisprosessi ei venyisi kohtuuttomasti hakemuksiin mahdollisesti eksyneiden virheiden takia.

 Byrokratia ei saisi olla este eikä hidaste, vaan sen tulisi olla sujuvaa ja ihmislähtöistä.

Erityisesti kansainvälisesti kilpailtujen osaajien hakemusten käsittelyprosessia on tarkasteltava kriittisesti. Tällainen osaaja ei välttämättä ole valmis odottamaan Suomeen pääsyä useita kuukausia, ja nopea käsittelyprosessi voisi tehdä Suomesta astetta houkuttelevamman maan hakea tänne töihin. Yksi tapa nopeuttaa kansainvälisesti kilpailtujen osaajien hakemusten käsittelyprosessia voisi olla tähän tarkoitukseen suunnattu oma yksikkönsä.

Olisi pohdittava vakavasti sitäkin, voisiko joissain julkishallinnon osissa ottaa englannin käyttöön virallisena asiointikielenä, jotta asiointi Suomessa olisi helpompaa kansainvälisille erityisosaajille, jotka puhuvat usein hyvää englantia.

On myös hyvä huomata, että kolmanneksi yleisin peruste hakea oleskelulupaa EU:n ulkopuolelta Suomeen ovat opinnot Suomessa. Opiskelijat ovat suuri ja potentiaalinen ryhmä, joista monella on  mielenkiintoa jäädä työskentelemään Suomeen opintojen päätyttyä, selkeä side suomalaiseen yhteiskuntaan ja valmiita verkostoja maassa. Valmistuneille olisikin perusteltua myöntää automaattisesti pysyvä oleskelulupa.

Myös ensimmäisen työluvan jälkeisten prosessien toiminnan varmuus ja jouhevuus ovat tärkeitä. Prosessin lähtökohtana tulisi olla se, että ihmisten olisi helppoa elää arkeaan ja tehdä työtään Suomessa. Pohtimisen arvoisia keinoja voisivat olla esimerkiksi oleskeluluvan muuttaminen ulkomaalaisen henkilökorttia vastaavaksi asiakirjaksi, ja erilaisten lupiin ja päätöksiin liittyvien kriteerien tarkasteleminen moninaisten elämäntilanteiden kannalta. Esimerkiksi henkilöille, jotka työskentelevät aloilla, joilla työsopimukset ovat tyypillisesti lyhyitä ja määräaikaisia, vakinaisen osoitteen saamiseen vaadittavien kriteerien täyttäminen voi olla haastavaa oleskelun ensimmäisen vuoden aikana. Vakinainen osoite on vaatimus useissa peruspalveluissa Suomessa, ja sen saaminen mahdollisimman pian työn alettua helpottaisi monen elämää. Olisi syytä pohtia sitäkin, voisiko lyhyimpiä oleskelulupia pidentää, jotta ihmisillä olisi joustovaraa etsiä halutessaan esimerkiksi uusi työpaikka tai järjestellä muuten asioitaan Suomessa.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Miten hallitus aikoo edistää työperäistä maahanmuuttoa Suomeen, sujuvoittaa maahanmuuton käytäntöjä ja helpottaa Suomessa jo työskentelevien ulkomaalaisten elämää lupaprosessien ja muun byrokratian osalta?

 

Helsingissä 9.4.2021

Atte Harjanne [vihr]
Inka Hopsu [vihr]

 

inka_atte-tile

Kvartaalikatsaus eduskuntaan ja valtuustoon I/2021

Politiikassa eletään taas koronan hallitsemaa kevättä – onneksi rokotukset etenevät. Pandemia on pysynyt täällä verrattain hyvin kurissa, vaikka päätöksenteossa on nähty myös kompurointia.

Vuoden 2021 alkupuoli olisi voinut kulua paremmissakin merkeissä. Koronatartunnat lähtivät jälleen nousuun vuoden alussa, ja nousivat kolmannessa aallossa ennennäkemättömän korkeisiin lukuihin. Viruksen ärhäkämpi brittimuunnos on syönyt rajoitusten ja toimien tehoja, ja maaliskuun alussa Suomen julistettiin olevan jälleen poikkeusoloissa. Eduskunta siirtyi päätöksenteossa koronamoodiin, jossa täysistunnossa käsitellään pääsääntöisesti vain koronaan liittyviä tai muuten kiireellisiä asioita. Avaankin tällä kertaa kvartaalikatsauksessa alkuun hieman pidemmin ajatuksia koronatilanteen hoitamisesta alkuvuoden osalta. 

Katsaus koronatoimiin

Koronaan liittyvässä päätöksenteossa on nyt alkuvuonna nähty sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Isossa kuvassa tilanne on Suomessa pysynyt verraten hyvänä: tartuntojen, sairaalapotilaiden ja kuolemien luvut ovat jääneet täällä suhteellisen mataliksi samaan aikaan, kun monessa maassa Euroopassakan on nähty varsin karmeita lukuja. Myös taloudelliset vaikutukset ovat jääneet siedettävämmiksi, vaikka erityisesti palvelualojen kokema isku kova onkin. Samalla Suomessa rajoitukset ovat olleet maailman mittakaavassa kevyitä. Silti esimerkiksi nuorten ja opiskelijoiden tilanne ja pidemmän aikavälin seuraukset kuumottavat todella paljon. Vaikka rokotteita on saatu turhan hitaasti, on itse rokottaminen on rullannut mallikkaasti.

Kaikilta osin koronakriisin hoito ei kuitenkaan ole mennyt putkeen. Kuntavaalien siirto oli perusteltu ratkaisu, mutta ajautuminen tilanteeseen, jossa se oli huonoista vaihtoehdoista kenties paras ja tehtiin viime tipassa, olisi voitu välttää. Siirto herätti itselläni huolta ministeriön varautumisen tasosta yleisemmin. Koronahan ei ollut täysi yllätys, ja Suomessa oli jo vuonna 2012 valmisteltu varautumissuunnitelma influenssapandemiaa varten. On selvää, ettei kaikkeen voi varautua, mutta näin jälkikäteen tuntuu hurjalta, ettei tässä suunnitelmassa oikeusministeriön osiossa käsitellä vaaleja, demokratian ydinprosessia, lainkaan. Ja vaikkei tästä suunnitelmasta ollut apua, olisi terveysturvallisten vaalien valmistelu pitänyt laittaa isosti käyntiin jo pitkällä viime vuoden puolella, jotta esimerkiksi lakimuutoksiin olisi ollut aikaa. Ei suomalainen demokratia tästä siirrosta lopulta isoa klommoa ota, mutta siirto näin lähellä vaaleja oli eittämättä epäonnistuminen.

Myös tartuntojen torjunta rajoilla kangerteli. Suomihan on pitänyt itse rajaliikenteen kontrollin verrattain tiukkana, mutta kattavan koronatestauksen saamisessa aikaan on kestänyt. Raja-asiasta on samalla tullut omanlaisensa poliittinen keppihevonen, jota jankataan myös maan sisäisten toimien yhteydessä. Tartuntoja ei kuitenkaan voi torjua jälkikäteen.

 Eksponentiaalisesti leviävää virusta voi torjua vain ennakkoon tai pahasti myöhässä.

Ehkä isoin feelu liittyy liikkumisrajoituksiin, joihin liittyvä hallituksen esitys kaatui perustuslakivaliokunnassa. Tiukempien rajoitusten valmistelu itsessään oli erittäin hyvä asia, sillä tarve niille voi syntyä nopeasti ja tilanne näytti varsin vaaralliselta maaliskuun puolivälissä. Eksponentiaalisesti leviävää virusta voi torjua vain ennakkoon tai pahasti myöhässä. Valmistelu meni kuitenkin mönkään, ja itselleni jäi prosessista vaikutelma, että keinona laajat liikkumisen rajoitukset lukittiin aika varhain erilaisten vaihtoehtojen rinnakkaisen arvioinnin sijaan. Perustuslakivaliokunta näki asian toisin, ja tuloksena oli bumerangi. Asiaa käsitteli talousvaliokuntakin, ja nosti monia kriittisiä huomioita. Talousvaliokunnan saama tilastotieto suomalaisten liikkumisesta osoittaa, että maaliskuussa ihmisten liikkuminen on lisääntynyt samalla kun tartuntaluvut ovat laskeneet. Tämä alleviivaa sitä, että laajat liikkumisrajoitukset olisivat olleet kehnosti kohdennettu, vaikkakin todennäköisesti varsin vaikuttava keino.

Riski tartuntojen ampaisusta nousuun on kuitenkin edelleen olemassa, ja työkalupakissa olisi tärkeää olla valmisteltuna ja päätettynä toimia sen varalle.

Liikkumisrajoitusten valmistelussa itseäni turhautti myös jälleen kerran kompastelu avoimuuden kanssa. Tiedon tarpeeton jemmaamisen sijaan olisi tärkeä rakentaa luottamusta, ja siinä avoimuus on keskeistä.

Rokotteiden alueellisen painotuksen viivästyminen on todennäköisesti huono asia ihan koko maan näkökulmasta.

Maaliskuun lopulla syntyi vielä vääntöä rokotusten kohdentamisesta alueellisesti epidemiatilanteen mukaan, jota kansallinen rokotusasiantuntijaryhmä esitti ja joka THL:n laskelmien mukaan suojaisi terveyttä, vaikkei käytännön logistinen toteutus olisi aivan yksinkertaista. STM ja THL kuitenkin valmistelivat hallitukselle esityksen, jossa kohdennuksien edellytyksenä on koko maan riskiryhmien rokottaminen ensin, eikä tämän, kohdentamista huomattavasti hidastavan linjan perusteluja ole vielä kunnolla avattu ministeriön tai THL:n toimesta. Nähdäkseni on niin, että rokotteiden alueellisen painotuksen viivästyminen on sekä terveydensuojelun ja epidemian torjunnan että taudin talousvaikutusten kannalta huono asia ihan koko maan näkökulmasta.

Koronatoimien puutteiden käsittely voi kuulostaa jälkiviisaalta ja sitähän se toki monin osin onkin. On kuitenkin tärkeää olla arvioida toimintaa avoimesti ja kriittisesti, jotta jatkossa skarpataan. Mikään näkemäni tai lukemani ei myöskään viittaa siihen, että oppositiopuolueet olisivat onnistuneet koronan kanssa paremmin. Oppositiosta on toki annettu kritiikkiä ja joskus ihan aiheestakin, mutta myös vaadittu vuoron perään tiukempia ja löysempiä toimia usein epäjohdonmukaisesti. Pääosin hallitus on joka tapauksessa onnistunut koronakriisin hoidossa, erittäin vaikeassa tilanteessa. 

(Tammikuussa muuten julkaistiin Helmi Räisäsen ja Jussi T. Erosen kanssa Tiede ja edistys -lehteen kirjoittamamme tutkimusartikkeli, jossa vertailemme kevään 2020 koronakriisin ja ilmastokriisin päätöksentekoa Suomessa).

Eduskunta

Tammikuu on eduskunnassa pitkälti taukoa, ja varsinainen istuntokausi alkoi 2.2. Jatkan edelleen toistaiseksi suuren valiokunnan jäsenenä talous- ja puolustusvaliokuntien ohella. Koronatilanne on heijastunut erityisesti talousvaliokunnan työhön, kun valiokunta on käsitellyt yritysten tukitoimia ja ravintoloiden ja muiden palveluiden rajoituksia. Puolustusvaliokunnan painopiste on ollut erilaisissa kuulemisissa, ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta on kuultu ahkerasti maan parhaita asiantuntijoita laajalla skaalalla. Erikseen nimetty parlamentaarinen seurantaryhmä on siirtynyt UTP-selonteosta seuraamaan puolustusselonteon etenemistä, ja työ siinäkin porukassa jatkuu.

Koronaan liittyvät yritystuet ja rajoitustoimet vaativat monipuolista ja usein vaikeaakin pohdintaa.

Koronaan liittyvät yritystuet ja rajoitustoimet ovat vaatineet talousvaliokunnassa monipuolista ja usein vaikeaakin pohdintaa. On selvää, että tartuntojen tehokas torjunta on myös talouden etu, mutta samalla olisi tärkeää rajoittaa taloutta – ja ihmisten vapauksia – vain sen verran kuin on välttämättä tarpeen ja tehokasta. Vastaavasti yritystukien suhteen on samaan aikaan estettävä konkursseja ja varmistettava nopean elpymisen edellytykset, mutta torppaamatta talouden tervettä dynamiikkaa. Nähdäkseni valiokunta on onnistunut työssään tässä tasapainoilussa varsin hyvin ja koettanut ohjata hallitusta kiinnittämään huomiota erityisesti erilasiin väliinputoajiin ja erilaisten alojen tasapuoliseen kohteluun.

Ihan pelkkää koronaa ei eduskunta vuoden ensimmäisellä neljänneksellä toki ole ollut. Käsittelyssä on paraikaa muun muassa sote-uudistus ja sähkön siirtohintoja taklaava sähkömarkkinalaki. EU:n piirissä tapahtuu myös jatkuvasti. Hallitus esitteli EU-poliittisen selonteon, jossa itseäni miellytti erityisesti tiedepohjaisuus ilmasto- ja luontopolitiikassa, jonka on syytä näkyä sitten myös toimissa. 

Hallituksen laatima alustava elpymis- ja palautumissuunnitelma EU:n elpymispaketin käytöstä sisältää historiallisen mittakaavan, noin miljardin, panostukset vihreään siirtymään, mikä on tietysti erittäin hieno asia. Tärkeää on myös panostus tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaan.

Tammi-maaliskuun aikana olen jättänyt pinon kirjallisia kysymyksiä. Kirjalliset kysymykset ovat siis keino kansanedustajana saada kirjallinen, virallinen selvitys hallitukselta – käytännössä asiasta vastaavalta ministeriöltä – jostakin asiasta. Ne ovat suosittu tapa nostaa jotakin yksittäistä asiaa tai teema esiin, ja joskus kysymykseen saa jopa aidosti vastauksenkin. 

Luonnon monimuotoisuuden taloudellista arvottamista käsitelleen ns. Dasguptan raportin tiimoilta esitin kysymyksen monimuotoisuuden huomioimisesta Suomen talouspolitiikassa. Jätin kysymykset myös tietokirjallisuuden rahoituksen asemasta, tietosuojavaltuutetun resursoinnista, Kilpailu- ja kuluttajaviraston valtuuksista puuttua markkinoita keskittäviin yrityskauppoihin ja Suomen osallistumisesta Euroopan avaruusjärjestön miehitettyihin avaruuslentoihin .

Maaliskuun lopulla jätin vielä kysymyksen ydinvoiman huomioimisesta EU:n kestävän rahoituksen taksonomiassa  – itse asiassa toista kertaa, koska tiedustelin jotakuinkin samaa asiaa viimeksi aika lailla vuosi sitten. Paljon on kuitenkin sittemmin tapahtunut: taksonomian käsittely on viivästynyt, ja edelleen riskinä on, että sen sisältö pohjaa enemmän politiikkaan kuin tieteeseen. Hyvänä uutisena Euroopan komission tutkimuskeskuksen (JRC) julkisuuteen vuotanut arviointiraportti  paukuttaa varsin vastaansanomattomasti, ettei tieteellisiä perusteluita ydinvoiman sulkemiselle ulos ole. Suomen on tärkeä vaikuttaa sen puolesta, että tämä linja pitää. On sinänsä pettymys, että Suomi ei liittynyt ydinvoimaa puolustaneiden maiden kirjelmään, vaikka bioenergian osalta näin tekikin.

Vuoden ensimmäinen Ulkopolitiikka-lehti nosti minut yhdeksi uuden sukupolven ulko- ja turvallisuuspolitiikan tekijöistä. Tämä oli iso kunnia, mutta samalla tunsin piston sydämessä kun ulkoturpo-aiheista tulee kirjoiteltua turhan vähän esimerkiksi tähän blogiin. Aihepiirin parissa kuitenkin kuluu aika paljon työtunteja muun muassa puolustusvaliokunnassa, puolustuspoliittisen selonteon seurantaryhmässä ja Ulkopoliittisen instituutin tilaisuuksissa.

Valtuuston kokoukset

Valtuuston kevään isoin uutinen oli tietysti se, että kuntavaalien siirron myötä valtuuston aamukampaan pamahti 61 piikkiä lisää. Vaalit käydään nyt siis 13.6. ja uusi valtuusto aloittaa 1.8. Nyt tammi-helmikuussa valtuusto on ehtinyt kokoustaa kuudesti.

Mahdollisuuksia kaivattujen asuntojen rakentamiseen hyvällä sijainnilla luontoon kajoamatta on hyvin vähän, ja ne kannattaa käyttää.

Tammikuun 20. päivän kokouksessa teemana olivat raiteet ja kaupungin tiivistys, kun listalla olivat muun muassa Länsi-Helsingin raitioteiden yleissuunnitelma ja “Kallion eduskuntatalon” eli Agricolankadun koulurakennuksen laajennus. Sporasuunnitelman pihvinä on Vihdintien bulevardisointiin liittyvä pikaraitiotie, eli kyseessä on merkittävä ja tärkeä askel yleiskaavan toteuttamisessa ja kestävän, tiiviin raidekaupungin tekemisessä. Päätös Agricolankadun talon muuttamisesta asunnoiksi ja lisäosan rakentamisesta herättivät vastustusta. Talo näkyy kotini ikkunasta, ja lisärakennuksen platta on tällä hetkellä tyhjä harmaa siipale puiston vieressä. Mahdollisuuksia kaivattujen asuntojen rakentamiseen näin hyvällä sijainnilla luontoon kajoamatta on hyvin vähän, ja ne kannattaa käyttää, joten tervehdin rakentamista ilolla.

Helmikuun 3. päivän valtuustossa isoin asia listalla oli periaatepäätös Helsingin satamatoimintojen mylläyksestä niin, että Eteläsatama vapautuu muulle kaupunkitilan kehittämiselle, Tukholman laivat keskittyvät Katajanokalle ja Tallinnan laivat Länsisatamaan. Isoin poliittinen vääntö käytiin siitä, tulisiko samalla linjata, että Länsisatamasta Länsiväylälle suunnitellaan tunneliyhteys. Me vihreät yhdessä vasemmiston kanssa olisimme halunneet vielä arvioida tarkemmin tunnelin tarvetta ja mahdollisuutta siirtää enemmän liikennettä Vuosaareen. Esitys hävisi, mutta en ole siitä erityisen katkera. Tähänastisissa arvionneissa tunnelille näyttäisi olevan tarvetta, joskin suunnittelun edetessä tarkentuvat hintalappu ja liikenteen kehitysnäkymät kiinnostavat.

Helmikuun toisessa kokouksessa käsiteltiin muun muassa asemakaavoja, talousarvion toteutumattomia sitovia tavoitteita ja aloitteita. Avoin puolue tarjosi lennokkaassa aloitteessaan Elielinaukiolle pilvenpiirtäjää Eliel Saarisen historiallisten suunnitelmien hengessä. Tämä idea ei lentänyt, mutta aukiosta on nyt virinnyt ahkera julkinen keskustelu kun aukion arkkitehtuurikilpailun kilpailuehdotukset julkistettiin. Itse diggaan eniten Elielinsaaristosta ja Plattasta ehdotuksina. Aukiolle rakentaminen on kirvoittanut läjän koko hanketta vastustavia mielipidekirjoituksia eri medioihin. On sinänsä totta, että ehdotettu rakentaminen on melko massiivista ja muuttaa miljöötä, mutta ihmeellisen paljon nykyistä harmaata bussiaukiota ja historiaa ratapihana on teksteissä romantisoitu. 

3.3. järjestetty kokous keskittyi pitkälti koronatilanteen käsittelyyn kyselytunnilla, itse lista oli varsin lyhyt. 17.3. päätettiin tilojen vuokraamisesta Helsingin luonnontiedelukiolle uudesta Kumpulan kampukselle valmistuvasta rakennuksesta. Mainio homma, joka vahvistaa luonnontiedelukiota entisestään ja hyödyntää kampuksen synergiaa. Asia kirvoitti varsin värikkään ja pitkän keskustelun lukiokoulutuksesta ennen, nyt ja tulevaisuudessa ylipäänsä. Sen voi ehkä omasta puolestani summata niin, että on tärkeää että pääkaupunkiseudulla on laadukasta lukiokoulutusta tarjolla kattavasti eri alueilla.

Erilaisten hyötyjen, haittojen ja arvojen punninta on valtuuston ominta työtä.

Maaliskuun viimeisenä päivänä ehdittiin vielä kokoustamaan ja päättämään Olympiastadionin rempan rahoitusosuuden korottamisesta ja Malmin lentokentän alueen ensimmäisistä kaavoista. Malmin lentokentän kohtalo on herättänyt varsin voimakkaita tunteita ja vastustavaa liikehdintää. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan erilaisten hyötyjen, haittojen ja arvojen punninnasta, jota on tehnyt jo useampi vaaleilla valittu valtuusto – ja juuri se on valtuuston työtä. Malmin suunnitelmissa on tasapainoiltu taitavasti luontoarvojen ja kulttuuriperinnön huomioimisessa, kun samalla rakennetaan kipeästi kaivattuja kämppiä yhteyksien puolesta hyvälle sijainnille. Lentäminen loppuu, ja se on tietysti peruuttamaton muutos ja monelle kova isku. Minulla ei ole mitään yleisilmailua vastaan ja kyllähän lentojen loppu on haikeaa, mutta kaupungin laajempi kehitys painaa tässä vaa’assa enemmän. Sähkölentokoneiden lupaava kehitys ei tätä yhtälöä ratkaisevasti muuta.

Maaliskuussa Helsingin politiikassa nousi debattiin myös kaupungin odotettua huomattavasti paremmat luvut vuoden 2020 tilinpäätöksessä. Taustalla olivat ennakoitua paremmat myyntitulot maasta, rakennuksista ja osakkeista sekä ennakoitua parempi verokertymä. Kaupungille ei silti ilmestynyt puolta miljardia rahaa jaettavaksi, sillä tulot menevät käytännössä investointeihin. Koronan lopullinen hintalappu Helsingille ja koko seudulle on vielä epävarma, ja on hyvä että kaupungin talous on mahdollisimman iskunkestävässä kunnossa.

Muuta ja tulevaa

Koronatilanne värittää tietysti myös edessä olevaa loppukevättä. Poliittisen painopisteen pitäisi nyt olla siinä, miten ja millä aikataululla Suomea avataan. Tällainen exit-suunnitelma onkin työn alla. Jonkin verran on kuultu vaatimuksia tarkoista päivämääristä vaikkapa terasseille, teattereille ja festareille – ymmärrän tarpeen ja tällaista näkymää pitää rakentaa hyvissä ajoin ja mahdollisimman avoimesti ja selkeästi. Siitä ei kuitenkaan pääse millään yli, ettei itse virukselle voi sanella aikataulua. 

Hallituksella on edessä puoliväliriihi, josta itse kaipaisin tuloksena uskottavaa sapluunaa kestävälle talouspolitiikalle ja vahvaa sitoutumista ilmasto- ja luontotavoitteiden toteuttamiseen. Ilmaston asialta moni asia on niin sanotusti putkessa: fossiilittoman liikenteen tiekartta lausunnoilla, energia- ja ilmastostrategia valmisteilla ja luonnos uudesta ilmastolaista tekeillä. Näistä putkista pitää saada ulos tiedepohjaista ja asetettuja tavoitteita noudattavaa politiikkaa.

Seuraavan kvartaalin lopulla käydään sitten siirretyt kuntavaalit. Meillä on Helsingissä uskomattoman kova vihreä lista, ja erinomaiset mahdollisuudet nousta kaupungin suurimmaksi kuntapuolueeksi. Tervetuloa mukaan kampanjatiimiin!

Tästäkin blogista jäi taas biljoona pientä ja useampi isokin asia alkukeväältä käsittelemättä – laita viestiä jos jokin tietty asia jäi askarruttamaan.

Tapaamiset

Tapaamiset ovat olleet luonnollisesti pitkälti etäkokouksia, vaikka alkuvuodesta ehti muutaman kerran nähdä ihmisiä naamatustenkin. Listassa sama saate kuin aina ennenkin: Tämä lista ei ole täysin kattava kuvaus kaikesta vuorovaikutuksesta tai lobbaamisesta ja päälle tulee esimerkiksi mailinvaihtoa, kutsutilaisuuksia ja erilaisia kuulemisia ryhmässä ja kokouksissa.

  • Aalto-yliopiston ylioppislaskunta
  • Apple
  • Blic
  • Caruna
  • EK
  • Elokapina
  • Helsingin kaupunki
  • HybridCoE
  • Kanadan suurlähetystö
  • Kaupan liitto
  • Linja-autoliitto
  • Luontopaneeli
  • NEOT
  • Oulun yliopisto
  • Panimoliitto
  • Perheyritysten liitto
  • Posti
  • Rud Pedersen
  • Suomen Akatemia
  • TEK
  • Tesla
  • Ulkopoliittinen instituutti
  • Upseeriliitto
  • VTT

tsygäkuva1

 

Kevät etenee onneksi koronasta huolimatta. 

Haastavaa haitattomuutta: Do no significant harm on tarpeellinen periaate, mutta tarkemman valmistelun asento EU:ssa huolettaa

Yhtä ympäristöongelmaa ratkoessa ei saisi pahentaa toista. Periaatteessa simppeliä, käytännössä haastavaa – varsinkin jos linjaa sotketaan poliittisin tarkoitusperin.

Tällä viikolla julkaistiin Suomen kestävän kasvun ohjelman alustava elpymis- ja palautumissuunnitelma eli sapluuna siitä, miten Suomi aikoo käyttää EU:n elpymispaketista saatavat varat. Vihreä siirtymä on suunnitelmassa keskiössä, ja varojen käyttö painottuukin kiitettävästi päästövähennyksiin. Miljardin investointi erilaisiin ilmastoratkaisuihin on kokoluokaltaan historiallinen. On ylipäänsä aivan erinomainen asia, että ilmastovaikutusten arviointi on noussut keskeiseksi talouspoliittisessa instrumentissa. Tämän on syytä olla jatkossa pysyvä käytäntö.

Siltä osin kun investoinnit eivät osu suoraan vihreään siirtymään, on vielä erikseen linjattu ettei “ohjelmasta ei tueta suoraan tai välillisestikään aloja tai investointeja, jotka on listattu, tunnistettu ja arvioitu ”do no significant harm” -periaatteen vastaisiksi”. Ohjelmassa onkin joka osa-alueen kohdalla erillinen “ei merkittävää haittaa” -arviointi matkassa.

Do no significant harm -periaatteen (DNSH) tarkoituksena on siis varmistaa, etteivät ympäristön tilan suhteen samaan aikaan soudeta ja huovata tai ettei parannusta yhdessä asiassa tehdä toista ongelmaa merkittävästi pahentamalla. Karkea esimerkki voisi olla vaikkapa akkujen raaka-aineita tuottava kaivos, jonka alta runnottaisiin uhanalainen ekosysteemi.

Tähän eri kestävyystavoitteiden väliseen mahdolliseen ristiriitaan kiinnitti vastikään huomiota myös tieteellinen Luontopaneeli, joka muistutti että jotkin hiilineutraalisuustoimet voivat aiheuttaa luontohaittaa

Kestävän kehityksen edistämisessä ei kannata edetä ojasta allikkoon vaan laajalla rintamalla.

Kestävän kehityksen edistämisessä ei kannata edetä ojasta allikkoon vaan laajalla rintamalla. Juuri siksi DNSH on erinomainen ja tärkeä periaate – ainakin periaatteessa. Asia ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen.

Absoluuttinen harmittomuus (“do no harm”) on pääsääntöisesti mahdotonta ainakin ilman kompensaatiota, sillä jotakuinkin kaikki teollinen ja taloudellinen toiminta kuormittaa ympäristöä. Juuri siksi mukana on ajatus merkittävästä (significant) haitasta. Merkittävyyden tarkka määrittely onkin sitten varsin haastavaa.

EU:n yritys tähän määrittelyyn on niin sanottu kestävän rahoituksen taksonomia*, jonka on tarkoitus listata ne kriteerit, joiden mukaan jokin investointi täyttää DNSH-ehdon. Ympäristötavoitteet, joiden suhteen haittaa arvioidaan, ovat ilmastonmuutoksen hillintä, ilmastonmuutokseen sopeutuminen,veden ja merellisten resurssien kestävä käyttö ja suojelu, siirtymä kiertotalouteen ja saasteiden ehkäisy ja kontrollointi sekä biodiversiteetin ja ekosysteemien suojelu. 

On ilmeistä, että nämä tavoitteet ovat usein vaikeasti yhteismitallisia, vaikka kaikkia voi ja on syytä edistää samaan aikaan. Tavoitteilla on myös selkeää sisäistä hierarkiaa: ilmastonmuutoksen hillintä ja biodiversiteetin suojelu ovat ensisijaisia kattotavoitteita, jotka vaativat vesistöjen suojelua, saasteiden hillintää ja tehokasta materiaalikiertoa. Ilmastonmuutokseen sopeutuminen taas on toisenlainen, enemmän sosiaaliseen ja taloudelliseen kestävyyteen liittyvä ulottuvuus. 

Taksonomian käytöstä on jo linjattu asetuksella, mutta tarkan teknisen kriteeristön aikaansaaminen on ollut vaikeaa, ja päätökset ovat viivästyneet. Ideaalina olisi tietysti tiedepohjainen, selkeä luokittelu, mutta tosiasiallisesti valmistelussa on ollut aimo annos politiikkaa mukana. Yksi ilmentymä tästä on suhde ydinvoimaan, jota sen vastustajat ovat pyrkineet kampeamaan pois kestävien investointien parista. Pohjatyötä tehnyt tekninen asiantuntijaryhmä linjasi, ettei se voi varmaksi todeta ydinvoiman riittävää haitattomuutta, vaikka ilmastoansiot ovat selvät. Politiikka paistaa huterien perustelujen läpi, ja kompromissina asia laitettiin tieteellisempään jatkoarviointiin

Kaasuinfran lobbaaminen haitattomaksi on puolestaan ollut väkevää. Euroopan kaasuriippuvuus on edelleen vahva erityisesti lämmityssektorilla ja ydinvoimavastainen politiikka uhkaa ylläpitää kaasuriippuvuutta koko energiajärjestelmässä vielä pitkään. Panokset DNSH-kriteerien lobbaamiseen ovat kovat myös vesivoiman ja biomassojen käytön osalta.

On vielä vaikea sanoa, millaiseksi tarkat DNSH-kriteerit kokonaisuudessaan lopulta viilataan. Tulos on pahimmillaan kestävää siirtymää pahasti hidastava pannukakku, erityisesti jos ydinvoima jää ulos ja kaasun ja biomassojen osalta otetaan löperö linja. 

EU:n nykyiset politiikkainstrumentit eivät ole riittäviä torppaamaan ilmastokriisiä tai luontokatoa. Niiden vahvistaminen on kuitenkin EU:n omassa vallassa.

On ylipäänsä hyvä kysymys, missä määrin nyt valittu lähestymistapa on perusteltu. Päästövähennyksiin EU:lla on jo tehokas markkinapohjainen instrumentti: päästökauppa. Päästökauppa kaipaisi ennemmin tehostamista kuin heikentämistä päällekkäisin instrumentein. Muiden kestävyystavoitteiden osalta on myös jo olemassa olevia instrumentteja, kuten uusiutuvan energian RED II -direktiivi, biodiversiteettistrategia ja jätesäädöspaketti muiden ohella. Ovatko nämä riittäviä takaamaan että ilmastokriisi ja luontokato torpataan? Eivät. Niiden vahvistaminen on kuitenkin EU:n vallassa. 

Yskivää konetta ei kannata korjata lyömällä purkkaa teipin päälle. Viherpesua torppaava sijoituskriteeristö voi toki silti olla hyödyllinen, ja juuri sitä taksonomian on määrä tehdä ja ohjata erityisesti yksityisiä investointeja kestävämmiksi. Siitä näyttäisi kuitenkin tulevan laajempi osa EU:n politiikkaa, ja Suomessakin taksonomia on omaksuttu jo osaksi Ilmastorahaston sijoitusten vaatimuksia. Ilman pelisilmää tämä voi johtaa esimerkiksi pienydinvoiman rajaamiseen rahaston TKI-tuen ulkopuolelle, mikä olisi sääli. Innovaatioita kannattaa vauhdittaa tieteellisin perustein eikä saksalaisen energiapolitiikan ehdoilla.

On päivänselvää, ettei ilmastonmuutosta kannata kiihdyttää samalla kun sitä yritetään jarruttaa ja ettei ilmastopolitiikkaa pidä tehdä luonnon monimuotoisuuden kustannuksella. 

Suomen onkin syytä vaikuttaa voimakkaasti tiedepohjaisen kriteeristön puolesta.

Merkittävän haitan välttäminen onkin oiva ohjenuora elvytyspaketin ohella kaiken politiikan tekemiseen. Tapa, jolla sitä ollaan nyt sementoimassa EU:n tasolla, sisältää kuitenkin riskejä. Suomen onkin syytä vaikuttaa voimakkaasti tiedepohjaisen kriteeristön puolesta. Jos siinä ei onnistuta, ei omia kansallisia instrumentteja kannata sitoa kehnoon kriteeristöön yhtään enempää kuin on pakko. Itse periaatteesta on tietysti syytä pitää kiinni.

 

Tuulivoima on varsin ekologinen energianlähde. Entäpä sähköjärjestelmä, jossa vaihtelut tasataan kaasulla? Tai tuulisähköllä toimiva alumiinisulatto? Haitattomuuden määrittelyn haasteet korostuvat järjestelmätasolla.

 

* Erinomainen lukuvinkki taksonomiaan liittyen on tämä BIOS-tutkimusyksikön perkaus aiheesta: https://bios.fi/eun-kestavan-rahoituksen-luokittelujarjestelma/