Avauspuheenvuoro vihreiden puoluevaltuustossa 23.9.2023

Arvoisa puoluevaltuusto,

Tervetuloa eduskuntaan! Perinteenä on ollut, että valtuuston kokoukset Helsingin päässä pidetään täällä. 

Oma roolini eduskuntaryhmän puheenjohtajana näissä kokouksissa on ensin puhua, kuten nyt teen. Sitten siirryn kuuntelemaan teitä. Se on se tärkeämpi osuus. Täältä ryhmä saa syötettä omaan työhömme, linjauksiin, päätöksiin ja avauksiin. Käyttäkää siis ääntänne, pitäkää puheenvuoroja!

Joitakin päätöksiä me – eduskuntaryhmä ja puoluevaltuusto – myös teemme yhdessä: jos eteen tulisi uudet hallitusneuvottelut,  niin hallitukseen lähtemisestä ja valinnat ministereistä kokoontuisimme päättämään yhteiskokoukseen. 

Sitä ei valitettavasti ole ihan heti näkyvissä. Hallitus ei kaatunut vielä alkuunsa, vaan 8.9.2023 jää historiaan päivänä, jolloin kokoomuksen, RKP:n ja kristillisdemokraattien siunauksella ja keskustan nyökkäyksellä alennettiin surullisesti rimaa sille, miten Suomessa voi valtioneuvoston jäsen tai hallituspuolue toimia.

8.9.2023 jää historiaan päivänä, jolloin alennettiin surullisesti rimaa sille, miten Suomessa voi valtioneuvoston jäsen tai hallituspuolue toimia.

Koko kauttaan jo alkumatkallaan kompuroiva hallitus ei välttämättä silti kestä. 

Arvoisa valtuusto,

Tällä viikolla eduskunnassa puitiin hallituksen budjettiriihen tuloksia. Hallituksen tiedotustilaisuus oli omalla tavallaan absurdi näytelmä. Päätöksiä esitelleet ministerit käytännössä ohittivat kokonaan sen, että hallitus leikkaa, ja ennen kaikkea sen, että nuo leikkaukset kohdistuvat rajusti jo nyt vaikeassa asemassa oleviin. Ei erityisen suoraselkäistä.

Ehkä syy välttelyyn oli siinä, että hallituksessa moni oikeasti tiedostaa valitsemansa linjan olevan epäreilu ja epäjohdonmukainen. 

Talouden tasapainottaminen edellyttää leikkauksiakin, vaikeita ja epämieluisia päätöksiä. En kiistä sitä. 

Mutta se ei edellytä niiden kohdentumista näin vinoutuneesti ja syventämistä vain siksi, että bensan hintaa painetaan muutama sentti alaspäin; että verotuksen uudistamiseen ei riitä kunnolla rohkeutta; että ympäristölle, taloudelle ja toimiville markkinoille haitallisiin tukiin ei uskalleta puuttua; että juuri varakkaille kohdennettuja veroaleja tehdään tilanteessa, jossa talous on liemessä ja Euroopassa soditaan. Ja silti se velkataakka kasvaa, vaikka valtaan noustiin lupaamalla muuta.

Myös työmarkkinatanner tärisee. Hallitus on vyöryttämässä nopeasti nipun muutoksia työnantajapuolen toivelistan pohjalta. Olen itse ehkä eniten huolissani naisvaltaisten matalapalkka-alojen, kuten hoitajien, opettajien ja varhaiskasvattajien näkymästä. Tämä porukka kannattelee työllään hyvinvointiyhteiskunnan tärkeimpiä palveluita, mutta on jäänyt työmarkkinoilla alakynteen kerta toisensa jälkeen. 

Hallituksen suunnitelmat uhkaavat tehdä näiden ihmisten elämästä entistä epävarmempaa, palkkakehityksestä heikompaa ja arjesta kuormittavampaa. Paitsi että se on väärin, se vaikeuttaa kriisiytyneen sote-alan tilannetta entisestään.

Suomen taloutta voi tasapainottaa reilummin. Sitä pitää uudistaa rohkeammin.

Muuttuva työelämä ja talous edellyttävät työmarkkinoille lisää joustavuutta, mutta sen vastapainoksi turvaa ja tasapainoista neuvotteluvaltaa. Yhteiskunnallista luottamusta ei ole varaa rapauttaa, sillä sitä on paljon vaikeampi jälleenrakentaa.

Kansalaiset ja yritykset tarvitsevat luottamusta ja toivoa herättävän näkymän Suomen tulevaisuuteen. 

Suomen taloutta voi tasapainottaa reilummin. Sitä pitää uudistaa rohkeammin.

Ja se on välttämätöntä tehdä luonnon ehdoilla. 

Arvon valtulaiset,

Latailin kesällä paljon akkuja luonnossa. Maiharit jalkaan ja metsään on oma reseptini mielenrauhaan. Tepastelin Repovedellä, kahlasin kaatosateessa Patvinsuolla, ja kokkailin tortilloja metsässä Sipoonkorvessa. Sipoonkorven kansallispuistoa ei muuten olisi ilman sitkeää vihreiden työtä – kiitos ja terveiset  Juurikkalan Timolle sinne jonnekin eläkepäiville prätkän selkään.

Luonnosta nauttimiseen liittyy kuitenkin aina alakulo. Luonto on liian ahtaalla. Piakkoin maailmaan toivottavasti tupsahtava muksuni on perimässä luonnoltaan köyhän planeetan. 

Me elämme jo antroposeeniä, ihmisen epookkia. Aikakautta, jona ihmiskunta on kasvanut asteroidi-iskun veroiseksi planeettaa muokkaavaksi voimaksi. Yhdysvaltalaista biologia Edward O. Wilsonia lainatakseni se uhkaa muuttua eremoseeniksi, yksinäisyyden aikakaudeksi. Maailmaksi, joka on vain tuotantoon valjastettu, luonnosta tyhjä planeetta maita ja meriä myöten. 

Se on surullinen ajatus, ja se on vaarallinen ajatus, sillä olemme lukemattomin tavoin riippuvaisia terveistä ekosysteemeistä. On surkeaa kirjanpitoa arvottaa luonto niin pieleen, kuin nyt teemme. 

On surkeaa kirjanpitoa arvottaa luonto niin pieleen, kuin nyt teemme.

Kuumeneva planeetta vaikeuttaa luonnon tilaa entisestään, ja iskee meihin ihmisiinkin. Tämä kesä oli selkeästi maapallon kuumin koskaan ikinä mitattu, ja tämäkin ennätys tulee valitettavasti vielä ylittymään. Ilmastonmuutosta on siis hillittävä paljon entistä tehokkaammin. Sitä ei kuitenkaan ole järkeä tehdä luonnon kustannuksella. Kummankaan haasteen edessä ei ole varaa taka-askelin.

Biologi Wilsonin ratkaisuehdotus luontokatoon oli, että meidän pitäisi pyhittää puolet maapallosta luonnolle. Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta on itse asiassa varsin perusteltu arvio siitä mittakaavasta, jonka luonnon monimuotoisuuden turvallinen varjelu vaatii. EU:n biodiversiteettistrategiassa tavoite on 30 %, josta 10 % tiukasti suojeltua. Olennaista on tietysti sekä määrä, että laatu: luontotyyppien kattavuus, alueiden kytkeytyneisyys.

Olennaista on sekä suojellun luonnon määrä että laatu: luontotyyppien kattavuus ja alueiden kytkeytyneisyys.

Riittävään suojeluun on siis vielä matkaa, mutta jokainen uusi kansallispuisto, ennallistettu suo, suojeltu ikimetsä ja purettu pato on askel oikeaan suuntaan. Näiden askelien puolesta me teemme työtä. 

Haluamme myös luontohaitoille riittävän hinnan, joka kannustaa säästeliääseen luonnonvarojen käyttöön ja ohjaa sen tuottavampaan, arvokkaampaan hyödyntämiseen. Ja kun arvokasta luontoa kuitenkin väistämättä turmellaan, sitä pitää kompensoida muualla. 

Yrityksissäkin luonnon rajallisuus hiffataan päivä päivältä paremmin, ja politiikan pitää antaa selvä näkymä siitä, että tulevaisuuden voittajat ovat niitä, jotka pitävät tulevaisuudesta huolta. Markkinat ovat tehokas työkalu myös luontokadon taklaamisessa – kunhan ne tosissaan ja rohkeasti valjastetaan siihen eikä päinvastaiseen. Se on myös luontoa arvostavan maanomistajan etu.

Viime kaudella vihreiden ministereiden johdolla tehdyt historialliset panostukset luonnonsuojeluun hallituksessa vaihtuvat nyt työhön oppositiossa noiden panostusten puolustamiseksi ja uusien tekojen kirittämiseksi. 

Vihreät ei ole vain ympäristöpuolue, mutta olemme johtava, osaava ja ytimeen asti luonnon arvon ymmärtävä puolue. Ja sellaista tarvitaan yhä, ja ehkä entistäkin enemmän. Ekologinen kestävyys on edellytys kaiken politiikan uskottavuudelle.

Arvon valtulaiset,

Tänä viikonloppuna ohjelmassa on puolueen uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen ohjelma. 

Vihreä ulko- ja turvallisuuspolitiikka pohjaa ymmärrykseen laajasta turvallisuudesta, muttei jää maailmaa syleileväksi hattaraksi. Se pohjaa tinkimättömiin arvoihin ja periaatteisiin, ja tarjoaa konkreettisia ratkaisuja polttaviin haasteisiin. 

Kuten sanoin, oma tärkein tehtäväni täällä on kuunnella, ei puhua. Lienee siis korkea aika poistua pöntöstä tällä erää.

Toivotan teille paitsi menestyksestä kokousta, myös antoisaa valtukautta!

Kiitos!

(Puheenvuoro eduskunnan täysistunnossa 13.9.2023. Käsittelyssä kansalaisaloite valvoitusta käyttötiloista huumeita käyttäville.)

Käyttötiloista keskustelu tiivistyy tyypillisesti kysymykseen huumeiden käytön rangaistavuudesta.

Aloitan siksi lainauksella:

“Kun verrataan keskenään sitä mahdollista etua, että rangaistavuus ilmeisesti erittäin harvoissa. poikkeustapauksissa estäisi tulevan käyttäjän ryhtymästä huumausaineisiin, niihin haittoihin, joita rangaistuksesta saattaa seurata käyttäjälle, valiokunta on, asiaa perusteellisesti harkittuaan, pitänyt tarkoituksenmukaisena, että käyttöä hallituksen esityksen mukaisesti ei säädettäisi rangaistavaksi.”

Näin arvioi eduskunnan talousvaliokunta mietinnössään huumausainelaista vuonna 1971. Yhden arpomisen ja muiden päätösten kautta hallituksen ja talousvaliokunnan linja lopulta hävisi, ja huumausaineiden käytöstä päädyttiin rankaisemaan.

Halusin tällä historiakatsauksella kuitenkin muistuttaa, ettei dekriminalisaatio ole mikään uusi tai erityisen radikaali ajatus. Ylipäänsä se, että päihdeongelmiin tulisi tarttua sosiaali- ja terveyspolitikalla eikä rankaisemalla, on vanha viisaus, vaikka Suomessa on nyt vuosikymmeniä hakattu päätä seinään moralistisella, asiantuntijatiedon ohittavalla linjalla.

Sen linjan inhimillinen hinta on karmea, monin tavoin. Suomi erottuu huumekuolematilastoissa karmealla tavalla, ja huumeisiin kuolee yhä enemmän nuoria. Tämä on turha, vältettävissä oleva tragedia. Meidän pitää pystyä parempaan.

Suomi tarvitsee humaania ja tutkittuun tietoon perustuvaa päihdepolitiikkaa.

Valvotut käyttötilat olisivat yksi askel tähän suuntaan, tärkeä sellainen. Kansalaisaloitteen laatijat ansaitsevat siksi kiitoksen. Huumeiden käyttöhuoneilla voidaan pelastaa ihmishenkiä. Ne tutkitusti tuovat ongelmakäyttäjät valvottuihin ympäristöihin ja vähentävät huumekuolemia ja infektiosairauksia. Kallion Piritorin kupeessa asuneena tiedän, että jollei valvottuja käyttötiloja ole, niin sitten on valvomattomia käyttöhuoneita: yleisövessoja, rappukäytäviä.

Valvottuja käyttötiloja ovatkin tämän kansalaisaloitteen ohella kannattaneet mm. THL, Helsingin kaupunki ja Diakonissalaitos. Selvä enemmistö suomalaisista, lähes kaksi kolmasosaa, hyväksyy ne. Suomen kansa on itse asiassa päihdepolitiikassa huomattavasti humaanimmalla ja avarakatseisemmalla linjalla kuin tämä sali. Suomen kansa luottaa tutkittuun tietoon enemmän.

Aloite käyttötilakokeilusta onkin varsin maltillinen, ja perustuu vankkaan tietopohjaan. Perustelut ovat kattavat. Toivon, ettei sitä torpata tunnepohjalta, vaan pidetään mielessä se inhimillinen kärsimys, jota käyttötiloilla voidaan välttää.

Edustaja Hyrkkö kysyi kesäkuussa kirjallisessa kysymyksessään, aikooko hallitus ryhtyä toimenpiteisiin valvottujen käyttöhuoneiden kokeilun oikeuttavan erillislain säätämiseksi. Ministeri Grahn-Laasosen vastaus kuului, ettei valvottujen käyttöhuoneiden kokeilusta ole erikseen linjattu hallitusohjelmassa, joten erillislainsäädäntö ei ole lainsäädäntösuunnitelmassa.

Tämä aloite antaa mahdollisuuden korjata asia. Toivon, että sosiaali- ja terveysvaliokunta ja tämä sali tarttuvat siihen. Toivon kaikilta käsittelyyn osallistuvilta avointa mieltä, ja toivon, että järki ja sydän voittavat lopulta.

Olen ajatellut lopettaa vuodestan 2017 pitämäni kvartaalikatsausperinteen työläänä ja heikosti tavoittavana. Tapaamiset aion raportoida avoimuuden nimissä jatkossakin.

Edellinen vuoden 2023 kvartaalikatsaus venähti reippaasti vaalien takia, ja niin venähti vastaavasti tämäkin. Samalla kun pohdin katsausten rytmiä, totesin, etteivät pitkät katsaukset kolmen kuukauden välein oikein palvele tarkoitustaan. Niiden kirjoittaminen on työlästä, helposti ainakin päivän työ, ja ne datan perusteella lopulta kiinnostavat suht harvoja lukijoita muuhun sisältöön verrattuna. Niistä on tullut myös aika listamaisia, ja on innostavampaa pureskella ennemmin joitakin teemoja kirjoittamisen muodossa. Yleisen raportoinnin suhteen pohdin vielä, josko kirjoittaisin jotain ennemminkin kuukausittain. Pidän myös tapaamisten raportointia säännöllisesti tärkeänä avoimuuden kannalta. Tätä toki täydentää ensi vuodesta alkaen voimaan astuva lobbaamiseen liittyvä lainsäädäntö.

Viikottaiseen rytmiin uutena sisältönä on tällä viikolla yhdessä Eveliina Heinäluoman (SDP), Jouni Ovaskan (kesk) ja Ville Valkosen (kok) kanssa aloittamamme Politiikan jälkilöylyt -podcast, jonka tarkoituksena on avata politiikan kuulumisia rennossa ja rakentavassa hengessä puoluerajojen yli.

Edellisen kvartaalikatsauksen jälkeen touko-elokuussa on tietysti ehtinyt tapahtua paljon: kokoomus lähti muodostamaan hallitusta oikeistokonservatiivipohjalta perussuomalaisten kanssa, ja hallitusohjelma on sen mukainen. Yksi ministereistä, Vilhelm Junnila, erosi natsismiflirttailun myötä jo kesäkuussa. Riikka Purran ja Wille Rydmanin rasistiset kirjoitukset eivät lopulta kaataneet hallitusta, mitä ilmeisimmin eduskunnan kesätauon pelastamina. Vihreissä puheenjohtajaksi valittiin todella sisukas Sofia Virta, jonka johdolla puolue hakee nyt asemia oppositiossa hyvällä fiiliksellä ja itseluottamuksella. Kaupunginvaltuustossa nelivuotinen kausi on edennyt yli puolenvälin, ja kesällä valtuuston puikkoihin vaihtui mainio Reetta Vanhanen Fatim Diarran noustua eduskuntaan.

Kesän aikana piipahdin Ruotsin “Suomi Areenassa” Almedalsveckanilla tutustumassa länsinaapurin poliittiseen kulttuuriin ja keskusteluun sekä Bostonissa luennoimassa suomalaisesta energiapolitiikasta ja tapaamassa energia-alan edustajia.

Eduskunnan järjestäytyessä omaksi valiokunnakseni tuli liikenne- ja viestintävaliokunta. Lisäksi jatkan suuressa valiokunnassa, mutta jatkossa varajäsenenä. Kunnallisella puolella uusi, merkittävä vastuu on Helenin hallituksen puheenjohtajuus, jossa hyppäsin toukokuussa Osmo Soininvaaran saappaisiin.

Tämän pidempää raporttia en tosiaan ole nyt naputellut, ja pohdinnassa on, millaisen käytännön jatkossa otan.

Tapaamiset touko-elokuussa:

• Blic Public Affairs
• China Office
• CSC
• Demo Finland
• Elinkeinoelämän keskusliitto
• FiCom
• Forus Oy
• Google
• International Center for Ukrainian Victory
• International School of Music Finland
• JHL
• Kemijoki Oy
• Massachusetts Institute of Technology
• MathHub
• Metsäteollisuus
• Microsoft
• Mingle Advisors
• MIT Army ROTC
• Qheat
• SAK
• SemiQon
• Solidium
• Suomen Ekomodernistit
• Suomen Hiusalan Ammattilaiset ja Yrittäjät Ry
• Svenska Ekomodernisterna
• Varusmiesliitto
• Virta
• Westinghouse

(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 4.9.2023)
Huutokauppa tuottaisi mielenkiintoista tietoa maksuhalukkuudesta nopeampaan läpiajoon.

Autoilun sujuvuus Helsingin kantakaupungin läpi on herättänyt jälleen keskustelua. Erkki Jännes liputti (HS Mielipide 20.8.) keskustatunnelin puolesta, ja Matti Kivelä muistutti (HS Mielipide 30.8.) tunnelin suurista kustannuksista.

Keskustan alla kulkeva huoltotunneli mahdollistaa periaatteessa jo nyt läpiajon keskustan läpi. Osittain yksikaistaisen tunnelin kapasiteetti on rajallinen – yleiselle liikenteelle sitä ei siis voi avata. Oletettavasti tunneliin mahtuisi silti jonkin verran yksityistä läpiajoliikennettä. Tämä kapasiteetti olisi tehokkainta huutokaupata, jolloin se ohjautuisi ainakin teoriassa eniten sitä tarvitseville.

Atte Harjanne

kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu (vihr), Helsinki

(Kirjoitus Verde-lehdessä 28.8.2023)
Etelämannerta ympäröivä jääpeite on vuodenaikaan nähden romahtanut. Muutoksen mittakaava uhkaa käsityskykyä, ja herättää huolen ilmastojärjestelmän keikahduksesta.

Ilmaston kuumeneminen on tänä kesänä lyönyt uutisia selaavan kasvoille lujaa. Roihuavat tulimeret muun muassa Rodoksella, Teneriffalla, Kanadassa ja Havaijilla ovat näkyneet kuvina kotinsa, elinkeinonsa ja pahimmillaan elämänsä menettäneistä ihmisistä ja eläimistä. Kuivuus ja kuumuus luovat otollisia olosuhteita ennätysmäisille roihuille. Ilmaston kuumeneminen näyttää näyttää tältä, pelottavalta.

Jotain vielä pelottavampaa kätkeytyy silti niihin kliinisen näköisiin graafeihin ja numeroihin, jotka kuvaavat ympäristön tilaa maailman merillä. Meriin on ylipäätään pakkautunut tänä kesänä ennätysmäärin lämpöä. Lämpö antaa voimaa sään ääri-ilmiöille ja runtelee ekosysteemejä.

Kenties kaikkein kuumottavimmat luvut ovat silti peräisin eteläiseltä jäämereltä, Etelämannerta ympäröivältä valtamereltä, jossa jääpeite on ennätysmäisen alhaisella tasolla. Merijään laajuus* on laahannut alhaista ennätyskäyrää koko vuoden, mutta nyt kesäkuukausina – sikäläisittäin menossa on toki talvi – jään laajuus on sakannut aivan uudella tavalla vuodenaikaan nähden.

Merijää vaikuttaa moneen asiaan, kuten merivirtauksiin ja meren ekosysteemeihin. Sen väheminen on myös tunnettu ilmastollinen takaisinkytkentä, joka ruokkii itseään. Kun vaaleaa, auringon säteilyä heijastavaa jääpintaa on vähemmän, imee tumma meri enemmän auringon lämpöä, mikä lämmittää ilmastoa ennestään. Vähäisempi jääpeite saattaa myös johtaa mannerjään suurempaan sulamiseen, mikä olisi erittäin huono uutinen. Merijää ei sulaessaan nosta merenpintaa, mutta mantereelta mereen sulava jää nostaa.

Jääpeitteinen alue on ollut yli 2 miljoonaa, jopa yli 2,5 miljoonaa neliökilometriä ilmastollista vertailukautta** pienempi. Se on yli seitsemän kertaa Suomen kokoinen alue. Jääpeitteisyys toki vaihtelee vuosittain, suurella merialueella tietysti absoluuttisesti paljonkin. Suhteellisesti mitattuna jääpeite on nyt kesällä ollut yli kymmenen prosenttia keskiarvoa pienempi. Tällaista heilahdusta mihinkään suuntaan ei ole aiemmin nähty, ei likimainkaan.

Ilmakehään syydetty ylimääräinen hiili ja muu ihmistoiminta ovat muuttaneet ilmastojärjestelmää, joka oireilee nyt monin tavoin.

Tilastollinen analyysi kertoo poikkeaman mittakaavan kenties kirkkaimmin. Tänä kesänä päivittäinen jääpeite on poikennut ilmastollisesta keskiarvosta kuuden, tai jopa seitsemän keskihajonnan mitalla. Jos siis olettaisimme, että kyse olisi puhtaasta sattumasta, todennäköisyys tällaiselle tilanteelle olisi äärimmäisen pieni, prosentin miljoonasosia pienempi.

Tällaiset luvut kielivätkin ympäristön tilan muutoksesta. Ilmakehään syydetty ylimääräinen hiili ja muu ihmistoiminta ovat muuttaneet ilmastojärjestelmää, joka oireilee nyt monin tavoin. Nyt eteläisellä jäämerellä mitattu romahdus on silti tullut yllätyksenä tutkijoillekin, ja juuri se tekee siitä erityisen pelottavan.

En tiedä, mihin kaikkeen seitsemän Suomen verran puuttuvaa jääpeitettä vaikuttaa, mutta aivan varmasti moneen asiaan ja laajasti.

Yllättävä ja äärimmäisen raju jääpeitteen pudotus kun voi kertoa laajemmasta keikahduspisteestä. Termi viittaa äkilliseen ja mahdollisesti peruuttamattomaan ympäristön tilan muutokseen, jonka ilmastonmuutos edetessään laukaisee. Näistä keikahduspisteriskeistä kenties tunnetuimpia ovat Amazonin sademetsien kuivuminen savanniksi tai atlanttisen AMOC-virtauksen romahtaminen. Ongelma keikahduspisteiden kanssa on se, että ne tietää varmasti ylittäneensä vasta jälkikäteen. Erityisesti ilmaston, merien ja luonnon monimutkaista yhteispeliä on vaikea mallintaa. Ilmaston kuumeneminen on monin tavoin tuhoisaa ilman tällaisia keikahduksiaksin, mutta ne voivat muuttaa tulevaisuuden sietämättömäksi ennakoitua nopeammin ja yllättävämmin.

Turvallisinta olisikin päästöjen painaminen nolliin mahdollisimman vauhdikkaasti, sillä jokainen asteen murto-osa kuumenemista lisää riskiä sille, että jotain todella ikävää tapahtuu.

Etelämannerta ympäröivät meret ovat kaukana meistä ja arjen huolista, ja satelliittidatan tylsät käppyrät päätyvät harvojen silmiin. Ne kuitenkin kertovat tarinaa siitä, että olemme jo muuttaneet planeetan tilaa vaarallisesti ja nyt matkalla yhä syvemmälle sellaiseen ilmastoon, jota ihmiskunta ei ole koskaan kokenut, ja johon me ja luonto ympärillämme ei ole sopeutunut. Täyttä paluuta ei tosiasiallisesti enää ole, mutta stopilla on kiire.

* Merijään laajuus (sea ice extent) viittaa alueisiin, joilla jää peittää yli 15 % meren pinnasta. 

** Ilmastollisen vertailukauden muodostavat näissä tilastoissa vuodet 1981-2010. Luvut eivät siis ole äärimmäisen alhaisia vain suhteessa koko mittaushistoriaan, vaan myös suhteessa lähihistoriaan.

(Julkaistu Vihreiden blogissa 24.8.2023)
Suomi voi pärjätä vain satsaamalla työn tuottavuuteen ja luonnonvarojen arvokkaampaan ja kestävämpään hyödyntämiseen.

Ilmasto lämpenee, luonto köyhtyy ja monet luonnonvarat hupenevat. Taloutemme kolistelee planeetan kantokyvyn rajoja vasten jo erittäin vaarallisesti ja osin ylikin. Samaan aikaan Suomen talouden näkymiä synkentää velkataakka, jonka selättämistä vaikeuttaa se, että työtä tekevän väestön määrä ei kasva vaan uhkaa pienentyä.

Johtopäätös on selvä. Meidän on satsattava tuottavuuteen sekä työn että luonnonvarojen osalta. On välttämätöntä saada tehdystä työstä keskimäärin enemmän arvonlisää ja hyödynnettävä luonnovaroja arvokkaammin, jotta niitä voidaan kuluttaa vähemmän ja luontoa ja ilmastoa kuormittaa hellemmin.

Suomella on molemmilla saroilla paljon kirittävää. Olemme jääneet työn tuottavuudessa selkeästi jälkeen verrokkimaista, kuten Ruotsista. Vuoden 2008 negatiivinen tuottavuusshokki jätti Suomen takamatkalle, jota emme ole saaneet kirittyä. Erityisen kehnossa jamassa on yksityisten palveluiden tuottavuus.

Myös luonnonvarojen, maa-ala mukaanlukien, osalta tuottavuutemme kaipaa skarppaamista. Suomi erottuu EU-maista aivan omassa luokassaan siinä, kuinka paljon käytämme raaka-aineita henkeä kohden – siis huonoon suuntaan. On toki niin, että Suomi on harvaan asuttu maa, jossa on merkittävästi raskasta teollisuutta ja erityisesti raaka-ainesyöppöä puunjalostusta. Silti on aika hurjaa, että naapurissa Ruotsin talous pärjää meihin nähden mainiosti 37 % pienemmällä materiaalisella kulutuksella henkeä kohden.

Meidän on välttämätöntä käyttää luonnonvarojamme säästäväisemmin ja arvokkaammin. Esimerkiksi metsäteollisuuden jalostusaste on saatava reippaseen nousuun ja vihreän siirtymän edellyttämästä vety- ja kaivannaistuotannosta täytyy saada arvonlisää tänne ja välttää banaanivaltion asema. Panostukset kiertotalouteen ovat todella tarpeen ja hyödyksi.

Meidän on välttämätöntä käyttää luonnonvarojamme säästäväisemmin ja arvokkaammin.

Suomen talous tarvitseekin vihreän tuottavuuden ohjelman, jossa elinkeinopolitiikan määrätietoisena tavoitteena tulisi olla työn tuottavuuden ja resurssitehokkuuden parantaminen pohjoismaiseen kärkeen.

Tällaista tuottavuutta ei voi tietenkään lailla säätää tai määrätä, vaan se vaatii laaja-alaista keinovalikoimaa. TKI-investoinnit ovat keskeisessä asemassa. Nostosta neljään prosenttiin on linjattu, mutta on tärkeää että julkisia TKI-investointeja ohjaa laatu, jotta Suomeen syntyy uutta maailmanlaajuisesti merkittävää ja vetovoimaista osaamista. Uuden kehittäminen ja käyttöönotto ei onnistu ilman osaavia tekijöitä, mikä korostaa koulutuspanostusten ja sujuvan työhön johtavan maahanmuuton tarvetta.

Reilu kilpailu markkinoilla edistää tuottavuutta, ja sen esteitä on purettava. Investoinnit tulee tehdä mahdollisimman sujuviksi – hyvä ympäristösääntely on tiukkaa, mutta ennakoitavaa ja sujuvaa.

Elinkeinorakenteen muutosta jarruttavat verovinoumat ja tuet tulisi poistaa, ja tehottomat yritystuet tietysti muutenkin, erityisesti ympäristölle haitalliset. Verotusta kannattaa sen sijaan hyödyntää resurssitehokkuuden kannustimena muun muassa maa-aineksen käytön, puun teollisen polton ja jätteen tuottamisen verotuksella ja maankäytön muutosmaksulla. Mitä laajemmin tällaiseen ekologiseen verouudistukseen riittää rohkeutta, sitä enemmän voidaan periaatteessa työn verotusta keventää.

Hyvä ympäristösääntely on tiukkaa, mutta ennakoitavaa ja sujuvaa.

Uuden hallituksen ohjelmassa on sinänsä useita hyviä vihreää tuottavuutta edistäviä kirjauksia. Kokonaisuudessaan linja on kuitenkin epäjohdonmukainen, ja rivien välistä maistuu vanhakantainen muutosta vastaan haraava, säilyttävä pro business -ajattelu. Sitä me vihreissä aiomme haastaa ja lyödä pöytään parempia vaihtoehtoja.

Suomen talous erottuu EU-tilastoissa siinä, kuinka suurta raaka-aineen käyttömme henkeä kohden on. Teollinen yhteiskunta ei pärjää ilman materiaaleja, mutta elinkeinopolitiikkamme vaikuttaa vinoutuneen säilyttämään alemman jalostusarvon työtä korkeamman kustannuksella, kun samalla työn tuottavuus laahaa. 

Arvoisa vihreä eduskuntaryhmä, vihreät ystävät ja kollegat, median edustajat, muut kuulijat,

Vihreät lähtevät syksyyn akkunsa ladanneina, vaaleista sisuuntuneina, hallituksen sekoilusta tyrmistyneinä ja itseensä luottaen, tietäen sen, että meillä on ratkaisuja niihin haasteisiin, joita Suomi, Eurooppa ja maailma nyt kohtaavat.

 Olemme tulevaisuuspuolue, joka etsii avoimin mielin parhaita ratkaisuja.

 Minimiedellytys paremmalle tulevaisuudelle on kyky oppia historiasta.

Yksi koko 1900-luvun tärkeimmistä opeista on se, että rasismi ja äärinationalismi ovat äärimmäisen tuhoisia ideologioita. Ne ovat olleet tuhoisia niiden miljoonille uhreille, ja ne ovat olleet tuhoisia niille yhteiskunnille, jotka ovat niiden pauloihin langenneet. Se ei tapahtunut missään koskaan hetkessä, vaan askel kerrallaan. Se tapahtui, kun maltilliset voimat myivät arvonsa, kuvittelivat pysyvänsä kuskin paikalla samalla kun antoivat tilaa vihan lietsonnalle ja demokratian murentamiselle. Uhkapeli demokratialla ja ihmisoikeuksilla on kostautunut kerta toisensa jälkeen.

Kesän poliittisen kuohunnan keskellä mieleeni muistui kuva, joka levisi sosiaalisessa mediassa vuonna 2016. Siinä tyylikäs vanha rouva pitää kylttiä naisten oikeuksia puolustavassa mielenosoituksessa Puolassa. Teksti kyltissä kuuluu:

 ”I can’t believe I still have to protest this fucking shit.”

Samankaltaiset fiilikset ovat nousseet itselläni pintaan kesän aikana. Meillä on käsillä valtava urakka uudistaa Suomen taloutta ekologisen kestävyyden ja hyvinvoinnin turvaamiseksi, meillä on työtä oppimistulosten ja yhteiskunnallisen eriytymisen korjaamiseksi, meillä on Euroopassa sota, joka Ukrainan täytyy voittaa. Tuntuu kaiken tämän keskellä uskomattomalta, että vuonna 2023 Suomessa rasismi ja äärioikeistolaisuus ovat poliittisia voimia, joille annetaan tilaa hallituspuolueita myöten. Mutta niin se on, ja siihen on puututtava. Yhdenvertaisuus on aivan keskeinen ja välttämätön liberaalin demokratian peruspilari.

Äärioikeistolainen, populistinen vihanlietsonta ei koske vain viholliseksi leimattavia ihmisryhmiä, vaan myös demokratian keskeisiä instituutioita. Yksi niistä on vapaa, riippumaton media.

Vapaassa yhteiskunnassa valtaapitävät ovat vastuussa kansalle ja median vahtaamia. Epäonnistuneessa yhteiskunnassa asetelma on toisin päin.

Rakkaat toimittajat, minäkään en todellakaan aina pidä siitä, mitä te kirjoitatte. Ei silti tulisi mieleenkään pyrkiä hiljentämään teitä ja työtänne, joka on aivan kriittistä toimivalle, avoimelle demokratialle ja kansalaisyhteiskunnalle.

Vapaassa yhteiskunnassa valtaapitävät ovat vastuussa kansalle ja median vahtaamia. Epäonnistuneessa yhteiskunnassa asetelma on toisin päin. Yksi sellainen, synkkä ja autoritäärinen yhteiskunta löytyy itänaapurista, ja siihen suuntaan Trumpit ja Orbanit haluavat omia maitaan viedä. Sille polulle ei Suomea saa viedä.

Se tapa, jolla perussuomalaisten puoluekokous hyökkäsi mediaa vastaan, oli kylmäävä. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli muuten se, ettei kyseisen kansanliikkeen kokouksessa jäsenistö käytännössä saanut sananvuoroa kokouksen poliittiseen keskusteluun.

Eduskunnan syksy alkaa näiden perustavanlaatuisten kysymysten parissa, eivätkä ne katoa yhden tiedonannon myötä ainakaan niin kauan, kuin hallituspuolueiden riveistä lietsotaan vihaa, vastakkainasettelua ja syrjintää ja maalataan vapaasta mediasta kansan vihollista.

Vaan on meillä syksyllä edessä muutakin. Hallituksensa kaatumista pelkäävä kokoomus vyöryttää eduskuntaan täyslaidallisen sosiaaliturvaan ja työmarkkinoihin liittyvää uutta lainsäädäntöä. Me emme ole kategorisesti kaikkea sitä vastaan. Me tunnistamme tarpeen päivittää sosiaaliturvaa ja sujuvoittaa työmarkkinoita. Mutta se ei käy, että talouden sopeuttamisen raskain osa kaadetaan heikko-osaisimpien niskaan, syvennetään köyhyyttä ja sen loukkuja, ja torpataan monilta mahdollisuus asua siellä, missä juuri heidän työlleen olisi kova tarve. Työmarkkinoilla on huolehdittava paitsi työmarkkinoiden joustavuudesta, myös tasapainoisesta ja reilusta neuvotteluvallasta, emmekä aio hyväksyä naisvaltaisten alojen naulaamista pysyvään palkkakuoppaan.

Olen suuri käppyröiden ja infografiikan ystävä. Numerot, jakaumat, hajonnat, trendit ja mittakaavat ovat minulle tärkein ikkuna siihen, mitä maailmassa tapahtuu.

Tänä kesänä käppyrät ovat kuumottaneet, jopa pelottaneet.

Heinäkuu 2023 oli mittaushistorian kuumin kuukausi maapallolla. Toistaiseksi. Tästä vuodesta tulee hyvin mahdollisesti koko mittaushistorian kuumin. Merivirtoja kääntävän El Nino -syklin myötä ensi vuosi on todennäköisesti vielä kuumempi. Ja niin kauan kuin hiiltä kertyy ilmakehään koko ajan lisää, kuumempia ja kuumempia vuosia tulee vielä paljon lisää.

Valtamerten pintalämpötilat ovat rikkoneet ennätyksiä sekä paikallisesti että globaalisti. Merten kuumenemisella on vakavia vaikutuksia luonnolle. Karibialla korallit ovat vaalenneet – käytännössä siis alkaneet kuolla – massivisessa mitassa.

Niin kauan kuin hiiltä kertyy ilmakehään, kuumempia ja kuumempia vuosia tulee vielä paljon lisää.

Merijääpeite on sekin globaalisti vuodenaikaan nähden ennätysalhaisissa lukemissa. Se on yksinään huolestuttavaa, mutta erityisen kuumottavaa asiasta tekee se, että ennätysluvut ovat olleet jopa kuuden keskihajonnan päästä ilmastollisesta vertailujaksosta. Puhtaan tilastollisesti tällaisen todennäköisyys olisi lottovoiton luokkaa. Tällainen radikaali muutos kielii isosta siirroksesta, keikahduspisteestä.

Tältä näyttää se, kun ilmastojärjestelmän tila muuttuu joksikin, mitä ihmiskunta ole kokenut. Globaali taloutemme ja tuotantomme on rakennettu ilmastoon, jota ei enää ole, ja joka lipuu päivä päivältä kauemmas menneisyyteen.

Kaikkia eivät numerot ja käppyrät kiinnosta. Sama maailman muutos on näkynyt myös hyvin konkreettisesti dramaattisina kuvina, videoina ja kertomuksina tulimeristä muun muassa Rodoksella, Espanjassa, Kanadassa ja Hawaijilla. Vaikka ilmaston kuumenemisen ajamat sään ääri-ilmiöt ovat tänä kesänä ohittaneet pääosin Suomen, ei kannata haudata päätä hiekkaan. Maailma palaa, ja se osuu meihinkin.

Samaan aikaan luonto on jatkuvasti ahtaammalla ja köyhtyy. Se on surullista itsessään, mutta myös meidän talouttamme ja hyvinvointiamme ylläpitävän elossapitojärjestelmän purkamista pala palalta.

Olemme jo muuttaneet planeetan tilaa vaarallisesti, ja jokainen asteen murto-osa, jonka voimme lämpenemistä estää, on äärimmäisen arvokas, ja jokainen ekosysteemi, jonka voimme suojella tai ennallistaa on tarpeen.

Ilmastokriisin ja luontokadon edessä ei ole varaa ajanpeluuseen tai heimoutuneeseen identiteettipolitiikkaan – ja vielä vähemmän taka-askeliin. Meidän on sopeuduttava ja varauduttava vaarallisesti muuttuvaan maailmaan – ja ennen kaikkea tehtävä kaikkemme sen muutoksen hillitsemiseksi.

Ilmastopäästöjen vähentäminen ja luontokadon pysäyttäminen on siis ennen kaikkea välttämättömyys.

Tästä välttämättömyydestä voi takoa myös mahdollisuuden, sillä globaali kysyntä ratkaisuille on jo valtava.

Käppyröitä ja numeroita on tullut selailtua myös Suomen taloudesta. Näistä oli paljon puhetta vaalien allakin. Valtion velkaantumisesta puhuttiin – hyvä, tärkeä aihe. Menoleikkauksistakin on puhuttu paljon, ja niitä on hallitukselta tulossa reippaasti. Osa perusteltuja, osa lyhytnäköisiä ja lopulta taloudelle varsin haitallisia.

Yksi talouden mittari, josta olisi paikallaan puhua enemmän, on tuottavuus. Pitkällä tähtäimellä tuottavuuden parantaminen ainoa talouskasvun lähde, kun väestö ei kasva eikä tehdyn työn määrää voi mahdottomasti kasvattaa. Pelkästään tuottavuuskehityksen varaan ei valtiontalouden tasapainottamista voi tietenkään laittaa, mutta Suomi on jäänyt tuottavuuskehityksessä verrokkimaita jälkeen, eikä vuoden 2008 jälkeisestä kuopasta ole vieläkään täysin noustu. Osaavan ja sisukkaan maan pitää pystyä parempaan. 

Työn tuottavuudessa on siis kyse siitä, kuinka paljon arvoa jollakin määrällä työtä saadaan. Kun samalla – tai vähemmällä – työllä saadaan enemmän aikaan, hyvinvointi kasvaa.

Taloutemme kolistessa ekologisen kestävyyden reunoja vasten on samalla välttämätöntä vauhdittaa kehitystä, jossa vähemmällä neitseellisten raaka-aineiden ja maa-alan käytöllä ja pienemmin päästöin tuotetaan enemmän arvoa.

Tehdyistä työtunneista ja käytetyistä luonnonvaroista on mahdollista saada enemmän hyvää meille kaikille jaettavaksi, planeetan ja Suomen luonnon rajoja kunnioittaen.

Materiaalisen tuottavuuden vertailu ylätasolla erilaisten maiden välillä on vaikeaa, mutta on selvää, että tässäkin suhteessa Suomella on merkittävästi skarppaamisen varaa sekä suhteessa verrokkeihin että absoluuttisesti.

Tehdyistä työtunneista ja käytetyistä luonnonvaroista on mahdollista saada enemmän hyvää meille kaikille jaettavaksi, planeetan ja Suomen luonnon rajoja kunnioittaen.

Suomi tarvitsee siksi vihreän tuottavuuden ohjelman.

Palaan tähän teemaan, tavoitteisiin ja keinovalikoimaamme tarkemmin huomenna. 

Vihreillä on nyt edessä uuden nousun rakentaminen oppositiossa, ja eduskuntaryhmän työ on siinä avainasemassa. Hallitusohjelman poliittisiin sisältöihin suhtaudumme rakentavan kriittisesti ja analyyttisesti, avoimen, liberaalin demokratian arvojen ja perusteiden kyseenalaistamiseen tiukasti ja tinkimättömästi. 

Kumpaankin työtä tarvitaan nyt, ja sitä pohjustetaan täällä Suomen Ateenassa seuraavat kaksi päivää.

Antoisaa kesäkokousta!

Vihreä eduskuntaryhmä kokoontuu kesäkokoukseen Jyväskylässä 23.-24.8.2023.

(Julkaistu Vihreiden blogissa 18.7.2023)
Liikennepoliittinen keskustelu valuu liian usein vastakkainasetteluksi. Päämääränä pitää olla sujuva, turvallinen ja kestävä liikkuminen kaikille.

Kaikenkattava digitalisaatio ei ole muuttanut sitä tosiseikkaa, että liikkuminen paikasta toiseen on edelleen iso osa arkeamme. Vuosikymmenien saatossa teknologia on muuttanut enemmänkin liikkumisen laatua ja määrää kuin liikkumiseen paikasta toiseen kuluvaa aikaa, joka on yhä keskimäärin noin tunti päivässä. Toisin sanoen käytämme tänä päivänä liikkumiseen enemmän energiaa ja kuljemme pidempiä matkoja – digitalisaatiosta huolimatta.

Kuten keskustelut ruoan tuotannosta ja ihmisten kulutuksesta, läheisyys arkeen tekee liikennepolitiikkaan liittyvästä keskustelusta usein leiskuvaa ja tunteiden värittämää. Tuoreena esimerkkinä tästä voi pitää Helsingin Esplanadien kokeilua. Esplanadille rakennetut kesäterassit velloivat pahimmillaan jopa valtakunnallisena keskustelunaiheena, josta jokaisella myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella tuntui olevan mielipide. Todellisuudessa kokeilun vaikutukset jopa useimpien helsinkiläisten arkeen ovat pieniä.

Läheisyys arkeen tekee liikennepolitiikkaan liittyvästä keskustelusta usein leiskuvaa ja tunteiden värittämää.

Liikennepoliittista keskustelua leimaa myös väkevä vastakkainasettelu, jossa autoilijat, pyöräilijät, joukkoliikenteen käyttäjät ja kävelijät asetetaan vastakkain. Totta toki on, että eri kulkumuodot kilpailevat väistämättä rajallisesta tilasta ja panostuksista, mutta ihmiset eivät ole kulkupelejään. Tämä olisi syytä muistaa.

Harvaan asuttujen alueiden ja kaupunkien välinen vastakkainasettelu on niin ikään liikennepolitiikan hyvin turhauttava ja toistuva piirre. Kun poliitikko puhuu pyöräilyn tai kaupunkiraiteiden puolesta, saa hän varmasti kuulla, kuinka ne eivät ole vaihtoehto kaikille Suomessa. Eivät tietenkään, mutta ne ovat sitä kyllä sadoille tuhansille suomalaisille. Vastaavasti kaupungissa ei ehkä tule ajatelleeksi, miten pahasti korkea bensan pumppuhinta voi iskeä haja-asutusalueella asuvan kukkaroon.

Viime vuosina uudeksi vastakkainasettelun areenaksi on noussut se, millä käyttövoimalla autot liikkuvat. Yksinkertaisempi voisi luulla, ettei sillä, mitä konepellin alla luuraa, olisi niin väliä. Somea selatessa törmää kuitenkin toistuvasti kummalliseen käyttövoimaheimoutumiseen ja erityisesti sähköautojen usein tunneperäiseen vastustukseen.

Polkupyörä, juna, auto ajoakulla tai ilman, kengät, skuutti tai lentokone ovat kaikki lopulta vain keinoja liikkumiseen – siihen, että ihmisiä tai tavaraa liikkuu paikasta toiseen. Ne eivät ole sellaisenaan hyviä tai pahoja, vaan kullakin on omat hyvät ja huonot puolensa. Toimiva liikennepolitiikka ei ole jumiutunut keinoihin, vaan keskittyy päämäärään: sujuvaan, turvalliseen ja kestävään liikkumiseen, jonka kustannukset eivät ole kenellekään kohtuuttomia ja joka mielellään tukisi kansanterveyden kannalta hyödyllistä liikkumista.

Toimiva liikennepolitiikka ei ole jumiutunut keinoihin, vaan keskittyy päämäärään.

Sujuvuutta ja turvallisuutta on aina arvioitava kokonaisuus ja ihmiset etusijalla. Tiiviissä kaupungissa, jossa tilaa on rajallisesti, henkilöauto on pääsääntöisesti hyvin tehoton liikkumismuoto, jolle annettu tila on pois tehokkaammalta, turvallisemmalta ja terveellisemmältä liikkumiselta sekä muulta tilankäytöltä, kuten vaikkapa kahviloilta, kaupoilta tai kulttuurilta. Jos ympäristöä suunnitellaan liiaksi autojen ehdoilla, syö se myös arkiliikuntaa ja pahentaa siten kansaterveydelle ja -taloudelle kalliiksi käyvää liikkumattomuusepidemiaa.

On myös hyvä muistaa, että autoilun sujuvoittaminen kaistoja lisäämällä ei läheskään aina toimi, vaan itseään toteuttava kysyntä (induced demand) tukkii helposti ne uudetkin kaistat. Tiiviiden kaupunkien ulkopuolella autoilun ulkoishaitat ovat vastaavasti huomattavasti pienempiä. Tämän olisi reilua näkyä myös haittojen hinnoittelussa.

Kestävyyden kannalta liikenteen isoin haaste ovat päästöt. Merkittävä osa liikenteestä pyörii edelleen fossiilienergialla, joka on ilmastopäästöjen lisäksi vieläpä tuontitavaraa ja kasvattaa erilaisten rosvohallintojen kassoja. Päästöt korostuvat tieliikenteessä, mutta myös lento- ja laivaliikenteessä ollaan edelleen käytännössä täysin fossiilienergian varassa.

Oma ongelmansa on se, että tieliikenteen päästöleikkauksissa on nojattu hyvin suuressa määrin biopolttonesteisiin. Niiden käyttöön ohjaava jakeluvelvoite on periaatteessa elegantti järjestelmä, mutta se ei pysty pakenemaan sitä tosiasiaa, että kestävää biomassaa on erittäin rajallisesti ja sen energiakäytön kasvattamisen ilmastohyödyt ovat parhaimmillaankin kyseenalaiset ja luontovaikutukset pahimmillaan tuhoisat. Siksi autokantaa on sähköistettävä, ajokilometrejä vähennettävä siellä, missä vaihtoehtoja on, biokaasun tuotantoa tehostettava ja synteettisiä polttoaineita skaalattava entistä nopeammin.

Merkittävä osa liikenteestä pyörii edelleen fossiilienergialla, joka on ilmastopäästöjen lisäksi tuontitavaraa ja kasvattaa erilaisten rosvohallintojen kassoja.

Liikennepolttoaineiden hinnoista johtuvaa energiaköyhyyttä taklataan tehokkaimmin kohdentamalla tuki heille, jotka sitä aidosti tarvitsevat ja niin, ettei se syö kannustimia vaihtaa fossiiliautoilusta pois. Kun tiedossa on, että ajokilometrit korreloivat vahvasti tulotason mukaan, on hallituksen valitsema linja polttoaineiden hintasääntelyyn juuri päinvastainen kuin se, mitä taloustieteilijät suosittelevat. Se on kallis, tehoton ja epäoikeudenmukainen.

Tärkeä osa liikennettä on tietysti myös ammattiliikenne ja yritysten logistiikka. Osana liikennepolitiikkaa onkin huolehdittava liiketoiminnan kilpailukyvystä kansainvälisillä markkinoilla. Tässä yhteydessä muistutetaan usein, että Suomi on logistiikan näkökulmista kumipyörien varassa pyörivä, pitkien etäisyyksien saari. Se on ihan totta, ja huomioitava poliittisissa ratkaisuissa. Se ei kuitenkaan saisi tarkoittaa tehottomia tukia, ja yllä mainittuja haasteita on syytä osaltaan taklata viemällä rahtia raiteille, vahvistamalla raideyhteyksiä etelään ja länteen sekä raaka-aineiden jalostusarvoa nostamalla.

Suomessa eletään monella tavalla ja tehdään monenlaista bisnestä. Hyvä liikennepolitiikka mahdollistaa sen jatkossakin – päästöttömästi ja reilusti.