Maahanmuuton lieveilmiöistä saa olla huolissaan, mutta se ei saa olla tekosyy lietsoa pelkoa, vihaa ja kaaosta

Maahanmuuton ongelmista voi ja pitää keskustella, ja niitä ongelmia voi ja pitää ratkoa. Tilanne kysyy suhteellisuudentajua ja harkintakykyä, jottei raivata tilaa vihalle ja sekasorrolle.

Maahanmuutto ei ole ollenkaan ongelmatonta. Kyllä, tietyt kansalaisuudet ovat yliedustettuja seksuaalirikoksissa. Kyllä, Suomessa on epäilemättä sellaisia turvapaikanhakijoita, jotka eivät pakopaikkaa oikeasti tarvitse tai ansaitse. Kyllä, seksuaalinen väkivalta on aina tuomittavaa, oli tekijä kuka tahansa. Kyllä, näille asioille pitää tehdä jotakin, ja tehdäänkin. En tunne yhtään poliitikkoa mistään puolueesta, joka olisi eri mieltä.

Kaikella politiikalla on monenlaisia seurauksia, ja turvapaikkoja myöntämällä saamme ratkottavaksi myös erilaisia lieveilmiöitä, joista väkivaltaiset rikokset ovat tietysti kaikkein kamalimpia. Niihin syyllistyy kuitenkin vain hyvin pieni osa pakolaisista, ja samalla pelastamme ihmisiä vainolta, sorrolta tai kuolemalta – ja hädänalaisten ihmisten auttaminen on arvo, johon yhteiskuntamme on sitoutunut noin yleisesti ja kansainvälisin sopimuksin.

Itse haluan siitä arvosta pitää kiinni. Rajojen laittaminen kiinni tai hätiköity perustuslain muuttaminen eivät ole ainoita tai edes missään määrin järjellisiä keinoja torjua turvapaikkapolitiikasta juontuvia ongelmia. Esimerkiksi viranomaisten – erityisesti poliisin –  riittävä resursointi, nykyistä sujuvampi kotouttaminen luontevien ihmiskontaktien ja järkevän tekemisen kautta, riittävät rangaistukset, alueellisen segregaation torppaaminen ja toimivat työmarkkinat ovat kaikki uskoakseni parempia keinoja. Muitakin varmasti on, ja hyvä että niitä avoimesti punnitaan. Olennaista on suhteuttaa toimenpiteet riskeihin.

Isossa kuvassa tarvetta paeta pitää tietysti vähentää rakentamalla kestävää kehitystä, ja on tärkeää miettiä miten resurssit, jotka nyt eri maissa pakenevien ihmisten suojeluun laitetaan, voisi tehokkaammin kohdentaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttamiseen – paukkuja on syytä laittaa apuun konfliktien lähialueilla ja konfliktien ratkaisemiseen ajoissa. Esimerkiksi aseiden myyminen tyranneille on paitsi moraalitonta, myös tästä näkökulmasta järjetöntä.

Ja mitä seksuaalisen väkivallan torjumiseen tulee, erinomainen askel lakikehikon ja asenneilmapiirin parantamiseen on tulevan eduskunnan käsittelyyn tuleva Suostumus2018-aloite, jonka ansiosta lakia ollaan tuoreiden uutisten mukaan rukkaamassa jo nyt parempaan suuntaan. Seksuaalinen häirintä ja väkivalta on aivan liian yleistä kaikissa sen muodoissa, ja on siitä kärsineiden halveksuntaa käsitellä asiaa vain maahanmuuton näkökulmasta.

Noin yleisesti on hyvä muistaa, että maahanmuuttovastainen populismi on poliittinen voima, joka on laittanut Yhdysvallat polvilleen nostamalla kaaottisen ja epäpätevän kummajaisen maan johtoon, ajanut britit tragikoomiseen brexit-solmuun, ja vienyt Itä-Euroopan maita demokratian perusteita purkavalle polulle. Venäjän johto hieroo kaaoksen ja sekoilun äärellä käsiään ja heittää taustalla bensaa liekkeihin. Naisten ja vähemmistöjen asemaa tällainen populismi pyrkii tietysti säännönmukaisesti heikentämään, ja kylkiäisenä tulee tyypillisesti myös tieteen väheksymistä, verkkovainoa, väkivaltaisten ääriliikkeiden normalisointia, oikeusvaltioperiaatteiden halveksuntaa ja kriittisen median hiljentämispyrkimyksiä. Että jos mietit antavasi jonkinlaisen protestiäänen nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa vastaan, niin mietipä vielä ja mieti tarkkaan mitä kaikkea äänelläsi lopulta edistät. Maahanmuuton ongelmiin voidaan tarttua myös sivistyneesti ja parempaa maailmaa rakentaen. Rasismia ja vihaa ei pidä missään tapauksessa ruokkia tai suvaita. 

Unohda uusiutuvat, puhu päästöistä

(Yhteiskirjoitus Janne Korhosen kanssa)

Uusiutuvan energian lisääminen on energiapolitiikan kulmakivi Suomessa ja Euroopassa. Todellisuudessa olisi tärkeämpää puhua päästöistä ja muista ympäristövaikutuksista ja tarkastella energiataloutta kokonaisuutena.

Etsi käsiisi mikä tahansa ilmastonmuutosta käsittelevä uutinen, artikkeli tai ilmastostrategia. On varsin todennäköistä, että siinä puhutaan tarpeesta tai tavoitteesta lisätä uusiutuvaa energiaa. Uusiutuvan energian käsite on juurtunut syvälle ilmastoon ja energiaan liittyvään politiikkaan ja keskusteluun, ja sitä pidetään koko lailla kyseenalaistamatta takeena jostain paremmasta, puhtaammasta, vähäpäästöisemmästä ja kestävämmästä tulevaisuudesta.

Samalla on jäänyt vähemmälle huomiolle se, ettei näillä asioilla ole välttämättä juuri tekemistä toistensa kanssa.

Energy Policy -tiedejulkaisussa hiljattain julkaistu tutkimusartikkelimme “Abandoning the concept of renewable energy” [1] käsittelee juuri tätä ongelmaa. Ajatus uusiutuvasta energiasta vastapainona vanhalle, keskitetylle ja saastuttavalle energian tuotannolle vakiintui 1970-luvulla, ja silloiseen keskusteluun liittyneet määritelmät määrittelevät edelleen energiapolitiikkaamme Suomessa, Euroopassa ja maailmalla yhä. Uusiutuvan energian käsitteeseen liittyy kuitenkin useita ongelmia.

Ensinnäkään uusiutuvuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että energianlähde olisi ekologisesti tai yhteiskunnallisesti kestävä. Bioenergian ongelmat tiedostetaan kenties parhaiten, mutta mikään tapa tuottaa energiaa ei ole täysin haitaton. Toinen ongelma onkin se, että käsite niputtaa yhteen todella erilaisia tapoja tuottaa energiaa. Tämä johtaa tilanteisiin, jossa vaikkapa mittavan vesivoimapotentiaalin Norjaa käytetään yleisenä esimerkkinä energiapolitiikan ohjaukseen. Kolmannen ongelman muodostavat näytöt: Uusiutuvan energian osuus energiantuotannosta ei ole juurikaan yhteydessä energiapolitiikan tosiasialliseen kestävyyteen, ja uusiutuvan energian lisäämiseen tähtäävän poliittisen ohjauksen tulokset päästöjen vähentämisessä ovat olleet kehnoja.

 

renewables2

Uusiutuvan energian osuus ja arvio energiapolitiikasta. Data: World Energy Council.

 

Neljäs ongelma on se, että löyhä uusiutuvan energian käsite mahdollistaa tahallisen ja tahattoman harhaanjohtamisen. Mielikuvissa – ja kuvapankkien kuvissa – uusiutuva energia on tuulivoimaloita ja aurinkopaneeleja, mutta käytännössä uusiutuvan energian skenaariot nojaavat lähes aina erittäin merkittävään biomassan polttoon. Jotkin yritykset ratsastavat uusiutuvan energian positiivisilla mielikuvilla myydäkseen maakaasua ja pitkittääkseen fossiilienergian aikakautta. Esimerkiksi fossiilista maakaasua ja sen polttamiseen tarvittavaa laitteistoa myyvien yritysten, kuten suomalaisen Wärtsilän, intresseissä on esittää kaasu uusiutuvan energian aisaparina. Myymällä lupauksia joskus tulevaisuudessa mahdollisesti odottavasta “puhtaan kaasun” aikakaudesta, nämä yritykset käytännössä edistävät fossiilisen maakaasun polttamista juuri nyt.

 

renewables_1

Uusiutuvan energian kuvasto korostaa usein tuulivoimaa ja aurinkopaneeleita – tosiasiassa vesivoima ja biomassa jyräävät tilastoissa (kuvakaappaus Getty Images -sivulta).

 

Omanlaisensa ongelma on sekin,että  myös uusiutuva energia nykyisellään nojaa pitkälti uusiutumattomista resursseista rakennettuun infrastruktuuriin – ja uhkaa laajentuessaan ainutkertaista luontoa.

Ilmasto- ja energiapolitiikassa pitäisi keskittyä olennaiseen. Nyt on vähennettävä päästöjä nopeasti, ja samalla huolehdittava siitä, että ympäristön kuormitus kevenee ja sosiaalinen eriarvoisuus vähenee. Uusiutuvan energian käsite palvelee näitä tarkoituksia huonosti. Ja käsitteillä on väliä – kieli kun muokkaa suoraan sitä, miten asioita jäsennämme ja millaisia valintoja edessämme näemme. Siksi puhe pitäisi kääntää uusiutuvista päästöihin, ja energiantuotannon kategorioista laajemmin siihen, miten rakennetaan kestävää, vähäpäästöistä tulevaisuuden yhteiskuntaa.

(Artikkeli on vapaasti ladattavissa tästä linkistä helmikuun 14. päivään asti. Artikkelin käsikirjoitusversio löytyy täältä.)

Julkaisun viittaustiedot:

[1] Harjanne, A. & Korhonen, J. M. (2019). Abandoning the concept of renewable energyEnergy Policy 127, 330-340. https://doi.org/10.1016/j.enpol.2018.12.029.

Vastikkeetonta fyrkkaa kaikille? Kolme pointtia perustulon puolesta

Perustulo ei ole kaiken korjaava taikatemppu, mutta se on lupaava suunta entistä paremmin voivan yhteiskunnan rakentamiseen.

Seuraavalla eduskunnalla* on edessään sosiaaliturvan uudistaminen, tai ainakin sen yrittäminen. Yksi mahdollinen polku on perustulo.

Perustulomalleja on monenlaisia, mutta perustulon ydin on vastikkeettomuus. Perustulo tulee tilille ilman raportointia tai osoitusta aktiivisuudesta. Se voidaan sitten verottaa pois riittävän hyvin tienaavilta, tai sitä voidaan täydentää muilla tulonsiirroilla.

En väitä osaavani kertoa, millainen perustulomalli tarkalleen olisi paras, mutta pidän selvänä että perustulo on juuri se suunta, johon sosiaaliturvaa pitää viedä. Tähän on kolme syytä.

1) Psykologia ja ihmiskuva

Perustulo vähentäisi pienituloisten elämästä epävarmuutta ja huolta. Juuri nuo asiat tekevät köyhyydestä erittäin viheliäistä ja itseään ruokkivaa. Köyhyys nimittäin tyhmentää, sillä tuloista murehtiminen syö kriittistä kognitiivista kaistaa. Perustulon ei tarvitse taata nykyistä suurempia tuloja, jo sosiaaliturvan yksinkertaistaminen todennäköisesti auttaa, sillä se vapauttaa ajallisia ja henkisiä resursseja. Tätä vaikutusta ei käsittääkseni yleensä mallinneta suoraviivaisissa kustannuslaskelmissa. Vaikeaa se olisikin, mutta veikkaan itse sen olevan erittäin merkittävä.

Kyse on myös ihmiskuvasta, jonka ympärille yhteiskuntaamme rakennamme. Onko jengi keskimäärin laiskaa vai ahkeraa ja itseään kehittävää? Totuus lienee molempia sekaisin. Kärjistettynä näyttää siltä kuitenkin siltä, että työttömiä ja vähävaraisia halutaan kontrolloida ja kepittää, kun taas hyvätuloisten osalta huolena on liiallinen verotus ja vapauksien rajaaminen. Kun muistetaan, että erilaisilla rakenteilla ja sattumalla on valtava vaikutus siihen, millaiseen asemaan päätyy, tämä tuntuu epäreilulta.

2) Työmarkkinoiden ohjaaminen

Toisen mielenkiintoisen pointin perustulon puolesta esitti Osmo Soininvaara vastikään blogissaan. Siinä missä liiat tuloerot ovat yhteiskunnallista myrkkyä, ovat liian pienet palkkaerot työmarkkinoiden rakenteelle huono homma. Jos proffan ja sihteerin palkat ovat kovin samat, kannattaa työnantajan teettää proffalla sihteerin hommat omiensa ohessa. Tuloksena on helposti tehoton professori ja työtön sihteeri. Kuten Soininvaara toteaa, pitäisi siksi työvoiman hinnan ja palkansaajan nettotulojen eriytyä toisistaan nykyistä enemmän. Perustulo tarjoaa väylän tähän.

Selkeä ja usein mainittu hyöty on tietysti myös kannustinloukkujen purkaminen. Jos kaikki työnteko on taloudellisesti kannattavaa, kynnys työllistymiseen madaltuu ja kaikenlaisen himmelöinnin tarve työnhakijan ja yhteiskunnan puolelta vähenee. Perustulo helpottaisi myös osa-aikaisen työn vastaanottamista ja esimerkiksi vajaasti työkykyisten asemaa.

3) Palkkatyön aseman purkaminen

Suomalainen yhteiskunta rakentuu vahvasti työn arvostuksen pohjalle. Työpaikka ja ura määrittävät ihmistä paljon, ja politiikassa työttömyyden kitkeminen on tärkeysjärjestyksen kärjessä. Tämä on ymmärrettävää, sillä yksilöille palkkatyö tuottaa yleensä suurimman osan tuloista ja ison osan elämän merkityksestäkin, ja yhteiskunta rakentuu pitkälti työn tulosten ja sen verotuksen varaan.

Työn ja hyvinvoinnin vahva korrelaatio saa helposti unohtamaan että ne eivät oikeasti ole sama asia. Merkittävä osa työstä tukee tai ylläpitää ympäristön tai ilmaston kannalta kestämätöntä toimintaa. Mikäli antropologi David Graeberia on uskominen, on valtava osa kaikesta työstä vauraissa länsimaissa itse asiassa hyödytöntä, itseään ylläpitävää sontaa. Samalla yhteiskunnassa tehdään valtavasti arvokasta hyvää perinteisen työelämän ulkopuolella esimerkiksi vapaaehtoisina järjestöissä.

Yhteiskunnan rahoittaminen palkkatyön verotuksella voi joka tapauksella olla koetuksella, jos robotit valtaavat työmarkkinoita kovimpien ennusteiden mukaan. Tämä siirtymä kannattanee tehdä ennakoivasti.

Lopulta yksi ihmiskunnan suurimpia saavutuksia on mahdollisuus olla vapaana ja harrastaa. Teknologia on lisännyt hyvinvointiamme valtavasti ja myllertänyt oikeastaan kaikkea tekemistä. Silti meillä on vaikeuksia kyseenalaistaa nykyistä työn asemaa. Nelipäiväisen työviikon ehdottajaa ei pitäisi nauraa suohon, vaan pohtia aidosti, miksi ylipäänsä töitä teemme ja mitä sillä tavoittelemme. Kun tänä päivänä selaa uutisia, on ilmiselvää että nykymaailmassa vaurauden tasainen jakaminen on sen lisäämistä polttavampi ongelma.

Töitä pitää tehdä jatkossakin, eikä perustulo hetkessä paranna maailmaa, mutta se voi osaltaan ohjata keskittymään oikeisiin asioihin.

Lupaavan potentiaalin lisäksi perustuloon liittyy suuria haasteita. Välitön hintalappu on se ilmeisin, ja toisen muodostaa tasapainon asettaminen muiden tarveharkintaisten tukien suhteen. Suomen jäykästi muutettava eläkejärjestelmä aiheuttaa sekin omat mutkansa, samoin kuin asumiskustannusten massiiviset alueelliset eroavaisuudet. Kielteisistä kannustinvaikutuksista kannetaan usein huolta – itse olen käsittänyt, että himassa pleikan hakkaaminen tai kotivanhemmuus yhteiskunnan tukemana onnistuu kyllä nykyisinkin.

Perustuloa ei siis voi paukuttaa minään simppelinä kaiken korjaavana temppuna. Yhteiskunnan trendit huomioiden se on kuitenkin lupaava suunta, jota kohti hyvinvointiyhteiskuntaa tulisi kehittää vauhdikkaallakin aikataululla. Maalina pitäisi joka tapauksessa olla sosiaaliturva, joka on ymmärrettävä ja oikeudenmukainen, kannustaa osallistumaan rakentavasti yhteiskuntaan ja takaa inhimillisen perustoimeentulon kaikille.

 

perustulo

Vihreiden perustulomallissa perustulon suuruus olisi 560 euroa. Sen rinnalle jäisi harkinnanvaraisia tukia.

 

*) kirjoitan tietoisesti eduskunta, en hallitus. Juuri tämäntyyppisten, strategisten pitkän aikavälin päätösten pitäisi olla nykyistä selkeämmin eduskunnan kuin hallituksen tonttia.

Kvartaalikatsaus valtuustotyöhön IV/2018

Syksyn kantavana teemana politiikassa on ollut ilmastoherääminen IPCC:n erikoisraportin myötä. On tärkeää ettei ilmastopolitiikka jää puheiden tasolle.

Vuosi 2018 lähestyy loppuaan ja on taas aika tsekkailla taaksepäin viimeisiä kolmea kuukautta. Lähestyvät eduskuntavaalit alkavat jo näkyä, mutta samaan aikaan kaupungin tasolla päätöksenteon arki rullaa. Kaupunkikuvassa hieno homma oli tietysti keskustakirjasto Oodin avautuminen. Oodia ei kannata arvioida vain kirjavalikoiman mukaan, sillä se on paljon kirjastoa enemmän – se uusi, yhteinen ja erittäin tervetullut julkinen tila, kohtaamispaikka ja harrastamisen ja oppimisen tuki just oikealla sijainnilla.

Politiikan syksyä määrittävä tekijä oli ehdottomasti hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) lokakuussa julkaisema erikoisraportti.Ilmastonmuutoksen vakavuus on ymmärretty tiedeyhteisössä jo pitkään, ja IPCC on suoltanut raportteja jo vuosikymmeniä, mutta vihdoin nyt viesti tuntui nousevan poliittiseen tajuntaan läpi puoluekentän. Keskustelu ilmastotoimista onkin kiihtynyt myös valtuustossa.

Valtuusto

Syyskauden merkittävimpiä päätöksiä valtuustossa on luonnollisesti talousarvio eli kaupungin budjetti ensi vuodelle. Veroprosentti pysyy entisellään, investoinnit kasvavat ja mm. naisvaltaisten, pienipalkkaisten alojen tilanteeseen haetaan parannusta erillisellä palkkakehityssuunnitelmalla. Rahalle olisi aina enemmän käyttöä kuin mitä sitä on jaettavana, mutta noin yleisesti budjetti on tasapainoinen, valtuuston voimasuhteita kuvaava kompromissi. Nostin itse budjettikeskustelun yhteydessä esiin sen, että tulevina vuosina on syytä varautua siihen ettei Helen voi samaan aikaan tahkota kaupungille rahaa hiilellä ja siirtyä nopeasti sellaiseen kaukolämmön tuotantoon, joka ei perustu polttamiseen. Helsingillä on muuten netissä hyvä palvelu, josta näkee investoinnit suoraan kartalla.

Kaavoja on nuijittu taas kovaa tahtia. Yksi merkittävimmistä lienee Keski-Pasilan tornitaloalue, joka sujahti valtuustossa läpi ilman yhtäkään puheenvuoroa – heti sen jälkeen debatoitiiin kyllä sitten Lauttasaaren ala-asteen perusparannuksesta. Ihan tähän omille kulmille hyväksyttiin tuleva Siltasaarenportti, johon Helsingin yliopiston ylioppilaskunta lähtee rakentamaan kiinnostavaa tieteen ja talouden korttelia.

Noin muuten valtuuston syksystä iso siivu kului jälleen erilaisten valtuutettujen aloitteiden kanssa. Aloitetehtailua parjataan usein – ja ihan aiheesta. Samalla on hyvä tiedostaa, että ne ovat merkittävä tapa vaikuttaa kaupungin toimintaan. Nyt syksyllä ovat aloitteiden ansiosta edenneet mm. anonyymi rekrytointi ja inhimillisempi päihdepolitiikka. Aloitesumaan auttaisi paljon jo se, että niitä rustailevat valtuutetut käyttäisivät edes sen muutaman tunnin tsekatakseen onko asia jo jollain tapaa valmistelussa tai voiko sitä edistää jollain muulla tavoin. Itse jätin lokakuussa aloitteen Vanhankaupunginkosken padon purkamisen kannattavuuden kokonaisarvioinnista, sillä tämä asia ei ilman aloitetta liikkuisi.

Erittäin merkittävänä ja hienona päätöksenä on vielä syytä nostaa esiin Helsingin uusi päästövähennysohjelma, joka listaa yli 140 toimenpidettä joilla kaupungin päästöihin puututaan. Ohjelma päätettiin vain kaupunginhallituksen tasolla, eikä se ole suoraan sitova. Se antaa kuitenkin erittäin tukevan selkänojan vaatia rohkeaa ilmastopolitiikkaa kaikessa päätöksenteossa jatkossa. Isoin puute on se, ettei ohjelma ota kantaa isoimpaan yksittäiseen päästölähteeseen, eli kaukolämmön tuotantoon. Asiaan liittyen kaupunginhallitus käsitteli hiljattain myös ponteni siitä, että Heleniä tulisi ohjata huomioimaan bioenergian käytön todelliset päästöt  – mitään radikaalia ei ponsivastauksesta valitettavasti seuraa, mutta kaupunginhallitus antoi kuitenkin painetta kohti kestävämpää energiapolitiikkaa.

HKL ja HSY

Liikenneliikelaitoksen johtokunnassa on taas hankittu yhtä ja toista, kuten vaunuja, pysäkkejä ja niiden huoltoa. On kiinnostavaa olla mukana tässä pumpussa tällaisena aikana, jona raiteita rakennetaan kovaa vauhtia lisää ja kaupunkiliikenne on muutenkin murroksessa. Yksi murroksen ilmentymä ovat kaupunkipyörät, joiden käytössä rikottiin taas ennätyksiä. Fillarien kausi piteni, niitä saatiin Espooseen ja koko kauden ostaneiden käyttäjien määrä kasvoi yli 40 %. Helsingin kaupunkipyöräjärjestelmä on maailman kärkeä, vaikka täälläkin on tietysti vielä tilausta laajentaa – ja  on huolehdittava siitä, että fillarit pysyvät hyvässä kunnossa läpi kauden.

Merkittävin yksittäinen asia HKL:n pöydällä on edelleen Raide-Jokeri. Huolta herättää se, että arviot kustannuksista ovat odotettua korkeampia – kyseessä on joka tapauksessa kasvavan pääkaupungin rakenteen ja joukkoliikenneyhteyksien kriittinen osa.

HSY:n hallituksessa saatiin päätökseen uusi, vuoteen 2025 ulottuva strategia. Se on oikeasti aika hyvä ja konkreettinen. Itselleni sitä valmisteltaessa on ollut tärkeää se, että HSY:n toimintaa kehitetään koko seudun näkökulmasta parhaalla mahdollisella tavalla, että toiminta olisi taloudellisesti kestävällä pohjalla ja että HSY tekee kaikkensa tukeakseen osaltaan nopeaa siirtymää pois fossiilitaloudesta. Hallituksessa on käsitelty myös isoja investointiohjelmia vesi- ja jätehuoltoon, ja lisäksi päätettiin aloittaa uuden kestävän kaupunkielämän ohjelman valmistelu, jolla on tarkoitus tukea pääkaupunkiseudun kuntien yhteistä ilmasto- ja ympäristötyötä.

Taas kerran on mehusteltava HSY:n tosi hyviä tietopalveluita netissä. Kahlaan duunin puolesta usein eri kaupunkien ja alueiden ilmasto- ja ympäristötilastoja ja harvassa ne on paketoitu näin hyvin tarjolle.

Muuta

Helsingin kaukolämpökeskusteluun on saatiin vauhtia kun ensin Smart Energy Transition -hankkeen ja sitten BIOS-tutkimusyksikön porukka julkaisivat ajatuksensa hiilen korvaamisen vaihtoehdoista. Hiilen vaihtaminen puuhun on edelleen vaarallinen suunta, joka pitää välttää, kuten aiemmin kirjoitin. Nyt odotellaan mielenkiinnolla Helenin vastauksia kesäkuussa jätettyihin ponsiin, joissa firmalta vaaditaan näkemystä siitä, miten kaukolämpöjärjestelmän päästöistä päästään oikeasti. Noin muuten kaukolämpöön liittyen on ollut hienoa seurata, kuinka Petrus Pennasen kanssa yhtenä lupaavana vaihtoehtona esiin nostamamme pienreaktorit ovat keskustelussa jo valtavirtaa – viimeksi niiden luvituksen virtaviivaistamista ehdotti Sitra.

Valtuusto jatkaa kokoustamista tammikuussa, jolloin kokoonnutaan myös yhteiseen kauden puolivälin suunnitteluseminaariin. Helmikuussa tulee käsittelyyn tekemäni aloite lihan kulutuksen puolittamisesta. Siitä voi povata legendaarisen kasvisruokakeskustelun comebackia, mutta itse uskon että lisääntynyt tietoisuus ilmastonmuutoksen hillinnän tärkeydestä johtaa fiksuun debattiin ja päätökseen. Ilmasto-, ympäristö- ja energia-asioiden ohella yksi oma kevään proggis on valtuuston ja muiden toimielimien valmistelutyön avoimuuden parantaminen. Ekana juttuna olisi kova saada valtuuston esittelysuunnitelma avoimesti nettiin nähtäväksi, mikä tekisi kaupunkilaisille, medialle ja valtuutetuille itselleen selkeämmäksi seurata asioiden tuloa käsittelyyn yhtä kokousta pidemmälle.

Joka tapauksessa duunia riittää siis!

 

oodikuva

Oodi on hieno ja varsin bueno.

 

Ilmastonmuutoksen torjunta etenee Helsingissä, mutta lämmitys nojaa yhä vaaralliseen silmänkääntötemppuun

Helsingin uusi ilmasto-ohjelma on huippuhomma, mutta koskettaa päästöistä vain alle puolikasta. Lämmityksen päästövähennyksissä ollaan edelleen menossa kirjaimellisesti metsään. Se ei toimi.

 

Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi eilen uuden Hiilineutraali Helsinki 2035 -toimenpideohjelman, joka listaa yli 140 erilaista toimenpidettä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tämä on erinomainen uutinen. Ohjelma antaa erittäin hyvän selkänojan jatkoon, kun yksittäisistä ilmastopoliittisista päätöksistä väännetään.

Ohjelma ei silti riitä, ei lähellekään. Sen ulkopuolelle jää nimittäin energiayhtiö Helenin keskitetty tuotanto ja siten lähestulkoon koko kaupungin lämmitys – joka puolestaan tuottaa yli puolet kaupungin päästöistä. Näiden päästöjen vähentäminen on jätetty Helenin käsiin, ja tällä hetkellä niitä päästöjä ei oikeasti olla juuri vähentämässä. Hiiltä kun on määrä korvata suurelta osin puubiomassalla. Ratkaisu ei todellisuudessa vähennä päästöjä, mutta tuo liudan uusia ongelmia.

Syyllinen ei silti ole niinkään Helen vaan me politiikot. Kaupungin tasolla Helsingin oma strateginen tavoite olla hiilineutraali 2035 on erinomainen ja kaikin puolin kannatettava – sen sijaan se, että samalla tehdään kaukolämmöllä rahaa entiseen tapaan, on haastava yhdistää siihen. Euroopan tasolla ongelma on suhtautuminen bioenergiaan: EU määrittää puubiomassan päästöt piipun päässä nollaksi. Suomessa hallitus aikoo kieltää kivihiilen polton 2029. Näiden yhdistelmänä syntyvän ohjauksen puitteissa markkinoilla toimiva energiayhtiö aikoo sitten investoida puunpolttolaitoksiin. Ymmärrettävää, mutta kamalaa. (Helenin kunniaksi on toki sanottava, että firma tekee myös merkittäviä investointeja mm. lämmön varastointiin.)

Kerrataanpa nopeasti puun laajamittaisen energiakäytön ongelmia: Puu on energiasisällöltään kehno polttoaine hiileen verrattuna. Piipun päästä päästöjä tulee jopa hiiltä enemmän, ja ne sitoutuvat kasvaviin metsiin aivan liian hitaasti. Logistinen ralli kiihtyy ja varastointi vaikeutuu, ja huoltovarmuus kärsii. Mitään ylimääräisiä sivuvirtoja ei ole, vaan kaikki Helsingissä poltettava puu on pois jostain fiksummasta käytöstä tai metsästä. Puu tulee tänne todennäköisesti isoilta osin ulkomailta. Hiilen poltto käyttää päästöoikeuksia pois markkinoilta, puu ei. Päästöt eivät putoa, hiilinielu pienenee ja metsäekosysteemien tila kapenee.

Tällä hetkellä suunnitelmana on siis kusta housuun pakkasella. Väliaikainen ratkaisu, joka ei korjaa mitään ja pahentaa lopulta tilannetta. Tämä ei käy, mutta mitä sitten pitäisi tehdä?

Euroopan tasolla olisi tärkeää että Suomi lobbaisi paitsi kunnianhimoista, myös tutkimuslähtöistä ja tehokasta ilmastopolitiikkaa. Dogmaattinen jumittuminen uusiutuvan energian maksimointiin pitäisi vihdoin purkaa ja keskittyä nimenomaan vähentämään päästöjä.

Kansallisella tasolla kivihiilikielto on nykymuodossaan ongelmallinen. Jollei kieltoon liitetä turpeen ja bioenergian rajoittamista ja voimakasta panostusta oikeasti päästöttömän tuotannon kehittämiseen ja rakentamiseen, se on ilmaston kannalta yksiselitteisesti haitallinen päätös, jota ei pitäisi tehdä.

Helsingissä meidän on tehtävä kaikkemme, ettei hiilestä siirrytä puuhun – oli deadline mikä hyvänsä. Teknisesti mahdollisia vaihtoehtoja on. Hiljattain mm. Smart Energy Transition -projekti ja BIOS-tutkimusyksikkö ovat tehneet selvityksiä hiilestä irtautumisen tueksi. Energiatehokkuus, lämmön pumppaaminen ja varastointi, geoterminen lämpö ja ydinvoima riittävät jonkinlaisena yhdistelmänä varmasti pitämään kaupungin lämpimänä. Haaste on se, että kun maalina on vuosi 2029 tai 2035, tämä tarkoittaa uuden tai kehitteillä olevan teknologian hyödyntämistä isossa mittakaavassa ensimmäisten joukossa maailmassa. Se on riskialtista ja maksaa rahaa, mutta ei sitä tehdä siksi että se on helppoa, vaan siksi että on pakko.

Kyse ei ole pelkästä rahasta, vaan myös toimintatavoista. Esimerkiksi kaavoituksessa olisi tärkeää ottaa energianäkökulma entistä systemaattisemmin huomioon.

Ilmastonmuutoksen torjunta mobilisoi yhä useampia ihmisiä vaikuttamaan ja vaatimaan muutosta. Se on mahtava asia, kunhan on tarkkana minkä puolesta liputtaa. Ilmastokatastrofin ehkäiseminen ei ole peli, josta jokainen voi napsia itselleen sopivia poliittisia irtopisteitä. Se on valtava, globaali tekninen ja yhteiskunnallinen haaste, ja meillä on vain yksi yritys sen ratkaisemiseen.

 

salmisaari_modattu

Tästä piipusta puskee hiilidioksidia, paloi pöntössä sitten hiiltä tai puuta. 

 

Ilmastonmuutoksella voi tehdä kahdenlaista bisnestä

Ilmastonmuutos tarjoaa nopeita voittoja hädällä rahastaen ja hitaita tuloja kestävistä investoinneista vähähiiliseen tulevaisuuteen. Politiikan tehtävänä on ohjata rahat jälkimmäisiin.


I told you once before that there were two times for making big money, one in the up-building of a country and the other in its destruction. Slow money on the up-building, fast money in the crack-up.”

Näin opastaa viiksiveijari Rhett Butler nuorta Scarletti O’Haraa Margaret Mitchellin merkkiteoksessa Tuulen viemää. Yhdysvaltojen sisällissotaan sijoittuva kirja kuvaa hienosti sitä, miten vaikea ihmisten on hyväksyä vääjäämätöntä muutosta, vaikka se räjähtäisi naamalle. Koko kuviosta saa kiinnostavia rinnastuksia ilmastokriisin edessä painivaan ihmiskuntaan, mutta Rhettin talousviisaus on erityisen avartava.

Nyt elämme tilanteessa, jolloin lähes kaikille on selvää, että päästöt on saatava nopeasti alas, mutta harva ymmärtää, miten se käytännössä tapahtuu. Tämä on ihanteellinen tilaisuus keinottelijoille ja opportunisteille. Tässä kohtaa on hyvä lyödä nopeasti rahoiksi, ja tarjota helppoja ratkaisuja tai hyvää omaatuntoa. Ei sen väliä, vaikka tarjottu keino ei juuri auttaisi tai on jopa haitaksi, kun kauppa käy vikkelästi. Ilmastokriisin edetessä voi sitten laajentaa tuotevalikoimaansa vaikka aseisiin ja linnoitustavaraan ja tienata lisää. Fast money in the crack up.

Tälle linjalle ovat lähteneet esimerkiksi ne fossiilifirmat, jotka ratsastavat tuulivoimalla myydäkseen kaasua. Puunpolton lobbarit tarjoavat yhtä lailla viinaa krapulaan. Valitettavan moni päättäjä on lähtenyt näiden opportunistien kelkkaan.

Ilmastobisnestä voi tehdä myös vastuullisesti, ja luottaa siihen, että yhteiskunta rakentaa uutta vähähiilistä tulevaisuutta pitkäjänteisesti ja etenee kohti syvää dekarbonisaatiota, jossa koko talous pyörii ilman fossiilienergiaa ja massiivista polttamista. Se ei maksa itseään ehkä niin nopeasti takaisin, mutta kantaa pidempään. Tällä polulla näyttäisi olevan esimerkiksi Bill Gatesin luotsaama Breakthrough Energy, joka pyrkii vauhdittamaan päästöttömän energian kehitystä kautta linjan. Slow money in the up-building.

Hidas raha ei tarkoita hidasta toimintaa. Halvan fossiilienergian maailmassa käy vain helposti niin, että kestävien investointien takaisinmaksua pitää odottaa kärsivällisesti. Eikä nopeissa tuotoissa mitään väärää ole, jollei niitä tehdä pitkän aikavälin päästövähennysten kustannuksella. Jotkin markkinoita kauttaaltaan ravistelevat muutokset voivat olla yllättävän nopeita.

Ilmastonmuutoksella voi tehdä bisnestä. Kaikella voi. Poliitikkojen tehtävä on huolehtia siitä, että tuemme pitkäjänteisiä, kestäviä investointeja parempaan tulevaisuuteen, emme keinottelijoita ja käärmeöljykauppiaita.

 

Clark_Gable_Vivien_Leigh_Gone_With_the_Wind

“Mutta Rhett, puu ei ole päästötöntä!” – “Frankly, my dear, I don’t give a damn.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mitäpä jos vihreiden ydinvoimakannasta jankkaamisen sijaan keskityttäisiin pelastamaan maailma?

Vihreiden ydinvoimakannasta veivaaminen saa paljon palstatilaa. Tosiasiassa koko yhteiskuntaa vaivaa vinoutunut käsitys ydinvoimasta ja energiataloudesta, eikä siihen olisi enää varaa ilmastokriisin edessä.

 

Mikä on vihreiden kanta ydinvoimaan? Onko se muuttumassa? Miksi vihreät vastustaa ydinvoimaa?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin pääset vihreänä poliitikkona varmasti vastaamaan. Ja mikäs siinä, kyllähän poliitikoilta pitää vastauksia saada, ja ydinvoimaa historiassaan vastustaneen puolueen kannat asiaan kiinnostavat.

Oikeasti vihreiden ydinvoimakanta ei ole kuitenkaan ole kaiken sen saaman palstatilan väärti. Ensinnäkään ydinvoimaa kannattava vihreä ei ole enää vuosiin ollut uutinen, ja asiasta käydään varsin fiksua keskustelua puolueessa jatkuvasti samalla kun linja on kehittynyt siinä missä puolueen muutkin linjaukset. Viime kesän puoluekokouksessa määritetty linja suhtautuu avoimesti ydinteknologian kehittämiseen ja myös Vihreät nuoret hyväksyi aivan äskettäin ympäristöohjelman, jossa ollaan valmiita satsaamaan uuden sukupolven ydinvoimaan.

Toisekseen enemmän ratkaisee se, miten vakavasti ilmastonmuutos otetaan, ja siinä vihreät ovat vielä selvästi muita edellä. Toki ydinvoima liittyy kiinteästi tänä päivänä nimenomaan ilmastokeskusteluun. Sen takia keskustelun ei pitäisi pyöriä yksittäisen puolueen ympärillä – sikäli kun ydinvoimasta osana tulevaisuuden energiaratkaisua puhutaan, pitäisi siitä grillata kyllä sitten ihan jokaista puoluetta ja päättäjää osana ilmastopolitiikan kokonaisuutta. Pitää tietysti ymmärtää sekin, ettei pelkän ydinvoiman hokeminen ole uskottavaa ilmastopolitiikkaa.

Varauksellinen suhtautuminen ydinvoimaan ei tosiaan ole vain vihreiden asia. Keskustan linjaukset sekä puolueen että nuorisojärjestön osalta ovat aika takapajuisia. RKP:n ydinvoimakanta on nihkeä ja koko lailla omituinen. Vasemmistoliitto ajaa ilmastonäkökulmasta järjetöntä lisäveroa ydinvoimalle. Pienpuolueita ja yksittäisiä poliitikkoja lukuun ottamatta harvaa uskaltaa suoraan linjata, että ydinvoima on ihan fiksu tapa tuottaa energiaa vähäpäästöisesti nyt ja tulevaisuudessa. Perussuomalaisten linjauksilta syö pohjan yleinen vastahakoisuus kunnianhimoisia ilmastotoimia kohtaan. 

Ydinvoimanihkeys ei rajoitu puolueisiin. Monet energiayhtiöt ovat tuotteistaneet tuuli-, aurinko- ja vesisähkön tai puunpolttoon nojaavan uusiutuvan lämmön, kun taas ydinvoimaa lakaistaan maton alle. Esimerkiksi Fortum ei myy ydinsähköä kuluttajille, koska ilmeisesti pelkää että joku suuttuu. Helsingille ei kelpaa ydinsähköllä paistettu leipä. Toimittajat kirjoittavat jatkuvasti ilmasto- ja energiajuttuja, joissa ydinvoima unohdetaan kokonaan tai sitten maalataan menneisyyteen. Eipä yllätä, että merkittävä osa nuorista kuvittelee ydinvoiman aiheuttavan kasvihuonekaasupäästöjä.

Oikeastaan koko yhteiskuntaa vaivaa vinoutunut suhde ydinvoimaan. Siihen suhtaudutaan jollain tapaa mystisenä mörkönä, eikä yhtenä tapana tuottaa energiaa. Asian korjautumista hidastaa se, että harva hiffaa miten ison haasteen edessä energiatalous on ilmastonmuutoksen edessä. Toistuva tarina uusiutuvasta energiasta “hyvänä”, ongelmattomana ja helpponaa ratkaisuna ei sekään auta – tutkimusnäyttö sen tueksi on ohutta ja lepää todella optimististen oletusten varassa.

Kaikella energiantuotannolla on ympäristövaikutuksia. Ydinvoiman ympäristövaikutukset ovat pienet suhteessa tuotettuun energiaan. Globaalisti ydinvoiman merkittävä lisärakentaminen on käytännössä välttämätöntä ilmastonmuutoksen torjumiseksi ajoissa – tällä linjalla ovat myös IPCC:n päästövähennyspolut. Toki vielä isompi rooli pedataan nopeasti kehittyvälle uusiutuvalle energialle, mutta pääpointti on selkeä: kaikkea tarvitaan, ja kiire tulee silti. Jos tämä tilannekuva hyväksyttäisiin porukalla, harpattaisiin keskustelussa aika tavalla eteenpäin ja voitaisiin puhua käytännön ratkaisuista.

Ilmastonmuutos nimittäin vaatii nopeita ja isoja toimia kaikilla yhteiskunnan aloilla. Tässä kokonaistilanteessa yhden puolueen ydinvoimanäkemysten vatvominen tuntuu oudolta. Mitäpä jos keskityttäisiin pelastamaan maailma ajanmukaisen tutkimustiedon ohjaamana?

kuva2

Lisää tuulimyllyjä, lisää reaktoreita – vähemmän turhaa jankkausta. (kuva: pxhere.com, CC0)

 

Päättäjiä painaa galaktinen vastuu

Politiikka ilman suuria päämääriä johtaa lohduttomiin näkymiin. Arkisten vääntöjen ohessa olisi keskusteltava siitä, millaista tulevaisuutta haluamme pidemmän päälle rakentaa.

Kari Enqvist kirjoitti aiemmin tällä viikolla erinomaisessa kolumnissaan siitä, kuinka meitä vaivaa suurten unelmien puute. Tässä näköalattomuudessa politiikka keskittyy yksityiskohdista kinaamiseen, ja keskustelu taloudesta hallitsee kaikkea.

Enqvist on kosmologi, jonka työnä ajatella asioita maailmankaikkeuden mittakaavassa ja aikaskaalassa. Politiikkojen tähtäin on liian usein seuraavissa vaaleissa tai gallupeissa, ja se osaltaan johtaa Enqvistin manaamaan likinäköisyyteen.

Politiikan arkipäivää ei toki pidä vähätellä. Pienen mittakaavan päätökset vaikkapa siitä, minne rakennetaan koulu tai sairaala, vaikuttavat paikallisessa arjessa valtavasti. Silti ison kuvan unohtaminen kokonaan on vaarallista varsinkin nyt, kun planetaarisen mittakaavan muutokset alkavat yhä enemmän heijastua tämän hetken päätöksiin politiikan kaikilla tasoilla.

Puhun ja kirjoitan itse usein siitä, kuinka ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden romahtamisen torjunta on kaikkein tärkeintä politiikassa. Tosiasiassa se on vain minimivaatimus. Fossiilienergiasta on luovuttava, ilmastonmuutos on saatava kuriin ja luonnon säilyttävä rikkaana, jotta voimme jatkaa sitä sivistyksen, vaurauden ja tasa-arvon voittokulkua, joka on lupaavasti saatu alulle – ja jonka tietynlainen huippusaavutus pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta puutteineenkin on.

Nykyisen tiedon valossa maapallo on ekosfäärinsä ansioista ainutlaatuinen planeetta ja ihminen ainut korkeaan teknologiseen kehitykseen noussut tietoinen eläinlaji. Se tuo meille galaktisen tason vastuun. Viimeisen sadantuhannen vuoden aikana heräsimme, söimme isot eläimet ja siirryimme viljelemään maata. Sitten tajusimme istuvamme valtavan helposti hyödynnettävän, fossiilisen hiilivetyvaraston päällä ja pistimme sen palamaan sillä seurauksella että määrämme, vaurautemme ja kykymme nousivat uusiin sfääreihin ja pääsimme avaruuteen asti. Jos tarina jatkuu nyt niin, että poltamme loputkin, keitämme planeetan ja kuorrutamme sen muovilla vain nauttiaksemme vuosisadan verran epätasaisesti jakaantuneesta pröystäilystä kunnes palaamme takaisin polttamaan metsiä ja odottelemaan sitä, että asteroidi, supertulivuori tai hiipuva aurinko pyyhkii meidät pois – se on universumin surullisin tarina.

Ilman päämäärää olemme hukassa. Siksi kaiken arkisen poliittisen väännön keskellä olisi välillä syytä astua askel taaksepäin ja miettiä, mitä lopulta tavoitellaan, ja olemmeko matkalla sinne. Siinä missä työnhakijalta kysytään, missä hän näkee itsensä viiden tai kymmenen vuoden päästä, pitäisi politiikoilta kysyä, missä he näkevät ihmiskunnan viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä. Vastaukset tällaisiin kysymyksiin kertovat aika paljon arvoista ja maailmankuvasta, jotka lopulta ohjaavat myös päätöksentekoa.

Itse haluan tulevaisuuden, jossa teknologisen kehityksen hedelmät jaetaan tasaisesti, jossa jokainen on vapaa ja arvokas, jossa luonnolle jätetään tilaa toipua ja kukoistaa, ja jossa ihmiskunta yltää tähtiin. Se vaatii politiikkaa, joka katsoo huomista pidemmälle.

 

Seuraava autosi kulkee sähköllä

Sähköautoilun edistäminen on tärkeä keino liikenteen päästöjen vähentämisessä. Suomella on erinomaiset edellytykset näyttää liikenteen sähköistämisessä esimerkkiä.

Sähköauto on ilmastolle hyvä homma. Tätä selkeää perusjuttua kammetaan usein kahdesta kulmasta. Asiasta keskustellessa joku yleensä nopeasti muistuttaa, että ratkaisevaa on se, miten auton käyttämä sähkö tuotetaan. Totta kai on, mutta on hyvä muistaa että sähkön tuotanto on energiastamme se osa, joka on jo menestyksellä monessa maassa tehty hyvin vähäpäästöiseksi – se on ehkä päästövähennysten suoraviivaisin temppu. Parempi pointti on sillä, joka epäilee onko uudelle autolle tarvetta ensinkään. Valitettavasti olemme rakentaneet yhteiskuntia yksityisautoilun näkökulmasta jo vuosikymmeniä, joten hetkessä autoilu ei katoa, vaikka sen onkin syytä vähentyä reippaasti. Yksityisautoilu kun on varsin energiatehoton tapa liikkua ja vie paljon tilaa.

Sähköauton edut eivät jää ilmastopäästöihin. Niiden mukana lähtee roima osa lähipäästöistä, meluhaitat pienenevät ja liikenteen käyttämän primäärienergian tarve laskee murto-osaan, sillä sähkömoottori pesee polttomoottorin hyötysuhteessaan mennen tullen. Hyvä puoli on sekin, että kuluvia osia on vähemmän, ja sähköauto vaatiikin vähemmän huoltoa.

Tämä perusjuttu huomioiden sähköautoilun edistäminen on Suomessa kovin kunnianhimotonta. Hallituksen nykyisessä energia- ja ilmastostrategiassa tavoitteena on, että n. 10 % autokannasta kulkee sähköllä vuonna 2030, ja tämänkin toteutuminen jätetään aika ohuen poliittisen ohjauksen varaan. Parempaan pitää pystyä, sillä liikenne aiheuttaa noin viidenneksen Suomen päästöistä. Päästöt eivät ole juurikaan vähentyneet, vaikka meillä on liikenteessä jo käytännössä suhteellisen korkea päästöverotus käytössä polttoaineen hinnoissa – sen tulot eivät vain ohjaudu päästöjen vähentämiseen.

Tarvitaan siis politiikkaa, joka ohjaa radikaalimpaan muutokseen. Suomelle tulisi valmistella nopeatahtinen liikenteen sähköistämisen ohjelma. Vihreiden esittämä polttomoottoristen henkilöautojen myyntikielto vuodesta 2030 alkaen voisi olla osa tätä ohjelmaa, joskin yksityiskohdat pitää miettiä vielä tarkkaan, sillä esimerkiksi biokaasuautoilla voi olla perustellusti osansa kokonaispaletissa.

Käytännön esteitä sähköautojen leviämiselle on oikeastaan kaksi: hinta ja kantama. Politiikalla voidaan vaikuttaa molempiin: hintaan vero-ohjauksella ja käytännön kantamaan latausinfraan panostamalla. Sähköautoilun yleistymisen verkostovaikutukset (ns. network externalities) ruokkivat sitten yleistymistä entisestään. Kantamaa rajoittaa silti akku- ja latausteknologian osin ennakoimaton kehitys. Sähköauto, joka ei vie kotoa mökille ei ehkä houkuttele. Tässä pistokehybridit voivat olla keskeinen siirtymävaiheen ratkaisu.

Suomi on oikeastaan oiva paikka sähköisen liikenteen nopealle kehittämiselle. Täällä on hyvät mahdollisuudet rakentaa paljon päästötöntä sähköä, ja täällä on haastava yhteiskuntarakenne, joka nojaa paljolti autoiluun. Suomessa on myös sähköautoiluun liittyvää kovaa osaamista. Tästä näkökulmasta kova poliittinen halu nojata biopolttoaineisiin on erikoinen.

Suomessa keskimääräinen auto on reilut 11 vuotta vanha. Nyt pitäisi huolehtia siitä, että tänään ostetun auton eläköityessä sen seuraaja kulkee lähtökohtaisesti sähköllä – tai mikä vielä parempaa, se on polkupyörä tai joukkoliikennelippu.

 

Tieteen toivottoman viestin edessä on pakko herätä toimimaan

Tuore ilmastoraportti kertoo sen, mikä jo tiedettiin. Vaarallisen ilmastonmuutoksen estäminen on tässä vaiheessa käytännössä mahdotonta. Pahimman välttämiseksi voi ja pitää silti tehdä paljon,ja se vaatii ilmastopolitiikan nostamista kaiken keskiöön.

Hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n odotettu erikoisraportti julkaistiin tänään. Se keskittyy arvioimaan sitä, mitä globaalin lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen auttaisi ja miten siihen kenties voitaisiin päästä. Se ei siis ole varsinainen koko ilmastonmuutokseen liittyvän tieteen kokoava arviointiraportti, jollainen julkaistiin viimeksi vuonna 2014. Se on kuitenkin juuri nyt ajantasaisin kattava koonti ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja hillinnästä.

Päätös 1,5 asteen lämpenemiseen keskittyvästä erikoisraportista tehtiin Pariisin sopimuksen yhteydessä. Moni tutkija ihmetteli tätä tilausta. Asiaan vihkiytyneiden parissa on nimittäin jo pitkään tiedostettu, että aiemmin keskiössä ollut kahden asteen tavoite on äärimmäisen vaikea saavuttaa – eikä tähän mennessä nähty ilmastopolitiikka anna oikein mitään viitteitä siitä, että siihen tai lähellekään oltaisiin pääsemässä. Liian monen tahon lyhyen tähtäimen edut ovat ristiriidassa päästöjen vähentämisen kanssa.

Puolentoista asteen raportin tilaaminen on hieman sama, kuin jos minä 95-kiloisena jässikkänä pyytäisin personal trainerilta ohjelman, jolla haluaisin puolittaa painoni ensi kesään mennessä. Kyllä PT sellaisen ohjelman ehkä jotenkin vääntää, mutta sen käytännön toteuttaminen ihan toinen juttu. Ilmastopolitiikassa on yleisesti muodostunut tavaksi se, että jokainen vuorollaan nostaa näkyvästi rimaa, mutta oikeasti kukaan ei edes vielä ole ottamassa vauhtia – tai vaihtanut verkkareita päälle. Sama oire näkyy tässäkin.

Muistutuksena: Ilmasto on jo lämmennyt esiteollisesta ajasta yli asteen, ja 1,5 asteeseen rajoittaminen vaatii käytännössä koko globaalin energiatalouden ja maankäytön täydellisen mullistamisen muutamassa vuosikymmenessä. Urakkaa voi yrittää verrata avaruusohjelmaan tai maailmansotaan, mutta metsään menee. Kyseessä on ihmiskunnan suurin ja vaikein haaste koskaan, eikä mitään vastaavaa oikeastaan ole koskaan tehty tai nähty.

En henkilökohtaisesti usko, että lämpeneminen jää 1,5 asteeseen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sitä voisi ja kannattaisi yrittää. Jokainen asteen kymmenys on tärkeä. Erikoisraportti kertoo, että jo kahden asteen lämpeneminen tuo valtavia ja vaarallisia muutoksia. Kaikki siihen päälle tuleva muutos kasvattaa riskejä ja niihin liittyviä epävarmuuksia vielä lisää.

Miten erikoisraportin tuloksien pitäisi siis näkyä päätöksenteossa? Ainakin niin, että ilmastopolitiikan pitää nyt viimeistään määrittää kaikkea politiikkaa. Tieteen synkän viestin edessä on oltava valmis arvioimaan kantansa ja tärkeysjärjestyksensä uudelleen, ovatpa ne kuinka rakkaita tahansa. Bioenergian varaan laskevien on hyväksyttävä, ettei metsiä voida sekä pitää että polttaa – ja että niitä tarvitaan nimenomaan mahdollisimman suurina, kasvavina hiilivarastoina ja biodiversiteetin ylläpitäjinä. Ydinvoimaa vastustavien on herättävä siihen, että ihan kaikkea vähäpäästöistä energiantuotantoa tarvitaan lisää ja paljon. Työpaikkoja ei voi puolustaa tämän hetken intresseillä, vaan työt ja pääomat on suunnattava hiilineutraalin talouden rakentamiseen. Markkinat voivat pyöriä vapaasti vain erittäin tiukan päästöjen ja luonnonvarojen käytön sääntelyn ja ohjauksen puitteissa, itsestään ne eivät tätä ongelmaa korjaa. Ja kaiken tämän ilmastonmuutoksen hillinnän ohella on varauduttava muuttuvan ilmaston vääjäämättömiin ja arvaamattomiin vaikutuksiin, sillä olemme jo myöhässä.