Ilmasto on hyvä syy lakkoilla

Ilmastonmuutoksen hillintä vaatii koko talouden mylläämistä tai se myllää kaiken. Lakko on tapa muistuttaa, että politiikka laahaa vielä perässä.

Kansainvälistä ilmastolakkoa vietetään tällä ja ensi viikolla 20. ja 27.9. Suomessa lakkopäivä on jälkimmäinen perjantai. Lakko on jatkoa jo yli vuoden ilmastopolitiikkaa kirittäneelle Greta Thunbergin aloittamalle kansainväliselle koululakkoliikkeelle – koululaiset eivät ole lopettamassa lakkojaan, mutta nyt on aikuisten vuoro osallistua ja osoittaa tukensa.

Tänä päivänä Lakkoilu liittyy yleisimmin työntekijöiden välittömiin vaatimuksiin työnantajia kohtaan. Toki poliittisiakin lakkoja on nähty aika ajoin – myös täällä, ja aivan viime vuosinakin. Mutta onko lakko perusteltu työkalu ilmastonpolitiikassa?

Kun ottaa huomioon ilmastonmuutoksen vakavuuden, ja sen vaatimien toimien mittakaavan ja aikataulun, niin kyllä se on. Ilmastonmuutoksen kanssa ollaan tilanteessa, jossa globaalit päästöt on saatava jyrkkään laskuun nopeasti – vuosien mittakaavassa – ja nettopäästöt on saatava nolliin vuosisadan puolivälin tienoilla. Sen jälkeenkin on ilmakehästä kerättävä hiiltä pois valtavia määriä. Jos tässä onnistutaan, meillä saattaa olla mahdollisuus rajoittaa lämpeneminen 1,5 asteeseen. Jos ei, lämpeneminen tuo mukanaan kasvavia, osin vaikeasti ennakoitavia mutta valtavan vakavia riskejä.

Tällaisessa tilanteessa tarvitaan kahta asiaa, joihin lakko voi purra. Ensinnäkin ilmastonmuutos on edelleen liian monelle päättäjälle toissijainen huoli, jolla ei nähdä juurikaan yhteyttä esimerkiksi politiikan kovana ytimenä pidettyyn talous- tai veropolitiikkaan. Tämä käy tuskaisen selväksi kun kuuntelee keskustelua vaikkapa polttoaineiden verotuksesta eduskunnan täysistunnossa. Lakkoliike muistuttaa, että ilmastopolitiikan pitäisi kulkea mukana kaikessa päätöksenteossa.

Ilmastonmuutos on edelleen liian monelle päättäjälle toissijainen huoli, ja liian moni firma suhtautuu siihen edelleen asiana, jonka hoitaa joku muu.

Toisekseen jokaisen yrityksen ja organisaation pitäisi nyt miettiä asemaansa suhteessa ilmastonmuutokseen ja sen vaatimiin toimiin. Pyöriikö bisnes fossiilienergialla? Onko ydinliiketoiminta tai strategia linjassa sen kanssa, että päästöt pitäisi kääntää laskuun meillä ja maailmalla? Onko ilmastonmuutoksen tuomiin häiriöihin varauduttu? Oman kokemukseni mukaan moni firma suhtautuu ilmastonmuutokseen edelleen abstraktina asiana, jonka hoitaa joku muu, vaikka tietoisuus kasvaakin koko ajan. Tässäkin lakko voi toimia herätteenä.

Kansainvälinen ilmastolakko ei ole mitään hippien näpertelyä, vaan sille on osoittanut tukensa mm. Ammattiyhdistysliikkeen maailmanjärjestö ITUC ja iso liuta yksityisiä yrityksiä eri puolella maailmaa. Iso osa toimista tosin on muuta kuin varsinaista lakkoilua. Se voi vaikuttaa idean vesittymiseltä, mutta ei välttämättä ole huono asia, jos toimilla oikeasti saadaan politiikassa ja yrityksissä edellämainittua ilmastoajattelua eteenpäin. Oras Tynkkynen listasi aiemmin nipun tapoja tukea lakkoa Sitran blogissa, eikä maailma ainakaan huonompaan suuntaan mene jos näitä noudattaa.

Poliittinen päätöksenteko on tällä hetkellä ilmastotoimien keskeisin pullonkaula.

Entä olenko itse lakossa ensi viikon perjantaina? En. Poliittinen päätöksenteko on tällä hetkellä ilmastotoimien keskeisin pullonkaula, joten ajatus työnseisauksesta päättäjien kesken on jo siksikin outo. Sen sijaan osallistun Otaniemessä 27.9. Technology for Climate -tapahtumaan, jossa tekniikan osaajat funtsivat omaa osuuttaan välttämättömässä muutoksessa.

Suurta yleislakkoa ilmastopolitiikan puolesta ei siis näillä näkymin vielä nähdä, eikä sellaista toivottavasti tarvitakaan vaan politiikka kääntyy ilman sitäkin. Lupauksia tästä on ainakin jo tehty. Ne vain pitää vielä pitää.

 

 
fridays-for-future-4161573_1920

Turvallinen tulevaisuus ei ole ollenkaan huono syy vetää lakkoliivejä päälle (Kuva: NiklasPntk / Pixabay)

Suomen osallistuminen koulutusoperaatioon Irakissa perusteltua jatkossakin

(Ryhmäpuheenvuoro eduskunnan lähetekeskustelussa 19.9.2019)

On Suomen etu ja osaltaan myös vastuu osallistua turvallisen ja vakaan maailman rakentamiseen. Jo valtiosäännössä todetaan, että osallistumme kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Osana tätä tärkeää tehtävää Suomi on osallistunut Irakissa turvallisuussektorin koulutusyhteistyöhön Yhdysvaltain johtamassa Inherent resolve -operaatiossa, ja nyt keskustelussa on osallistumisen jatkamista ensi vuonna käsittelevä selonteko.

Isisin väkivaltainen kalifaatti nousi kartalle vuonna 2014. Tänä vuonna se menetti viimeisetkin alueensa. Terrorihallinto tuli tiensä päähän, ja hyvä niin. Yli 4200:aa kurdien peshmerga-joukkojen ja Irakin keskushallinnon turvallisuusjoukkojen sotilasta kouluttaneet suomalaiset reserviläiset ja ammattisotilaat ovat antaneet tärkeän panoksensa siihen, että Isis saatiin lyötyä. Tästä työstä on syytä olla ylpeä. Suomalaiset kouluttajat ja suomalainen koulutustapa ovat saaneet hyvää palautetta, ja annettu koulutus on pelastanut ihmishenkiä. Samalla on kerätty arvokasta tietotaitoa ja kokemusta kansallisen puolustuksen käyttöön.

Isisin kalifaatti on siis kukistettu, mutta valitettavasti työtä ja tilausta suomalaiselle kriisinhallintaosaamiselle riittää Irakissa yhä. Isis ei ole kadonnut ja taistelu järjestön ideologiaa vastaan jatkuu, ja turvallisuustilanne on edelleen epävakaa. Vain sitä vakauttamalla voidaan luoda edellytykset yhteiskunnalliselle eheydelle,  talouden normalisoitumiselle ja kestävälle kehitykselle. Isisin nujertaminen muuttaa ja on muuttanut OIR-operaation luonnetta: sotatoimien laannuttua siviiliyhteiskunnan kehityksen tukeminen korostuu sotilaallisen kriisinhallinnan ohella entistä enemmän. Tarjottavalla sotilaallisella koulutuksella on nyt luotava kykyä taistella ja toimia epäsymmetristä, sivullisia uhkaavaa terroria vastaan. Samalla on huomioitava se riski, että yhteisen vihollisen kukistuttua vanhat jännitteet eri väestönryhmien välillä voivat nousta taas pintaan. Tällaisessa ympäristössä on valtavan tärkeää rakentaa luottamusta: luottamusta tulevaisuuteen, luottamusta hallintoon ja luottamusta ihmisten välille. Juuri tässä suomalaisesta yhteiskunnasta ponnistava monipuolinen kriisinhallintaosaaminen ja yhteistyökyky korostuu.

Sotilaallisen kriisinhallinnan yhteydessä on aina muistettava, että se on vain jäävuoren huippu laajan turvallisuuden rakentamisessa. Ilmasto- ja ympäristöpolitiikalla on varmistettava luonnonvarojen riittävyys ja hyödyntämisen rajat, kauppa- ja kehityspolitiikalla reilu ja tasa-arvoinen vaurastuminen, koulutuksella kasvava osaaminen ja vahvoilla kansainvälisillä sopimuksilla vakaa maailma. Vain näin voidaan luoda edellytykset kestävälle kehitykselle ja estää kriisit ja konfliktit ennen kuin ne ehtivät alkaakaan. Jos ja kun kriisejä ja konflikteja silti syntyy, on sotilaallisen voiman ohella muistettava rauhanrakentaminen, humanitaarinen apu ja siviilikriisinhallinnan riittävä resursointi.

Tästä näkökulmasta hallitusohjelmassa mainittu kokonaisvaltainen ylivaalikautinen kriisinhallinnan tavoitelinjaus on erinomainen asia, samoin kuin ovat kunnianhimoiset tavoitteet ilmastojohtajuudesta ja maailmalla kokoaan suuremmasta Suomesta.

Suomi on ollut mukan rakentamassa turvallisempaa Irakia. Yhtenä osoituksena turvallisuustilanteen kehittymisestä Suomen Bagdadin suurlähetystön avaamista valmistellaan paraikaa. Työtä tulevaisuuden eteen riittää silti yhä, ja on perusteltua jatkaa operaatiossa mukana myös ensi vuonna.

WhatsApp Image 2019-09-19 at 17.39.02

Kuva: Jeri Aalto

Greta on oikeassa, vähättelijät väärässä – ja ainoa lääke ilmastoahdistukseen on uskottava ilmastopolitiikka

Tulevaisuutensa puolesta kampanjoivien nuorten vähättely on noloa, halveksuttavaa ja väärin. Oikea reaktio on ryhdistäytyä.

 

Jos globaalit toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi jatkuvat nykyisillä riittämättömillä urillaan, kasvavat tämän päivän lapset ja nuoret moniongelmaiseen maailmaan, jossa vuosikymmeniä jatkunut inhimillinen ja taloudellinen kehitys voi kääntyä jyrkkään laskuun ja luonto on peruuttamattomasti köyhtynyt. Pahimmillaan koko nykyisenkaltainen hyvinvointiyhteiskunta voi romahtaa, kun planeetta ja biosfääri eivät enää kannattele sitä.

Tämä ei ole mikään salaisuus vaan asia, jota tutkijat ovat jankuttaneet päättäjille ja medialle jo ties kuinka kauan, mutta toimien kanssa hidastellaan silti yhä ja vastuuta pallotellaan ympäriinsä jollekulle muulle. Siksi ei olekaan ihme, että fiksut nuoret ovat vetäneet tilanteesta omat johtopäätöksensä, huolestuneet ja marssivat mielenosoituksiin ja koululakkoihin Greta Thunberg kärkihahmonaan. Se ei ole hysteeristä vouhotusta, se on vähintäänkin rationaalista toimintaa. Ei tällaista tarvitse masinoida, olisi ihme jos nuoret eivät heräisi tilanteeseen.

 Erityisesti dissaaminen näyttäisi olevan oikeistokonservatiivisten miesten harrastus.

Koululakkoliikkeen edetessä nuoria on muun muassa neuvottu istuttamaan taimia, käymään kiltisti ja ahkerasti koulunsa, syyllistetty hiilijalanjäljestään, leimattu manipuloiduiksi propagandamannekiineiksi ja noin yleisesti vähätelty. Erityisesti tämä dissaaminen näyttäisi olevan oikeistokonservatiivisten miesten harrastus. Osin sama jengi on myös hieman paradoksaalisesti huolissaan näiden nuorten jaksamisesta. Epäilemättä väsymätön ja näkyvä kampanjointi ilmaston puolesta on raskasta, mutta veikkaan että vähättely ja sen sivuuttaminen, että olet asiaan hyvin perehtynyt, itsenäinen toimija, tekee siitä vielä monta kertaa raskaampaa, eikä suoranainen uhkailu, henkilöön menevä kiusaaminen ja häirintä tuen sijaan sekään varmaan hommaa helpota. Sitä harrastavien aikuisten soisi häpeävän.

Ilmastolakkolaiset saavat täyden tukeni.

Oma suhteeni erilaisiin hyvää tarkoittaviin ilmastoliikkeisiin on välillä vähän hankala. En esimerkiksi sitoutunut olemaan ns. ilmastokiltti kansanedustajaehdokas, sillä osa sinänsä tärkeää tavoitetta ajaneen Hiiilivapaa Suomi -kampanjan vaatimista toimista oli mielestäni kyseenalaisia. Myönteinen suhtautumiseni ydinvoimaan ja geenimanipulaatioon törmäilee joskus ympäristöjärjestöjen kanssa, ja näitä lafkoja välillä kritisoinkin – vaikka samaan aikaan toki arvostan suurta osaa niiden työstä ympäristön ja ilmaston puolesta. 

Ilmastolakkolaiset sen sijaan saavat täyden, varauksettoman tukeni. Ensinnäkin siksi, että he ovat oikeassa ja heillä on tiede ja tuhansien tutkijoiden tuki puolellaan. Sen verran mitä olen itse koululakkolaisten kanssa jutellut, he ovat harvinaisen hyvin perillä siitä miksi ja minkä puolesta toimivat. Toisekseen tuen heitä siksi, että he ovat koululaisia. Heillä on oikeus vaatia turvallista tulevaisuutta, mutta ei heiltä minun asemassani oikeastaan kuulu vaatia mitään. Silti he Greta kärkenään ovat saanet aikaan ehkä enemmän ilmastotietoisuutta, liikehdintää ja poliittista painetta ilmaston puolesta kuin kukaan aiemmin.

Puolentoista asteen polulle on vielä pitkä matka ja enää vähän aikaa.

Tavallaan ymmärrän, jos ilmastolakkolaiset aiheuttavat epämiellyttäviä ja tuskaisia tuntemuksia. Niin pitääkin. Ihailen Gretaa, Atte Ahokasta ja kaikkia itsensä tulevaisuuden puolesta likoon laittavia nuoria. Samaan aikaan tiedostan, että en ole osa tätä liikettä. Olen sen maalitaulu. Päättäjä, jolla on valtaa ja vastuu tehdä politiikkaa, joka luo uskoa tulevaisuuteen.

Siinä ei vielä ole onnistuttu. Puolentoista asteen polulle on vielä pitkä matka ja enää vähän aikaa. Kiitos Greta ja muut nuoret, että muistutatte tästä herkeämättä. 

Jatkakaa niin kauan, kunnes ei enää tarvitse.

 

lakkoilijat

Nämä tyypit tässä tekevät parempaa duunia ilmaston eteen kuin me tuolla sisällä.

Puolustus on pidettävä kunnossa samalla kun rakennetaan laajaa turvallisuutta

Puheenvuoro vihreän eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Hämeenlinnassa 28.8.2019

Ihmiseen uskovan optimistinkin on pakko myöntää, että nyt eletään epävakaata aikaa, jossa tulevaisuus näyttää epävarmalta. Aggressiivinen nationalismi ei enää vain nosta päätään, se on pelottava osa arkipäivää politiikan areenoilla. Euroopan Unionia horjutetaan sisältä ja ulkoa, ja Euroopassa jopa soditaan. Voimapolitiikka uhkaa marssia diplomatian yli. Ilmastotoimilla on entistä kovempi kiire samalla kun tiedevastainen oikeistopopulismi heittää hiekkaa ilmastopolitiikan rattaisiin. Moni valtio – myös naapurimme – on haluton ja hidas uusimaan fossiilivientiin perustavaa talouttaan, mikä on väistämättä kestämätöntä ja voi johtaa vakaviin, kasvaviin jännitteisiin.

Tällaisessa maailmassa turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa pitää olla hereillä ja valppaana. Viisailla päätöksillä on ylläpidettävä puitteet Suomen turvaamiseksi, ja tuettava rauhan rakentamista ja sorron, tyrannian ja luonnon tuhoamisen määrätietoista vastustamista. 

Suomalaisen puolustuspolitiikan luonteeseen kuuluvat jatkuvuus, pragmatismi ja parlamentarismi. Nämä ovat erinomaisia lähtökohtia rakentaa tehokasta ja yhteiseksi koettua puolustusta. Perinteiden ei kuitenkaan pidä olla este uusille ajatuksille tai puolustusratkaisujen päivittämiselle vastaamaan tätä päivää.

Sotilaallinen puolustus on aina asetettava laajemman turvallisuuden kontekstiin.

Sotilaallinen puolustus on aina asetettava laajemman turvallisuuden kontekstiin. Ilmastonmuutos, kestämätön maankäyttö, heikko hallinto, syrjintä, köyhyys ja näköalattomuus luovat jänniteitä ja turvattomuutta, joihin aseet eivät auta, vaan on puututtava niiden juurisyihin. Presidentti Trumpille terveisiä – hurrikaanien pommittamisen sijaan pitää lopettaa niiden ruokkiminen hiilipäästöillä.

Suomen puolustuksen kivijalka on korkea maanpuolustustahto. Sen edellytyksenä on, että puolustusratkaisumme nauttii laajaa arvostusta ja hyväksyntää. Tämän päivän nuorille sukupuolittunut asevelvollisuus tuntuu yhä vieraammalta ja vaikeammin perusteltavalta ajatukselta. Ei auta mitään, vaikka me vanhemmat sukupolvet vakuuttelisimme toisillemme järjestelmän erinomaisuutta – jos sen hyväksyttävyys häviää sitä suorittavilta ikäluokilta, koko systeemiltä lähtee pohja. Tätä haastetta taklaamaan päätettiin Säätytalolla perustaa parlamentaarinen komitea selvittämään asevelvollisuusjärjestelmän kehittämistä. 

 Asevelvollisuuden kaltaista insituutiota ei voi muuttaa hetkessä, ja siksi työ on aloitettava ajoissa.

On ensiarvoisen tärkeää, että komitea tekee työnsä tosissaan, perusteellisesti ja ennakkoluulottomasti – asevelvollisuuden kaltaista insituutiota ei voi muuttaa hetkessä, ja siksi työ on aloitettava ajoissa. 

Toimiva, ennakkoluuloton puolustusyhteistyö on Suomen etu.Euroopan unionin puolustusta vaivaa kustannustehottomuus. Toimivalla puolustusyhteistyöllä voidaan paitsi parantaa omaa ja yhteistä puolustuskykyä, myös hillitä puolustusmenojen kasvua, johon sotilasteknologian hinnan nousu asettaa paineita.

Puolustusmäärärahat pitää käyttää fiksusti ja tehokkaasti

Keskeisen puolustuskaluston vanhentuessa olemme tilanteessa, jossa puolustukseen ollaa käyttämässä paljon rahaa – rahaa jota tarvittaisiin kipeästi esimerkiksi päästövähennyksiin ja koulutukseen. Siksi samalla, kun huolehdimme uskottavasta puolustuksesta, meidän onkin huolehdittava, että siihen käytetyt varat käytetään fiksusti ja tehokkaasti, ja että politiikan ytimessä pysyy turvattomuuden syihin puuttuminen, ei sen seurauksiin varautuminen.

Vieraskynä: Ydinvoimaa pitää puolustaa ilmaston takia

(Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 23.8.2019.)

Suomi voisi olla EU:ssa esimerkki maasta, jossa ydinvoimaa hyödynnetään uusiutuvan energian rinnalla.

 

Suomi aikoo vahvistaa EU-puheen­johtajakaudellaan Euroopan unionin globaalia ilmasto­johtajuutta. Ilmasto- ja energia­poliittisessa keskustelussa päästöjen vähentäminen ja kestävä kehitys rinnastuvat usein uusiutuvan energian lisäämiseen. Uusiutuvan energian lisääminen on myös EU:n ilmastopolitiikan keskeisiä tavoitteita.

Uusiutuvan energian korostaminen jättää kuitenkin ydinvoiman taka-alalle. Ydinenergia sivuutetaan usein näissä yhteyksissä.

Ydinenergia on nykyisin tärkein vähäpäästöisen sähkön lähde Euroopassa. Euroopan komission viime vuonna julkaisemassa ilmastovisiossa ydinenergian tuotannon oletetaan pysyvän samalla tasolla vielä vuonna 2050.

Jo ydinenergian nykyisen tuotantotason säilyttäminen vaatisi suuria investointeja sekä nykyisiin laitoksiin että uusien rakentamiseen. Silti ydinvoima mainitaan komission visiossa vain ohimennen ilman toimenpide-ehdotuksia. Tähän pitäisi saada muutos valmisteilla olevassa EU:n pitkän aikavälin ilmastostrategiassa, jonka keskeiset elementit on tarkoitus määritellä Suomen puheenjohtajakaudella.

Tutkimusten valossa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteisiin pääseminen edellyttää, että fossiilisten polttoaineiden käyttöä ei lisätä lainkaan, ellei hiiltä saada energian­tuotannossa otettua talteen ja varastoitua. Silti investoinnit fossiiliseen energiantuotantoon jatkuvat.

Täysin uusiutuvasta energiataloudesta on tehty monia mallinnuksia, usein toiveikkain oletuksin energian varastoinnista. Varastointiin ja säätöön liittyvät haasteet kasvavat nopeasti, kun uusiutuvan energiantuotannon osuus lähestyy sataa prosenttia. Kun palettiin otetaan mukaan ydinenergia, ei tarvita valtavia energiavarastoja tai ylimääräistä kapasiteettia säätötarkoituksiin.

Uusiutuvaksi energiaksi luetun biomassan käyttö törmää no­peasti ekologisiin rajoihin ja hiilinielujen tarpeeseen. Jos tuotannoltaan vaihtelevan tuuli- ja aurinkovoiman tasauksessa nojataan fossiiliseen kaasuun, päästöt eivät laske riittävän paljon ja tarpeeksi nopeasti.

Vaikka esimerkiksi tuuli- ja aurinkoenergia ja geoterminen energia ovat erinomaisia tapoja tuottaa energiaa vähin päästöin, uusiutuvan energian osuus koko tuotannosta ei ole ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta oleellinen mittari. Tehokkaampaa olisi keskittyä nimenomaan päästöjen vähentämiseen.

Teknisesti ydinvoiman tuotantoa voitaisiin lisätä nykytasosta. Ydin­energia on toimiva tapa tuottaa luotettavasti sähköä osana monipuolista energiapalettia, ja sovelluksia lämmön tuottamiseen kehitetään.

Ydinjätteet voidaan varastoida turvallisesti, ja ydinjätteen määrä on verraten vähäinen ydinvoiman tuottamiin energiamääriin ja muiden energiamuotojen ympäristö­vaikutuksiin suhteutettuna.

Ydinenergiaa karsastetaan monessa Euroopan maassa, vaikka ydinvoimaloiden ennenaikainen alasajo ja lisärakentamisen estäminen ovat ristiriidassa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden kanssa.

EU on parhaillaan valmistelemassa kestävän rahoituksen kriteerejä, joilla pyritään ohjaamaan investointeja päästövähennyksiä suosiviksi. Näillä näkymin kriteerit eivät luokittele ydinenergiaa kestävän kehityksen mukaiseksi ratkaisuksi. Katsoi asiaa sitten terveyden, päästöjen tai biodiversiteetin suojelun kannalta, linjaus on huolestuttava.

Suomessa ydinenergia hyväksytään laajalti, ja myös kiinnostus uudenlaisia pienreaktoreita kohtaan on kasvanut. Suomalaista ydinenergia- ja turvallisuusosaamista arvostetaan myös kansainvälisesti.

Samaan aikaan Suomessa panostetaan muun muassa tuulivoiman, akkuteknologian ja lämpövarastojen kehittämiseen. Suomi voi olla esimerkki maasta, jossa ei sorruta eri tuotantomuotojen vastakkainasettelun vaan tehdään energiapolitiikkaa tavoitteet edellä.

Suomella olisi hyvät lähtökohdat ajaa Euroopassa ilmasto- ja energiapolitiikkaa, jossa ydinvoimaa hyödynnetään uusiutuvan energian rinnalla. Pyrittäessä hiilidioksidipäästöjen nopeaan vähentämiseen on yksinkertaisesti vastuutonta sulkea ydinenergian kaltainen toimiva teknologia ulkopuolelle. Ilmastokriisin edessä ei ole varaa nirsoilla.

Atte Harjanne ja Ville Tulkki

Harjanne on kansanedustaja (vihr). Tulkki on Teknologian tutkimuskeskus VTT:n tutkimusryhmän päällikkö, joka koordinoi pienreaktoreiden turvallisuutta tarkastelevaa Elsmor-hanketta.

IPCC muistuttaa, että maa loppuu kesken – kolme suuntaviivaa kestävälle maankäytölle

Maata ei riitä maailmassa ylettömään lihansyöntiin, fossiilit korvaavaan bioenergiaan ja monimuotoisen luonnon suojeluun. Suhtautuminen maankäyttöön kaipaa kestävää suunnanmuutosta.

 

Kannattaa ostaa maata, sitä kun ei enää valmisteta lisää, neuvoi Mark Twain aikanaan. Neuvo palaa mieleen hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n uusinta, ilmastonmuutosta ja maa-alueita käsittelevää erikoisraporttia selatessa. Yli 70 % kaikesta maailman jäättömästä maa-alasta on suoraan jonkinlaisen ihmisen maankäytön vaikutuksessa. Ihmiset käyttävät nyt jo ison siivun – 25-33 % – kaikesta maa-alueilla kasvavasta ravinnosta, kuiduista, puusta ja energiasta. Kaiken tämän rinnalla sekä ihmisten määrä että ihmisten materiaalinen kulutus henkilöä kohden kasvavat edelleen. 

Maa loppuu tällä menolla kesken. Tai oikeastaan on jo monilta osin loppumassa.

Ilmastonäkökulmasta IPCC:n raportin voisi kiteyttää niin, että maankäytön päästöt ovat suuret ja kasvavat, ja kehityksen jatkuessa uhkana on, että tähän asti meitä auttaneet maa-alueiden nielut kutistuvat. Ilmastonmuutoksen haitalliset ja vaaralliset vaikutukset maa-aluella ovat merkittävästi hyötyjä suurempia. Kuten IPCC:n raportit luonteensa vuoksi yleensäkin, myös tämä tuorein raportti on varsin kuivaa ja raskaan teknistä luettavaa. Poliitikkona omat johtopäätökseni siitä ovat kuitenkin aika selkeitä, joskaan eivät varsinaisesti uusia. 

Nostaisin erityisesti kolme suuntaviivaa ohjaamaan päätöksentekoa:

1. Ruuan tuotannon ja kulutuksen on muututtava, ja eläinperäisen ravinnon osuuden on pudottava merkittävästi. Valtaosa kaikista ruuantuotannon ympäristövaikutuksista on peräisin suoraan tai epäsuorasti eläintuotannosta. Sillä, mitä, miten ja missä eläimiä ja kasveja kasvatetaan on tietysti iso merkitys, mutta pääsääntö on yksinkertaisesti täysin kiistaton: kasvisravinto on maan, energian ja veden käytön kannalta valtavasti parempi vaihtoehto. Tieteen ja teknologian vihreät Viite julkaisi aivan vastikään todella kattavan kirjoituksen juuri tästä aiheesta. Suosittelen vahvasti lukemaan, ja toivon että tämä tunteita herätttävä debatti käydään jatkossa faktojen pohjalta eikä mielikuvia kylvämällä.

Bioenergian rajallisuus korostaa tarvetta muille ei-fossiilisille energiaratkaisuille.

2. Bioenergian varaan ei kannata laskea. Bioenergia erityisesti hiilen talteenotolla on ollut useissa päästövähennysmalleissa keskeinen keino tuottaa energiaa päästöttömästi. Tämä IPCC:n raportti tuo kuitenkin entistä selkeämmin esiin sen, että bioenergian käytön lisääminen uhkaa biodiversiteettiä, ruokaturvaa, sopeutumista ja aavikoitumisen ja maaperän kuihtumisen hillintää. Samaa maata ei voi käyttää täysimittaisesti syömiseen, raaka-aineeksi, polttamiseen ja luonnon suojeluun. Teollisen mittakaavan biomassan energiakäyttö onkin fiksua rajoittaa vain ns. aitoihin sivuvirtoihin – siihen osuuteen, josta ei voi käytännössä jalostaa ruokaa tai materiaaleja. Suomessakin kaadetusta metsästä vajaa puolet poltetaan aika lailla suoraan energiaksi. Uudenlaisilla jalostustekniikoilla tuo osuus voidaan pudottaa murto-osaan, mikä olisi hyvä asia sekä Suomen taloudelle että ilmastolle. Se,että bioenergia on uusiutuvaa ei tarkoita että se on automaattisesti hyvä asia. Bioenergian rajallisuuden edessä korostuu tarve muille ei-fossiilisille energiaratkaisuille: tuulta, aurinkoa ja ydinvoimaa tarvitaan aivan valtavasti kaikkea lisää.

Ihmiskunnan jalanjälki planeetalla ei yksinkertaisesti enää mahdu kasvamaan.

3. Laajentumisen tilalle vetäytymistä. Ihmiskunnan jalanjälki planeetalla ei yksinkertaisesti enää mahdu kasvamaan, ja jo nykyinen maankäyttö romuttaa luonnon monimuotoisuutta ja ekosysteemien kykyä sopeutua muuttuvaan ilmastoon. Jälki on siis saatava lasku-uralle. Eläintuotannon ja bioenergian rajoittaminen ovat tässä avainasemassa, mutta maankäyttöä on yleisesti myös tehostettava – kuitenkin niin että tehostaminen tehdään eri tavoitteita (päästöt, biodiversiteetti, maaperän kunto, ruuan ja raaka-aineiden tuotanto) kestävästi tasapainottaen. Biologi E.O. Wilson on ehdottanut, että puolet maapallosta tulisi jättää kokonaan luonnonvaraisille ekosysteemeille ja ihmistoiminnalta rauhaan. Tämä “Half-Earth”-ajatus operoi oikeassa mittakaavassa, mutta ihan puhtaimmillaan sitä tuskin voi tai kannattaa toteuttaa. Valitettavasti ihmiskunta on jo edennyt ilmaston ja planeetan muokkauksessa niin pitkälle, ettei koko pallon puutarhurin roolia voi välttää. Joka tapauksessa luonnolle on annettava mahdollisimman paljon ja huomattavasti nykyistä enemmän tilaa.

Kaupungistuminen on maankäytön näkökulmasta sekä haaste että mahdollisuus. Tiivis kaupunkiasutus on itsessään tehokasta maankäyttöä, ja kaupungistuminen on avainasemassa köyhyyden poistamisessa. Ihmiset myös haluavat kaupunkeihin. Samalla kaupungistuminen ruokkii usein materiaalista kulutusta ja luo luonnolle ahdasta ympäristöä. Kestävä kaupungistuminen onkin siksi ratkaisevan tärkeä suunta tulevaisuudessa. Laajalle levittyvä autokaupunki lienee se huonoin vaihtoehto.

 Elämme nyt “täydessä” maailmassa aiemman “tyhjän” maailman sijaan

IPCC:n raportin tärkein anti on lopulta ehkä se, että se muistuttaa usein abstraktin ilmastokeskustelun keskellä konkreettisesti asuttamamme pallon fyysisistä rajoista. Ekologisen taloustieteen uranuurtaja Herman Daly on aiemmin kuvannut asetelmaa niin, että eksponentiaalisen taloudellisen kasvun myötä elämme nyt “täydessä” maailmassa aiemman “tyhjän” maailman sijaan.

Ihmiskunnan inhimillinen ja taloudellinen kehitys on ollut hieno asia, mutta se ei voi nojautua kasvavaan ympäristön hyödyntämiseen ja kuormittamiseen.

 

 

close-up-country-countryside-field-focus-grass-1423629-pxhere.com

Maa alkaa olla loppu eikä lisää tule. (Kuva: Daniel Spase)

Kvartaalikatsaus valtuustoon ja eduskuntaan II/2019

Kevät toi mukanaan uuden työn kansanedustajana, ja sen huhti-, touko- ja kesäkuu on kuluneet vauhdilla sitä aloitellessa. Valtuustossa työ fiksumman kaupungin puolesta jatkuu, vaikka homma vähän vähemmälle huomiolle hetkeksi jäikin.

 

Kaupunginvaltuuston kokoukset hiljenivät kesäksi juhannuksen alusviikolla, ja eduskunta istui kevätkauden viimeisen täysistuntonsa kesäkuun lopulla. Varsinaiselle lomani pidän silti vasta myöhemmin kesällä. Suomen 1.7. alkanut EU-puheenjohtajuuskausi tarkoittaa sekin sitä, että politiikka on ehkä keskimääräistä enemmän esillä läpi kesän. 

Kulunut vuosineljännes (huhti-touko-kesä) oli tietysti omalla kohdallani mullistava eduskuntaan nousun myötä. Kun kevät kului ensin eduskunnan aloittaessa ja järjestäytyessä, sitten hallitusohjelmaneuvotteluissa ja sitten taas eduskunnan järjestäytyessä, on rutiini ollut elämästä aika kaukana. Pakko myöntää sekin, etten näinä kuukausina ole ehtinyt panostamaan valtuustotyöhön ihan siinä määrin kuin haluaisin. Tämän uskon kuitenkin korjaantuvan, kun eduskunnan työ syksyllä lähtee ruksuttamaan vakiintuneen kalenterin mukaisesti. 

Tässä joka tapauksessa tärkeimmät kuulumiset viimeksi kuluneelta kvartaalilta valtuustosta ja eduskunnasta. Jos jotain näyttäisi puuttuvan tai jostain kiinnostaa kuulla tarkemmin, laita viestiä! Lisäsin tällä kertaa loppuun myös listan niistä tahoista, joita olen tavannut ns. lobbarimielessä kvartaalin aikana – ajattelin, että tämä voi olla kiinnostava ikkuna vaikuttamisen arkeen.

Kaupunginvaltuusto

Helsingin kaupunginvaltuusto on nyt istunut puolet kaudestaan. Valtuusto kokoontui huhti-kesäkuussa yhteensä kuusi kertaa – lisäksi valtuustolla oli erillinen valtuustoseminaari kesäkuussa Hyvinkäällä, johon en eduskunnan valiokuntapaikkajakojen takia kuitenkaan ehtinyt.

Huhtikuun kokouksista merkittäviä nostoja voisivat olla ainakin Vallilanlaakson ratikan asemakaava ja Finlandia-talon kokonaisrempan hankesuunnitelma. Lisäksi valtuustossa käsiteltiin nuorten ja kunnan asukkaiden aloitteet ja vuoden 2020 budjetin lähetekeskustelu. Vallilanlaakson sporareitti on tärkeä pätkä tulevaa yhteyttä Kalasataman ja Pasilan välillä ja osa tulevaisuuden entistä parempaa raidekaupunkia. Finlandia-talon perusparannus on välttämätön, jotta tapahtumille ja kulttuurille tärkeä rakennus on iskussa jatkossakin. Hankkeen 119 miljoonan euron hintalappu kertoo taas kerran siitä, että kaiken uuden rakentamisen ohella infran korjaus ja ylläpito vaativat rakennuskannan kasvaessa jatkuvasti enemmän resursseja. Nuorten ja kuntalaisten aloiteoikeus on periaatteessa tärkeä osa paikallista demokratiaa, mutta kehotan näitä duunaavia ottamaan aina ensin yhteyttä virkakoneistoon tai valtuutettuihin ajatusten jalostamiseksi ja päällekkäisten toimien karsimiseksi.

Toukokuussa valkoposkihanhet ja Vanhankaupunginkosken pato olivat taas tulilinjalla. Hanhia symppaan, patoa en, ja syy on sama: kaupungin on tehtävä osansa luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi. Tästä näkökulmasta useampien nurtsien kasvattaminen niityiksi on todennäköisesti se paras tapa suitsia hanhien puuhia. Häirinnän ja metsästyksen kanssa tulee laki vastaan, vaikka kaupunki nyt selvittää mahdollisuuksia poikkeuslupiin. Vaikka näitä heltiäisikin, kannattaa silti totutella elämään sopuisasti hanhien kanssa, sillä mitään radikaalia häätöä ei ole luvassa.

Vanhankaupunginkosken pato oli käsittelyssä omasta aloitteestaniOlen puhunut ja kirjoittanut VKK-padon purkamisen puolesta aika paljon, sillä oman ymmärrykseni mukaan on kohtalaisen selkeää, että vapaana virtaava koski olisi erittäin merkittävä ympäristöteko erityisesti vaelluskalakantojen elvyttämiseksi. Energiantuotannon kannalta pato on merkityksetön. Ymmärrän kulttuuriarvojen puolustamisen, mutta en sitä, että ne koetaan absoluuttisen koskemattomaksi. Toinen huoli liittyy siihen, miten koko joen virtaama saattaisi purkamisen myötä muuttua. Päättäjänä kaipaankin kattavampaa selvitystä, jonka pohjalta padon purkamisen tuomia hyötyjä ja haittoja voitaisiin arvioida kokonaisuudessaan. Tällaisen perään alkuperäinen aloite kyseli, mutta sen sijaan kaupunki tuotti varsin rajallisen selvityksen, jossa sinänsä fiksun analyysin pohjalta vedetään johtopäätöksissä reippaasti mutkia suoriksi padon säilyttämisen puolesta. Siksi aloite piti palauttaa valtuustossa vielä valmisteluun, ja olen iloinen että valtuuston enemmistö oli samaa mieltä.

Kesäkuun kokouksissa nuijittiin muun muassa kaupungin ympäristöraportti ja arviointikertomusHelsingissä on toteutettu paljon monenlaista ympäristön tilaa parantavaa työtä, josta on syytä olla ylpeä. Myös kaupungin osuudeksi laskettavat päästöt asukasta kohti ovat pudonneet jopa 45 prosenttia vuoden 1990 tasosta. Silti tämän hetken tilanteen arviointikertomus summaa näin: “Päästövähennyksiin liittyviä toimenpiteitä on toteutettu monin eri tavoin, mutta päästöt eivät ole merkittävästi vähentyneet.” Näin ei tietenkään voi jatkua. Isoimmat päästölähteet ovat Helenin tuottama kaukolämpö ja henkilöautoliikenne. Näihin puuttuminen ei ole yksin kaupungin käsissä, mutta kaupungin on tehtävä oma osuutensa määrätietoisesti. Helsingin päästövähennysohjelman rakennetta ja etenemistä voi muuten jatkossa seurata tämän sähköisen palvelun kautta.

Viimeinen ennen kesätaukoa keskustelua herättänyt asia oli Itäkeskuksen valikoitujen rakenteiden suojelu asemakaavassa. En varsinaisesti fanita päätöstä, mutta se oli ihan ok kompromissi, jossa riskinä olisi ollut vielä jäykempi suojelu. Hieman herättelevää sekin, että nyt museoidaan rakennuskantaa, joka on rakennettu saman vuonna kuin itse synnyin. Olen näemmä jo museokamaa.

Luovuin eduskuntapaikan myötä HKL:n johtokunnan ja HSY:n hallituksen varapuheenjohtajan tehtävistä. Näistä ensimmäiseen valittiin seuraajaksi Sameli Sivonen ja jälkimmäiseen Leo Stranius. Tykkäsin valtavasti molemmista paikoista ja porukoista, mutta luopumisen tuskaa helpottaa se että tilalle nousi näin päteviä tyyppejä!

Eduskunta

Kevään eduskuntatyö on jakautunut karkeasti ottaen kolmeen jaksoon. Ensi alkuun heti vaalien jälkeen aika kului ripeään alustavaan järjestäytymiseen, perehtymiseen ja ihan käytännön juttuihin kuten vaikkapa läppäreiden ja puhelinten virittämiseen – ja toki myös valtiopäivien avajaisglamouriin. Samalla taustalla käytiin kovaa neuvottelua hallituspohjasta. Kun siinä päädyttiin vihreään kansanrintamaan, käynnistyivät hallitusohjelmaneuvottelu Säätytalolla. 

Säätytalon neuvottelut olivat intensiivinen rutistus, jonka aikana ehti Eduskuntatalolla käydä lähinnä kuuntelemassa opposition naljailua neuvotteluista salissa – oli käsiteltävä aihe mikä tahansa. Kun työt Säätytalolla saatiin pakettiin ja hallitusohjelma viimeisteltyä, alkoi kevään kolmas vaihe, jossa järjestäydyttiin uudelleen ja päätöksenteon rutiinitahti alkoi hiljalleen juoksemaan. Sitten alkoikin kesätauko.

Hallitusohjelmasta bloggasin jo aiemmin. Ohjelmaa esitellään paraikaa Suomen laajuisella kirjastokiertueella – loistava idea, ja koetan itsekin johonkin kirjastoon ehtiä mukaan. Itse hallitusohjelman toteuttaminen alkoi jo lisätalousarvion muodossa, jossa jyvitettiin lisää rahaa erityisesti raiteisiin. Moni luvattu, tärkeä raidehanke jäi vielä tämän ulkopuolelle, mutta toki niiden kanssa edetään myös. Lisätalousarvion ohella toinen merkittävä kesäkuussa käsitelty asia oli hallituksen EU-puheenjohtajakauden ohjelma, jota blogissa ilmastonäkökulmasta jo vähän perkasin.

Suuri osa eduskunnan varsinaisesta työstä tehdään valiokunnissa. Istun itse jatkossa talousvaliokunnassa ja puolustusvaliokunnassa, joiden lisäksi osallistun maa- ja metsätalousvaliokunnan työhön varajäsenenä. Olen tästä triplasta erittäin fiiliksissä: talousvaliokunta ohjaa energiapolitiikkaa ja maa- ja metsätalousvaliokunta suurelta osin maankäyttöä, ja ne ovat aivan avainasemassa ilmastonmuutoksen hillinnässä. Puolustusvaliokunta on erinomainen paikka tuoda esille laajaa turvallisuusnäkökulmaa ja modernia otetta maanpuolustukseen. Valiokuntien ohella eduskunnassa toimii iso joukko erilaisia ryhmiä ja verkostoja. Näillä näkymin osallistun itse aktiivisesti ainakin nuorten kansanedustajien verkostoihin, energiaremonttiryhmään ja harvaan asuttujen alueiden parlamentaariseen työryhmään. Eduskunnan futisjoukkueessa ehdin myös debytoimaan ja sain samalla peukalon pakettiin.

Eduskunnan alkutaival sai minut miettimään talon sosiaalista dynamiikkaa. Parhaimmillaan hallitus-oppositio-asetelma kirittää hallitusta tekemään parempaa työtä ja mahdollistaa samalla laajojen, pitkän tähtäimen haasteiden käsittelyn parlamentaarisesti. Pahimmillaan oppositio heittää johdonmukaisuuden menemään ja vääntää känkkäränkkäistä vastarintaa kaikesta, hallitus puolustaa surkeitakin esityksiä hampaat irvessä ja kaikesta tulee arvovaltakysymyksiä samalla kun yleinen spedeily romuttaa koko instituution arvostusta ja luottamusta. Tästä näkökulmasta alkutaival, jossa hallituksen ja opposition edustajat vedetään korostetusti erilleen, ei tietenkään ole optimaalinen. Sitä tärkeämpääkin on eduskuntatyön arjessa rakentaa siltoja, yhteyksiä ja luottamusta kaikkien eri leirien välille, ja sitä koetan itsekin tehdä. Lehtiin pääsee tietysti toimimalla juuri päinvastoin.

Mitä seuraavaksi?

Kaupunginvaltuuston syksyn ensimmäinen kokous on 28.8. ja eduskunnan täysistunnot alkavat sitä seuraavalla viikolla. Valmisteleva työ ja ryhmien kokoukset alkavat jo hyvissä ajoin sitä ennen, eikä tässä välissäkään pelkkää lomaa ole. Erilaisia politiikkaan liittyviä tapaamisia ja tapahtumia on läpi kesän, joista isoimpana on tietysti Porin SuomiAreena 15.-19.7. Hengailen Porissa näillä näkymin koko viikon, tervetuloa morjenstamaan! 

Eduskunta-avustajanani aloittaa elokuussa mahtavan skarppi Olli-Pekka Paasivirta. O-P:n jeesaamana työ ilmaston, luonnon ja fiksun liberaalin politiikan puolesta sujuu epäilemättä entistä vaikuttavammin.

Tapaamiset

Listaan tässä ne tahot, joiden kanssa olen erikseen istunut politiikkaan liittyen kuluneen kvartaalin aikana. Nämä ovat tietysti vain osa kaikesta vuorovaikutuksesta erilaisten eturyhmien, lobbarien ja liikkeiden kanssa. Päälle tulee muun muassa mailinvaihtoa, erilaisia seminaareja, kutsutilaisuuksia, kuulemisia ryhmissä ja kokouksissa ja ihan satunnaisia kohtaamisia. Listasta saa kuitenkin jonkinlaisen kuvan siitä, millaisten tahojen kanssa olen ollut juttusilla:

  • Ammattiliitto Pro
  • Bank of Ideas
  • BIOS-tutkimusyksikkö
  • Elinkeinoelämän Keskusliitto
  • Fortum
  • Helen
  • Helsingin nuorisoneuvosto / Ruuti
  • HELSUS
  • Ilmastolakkoilijat
  • ITS Finland
  • Kemianteollisuus
  • Motiva
  • PVO
  • Rakennusteollisuus
  • Rauhanliitto
  • Sadankomitea
  • SAK
  • Suomen Akatemia
  • Suomen ekomodernistit
  • Suomen Vuokranantajat
  • TEK
  • Tieto
  • Uber
  • Ulkopoliittinen instituutti
  • Varusmiesliitto
  • Väestörekisterikeskus

 

attejeri

Hallitusohjelmaa duunaamassa Säätytalon kupeessa Jeri Aallon kanssa. (kuva: Aapo Riihimäki, Valtioneuvoston kanslia)

 

EU:n ilmastopolitiikka kaipaa kunnianhimoa, fokusta ja entistä globaalimpaa otetta, ja Suomella on nyt paikka vaikuttaa

Ristiriitaiset tavoitteet sotkevat eurooppalaista ilmastopolitiikkaa, josta puuttuu yhä polku ja liike kohti syvää dekarbonisaatiota. Puolivuotinen EU-puheenjohtajuus tarjoaa Suomelle tilaisuuden vivuttaa linjaa parempaan suuntaan.

 

Suomen kolmas EU-puheenjohtajuuskausi alkoi maanantaina, ja kauden ohjelmassa unionin ilmastojohtajuus nostetaan yhdeksi keskeiseksi teemaksi. Tarkoituksena on muun muassa  saada EU:n vuoteen 2050 ulottuvan pitkän aikavälin ilmastostrategian keskeisten elementtien määrittely maaliin Eurooppa-neuvostossa. Tarkalleen ottaen Suomi puheenjohtaa EU:n neuvostoa eikä puheenjohtajamaa tietenkään pääse vetämään koko unionin linjoja. Asemassa voi kuitenkin käyttää merkittävästi valtaa siinä, miten asioita järjestelee ja millaisia näkökulmia nostaa keskusteluun.

Tällä hetkellä EU ei etene uskottavasti kohti kaivattua syvää dekarbonisaatiota.

EU:n ilmastopolitiikka on tähän mennessä ollut yhdistelmä hyviä ja huonoja valintoja. EU on kansainvälisellä tasolla perinteisesti sitoumusten kunnianhimoa kirittävä taho, päästökauppajärjestelmä on puutteistaan huolimatta esimerkillinen markkinapohjainen ilmastopolitiikan instrumentti, ja EU on jo käytännössä saavuttanut vuoden 2020 päästövähennystavoitteensa. Samalla EU on ollut kykenemätön ohjaamaan maataloutta ja maankäyttöä kestävälle polulle, viime vuosina päästövähennystahti on hidastunut eikä edes vuoden 2050 tavoitteesta päästy vielä sopuun. Tällä hetkellä EU ei etene uskottavasti kohti kaivattua syvää dekarbonisaatiota, kuten ei muukaan maailma.

Yleisen kunnianhimon ohella EU:n ilmastopolitiikkaa kaipaisi kahdenlaista tarkempaa säätöä.

Ensinnäkin, ilmastopolitiikan pitäisi keskittyä olennaiseen eli päästöjen vähentämiseen. Tässä suhteessa homma meni väärille poluille jo aikanaan, kun EU asetti ns. 20-20-20-tavoitteensa (vuoden 2020 tavoitteiksi 20 % päästövähennykset verrattuna vuoteen 1990, 20 % parannus energiatehokkuuteen ja uusiutuvan energian osuus 20 %). Tavoitteita on sittemmin päivitetty, mutta ongelma on säilynyt: Päämäärät ja keinot menevät sekaisin. Ilmastonmuutoksen kannalta vain päästöillä on väliä – energiatehokkuus ja uusiutuvat ovat keinoja niiden vähentämiseen, mutta eivät suinkaan ainoita tai aina parhaita. Uusiutuva energia ei aina edes ole kestävää tai päästötöntä.

EU:n ilmastopolitiikassa keinot ja päämäärät menevät sekaisin.

Ja mikäs onkaan Euroopan merkittävin vähäpäästöisen sähkön lähde? Ydinvoima. EU:n ilmastopolitiikkaa vaivaa kuitenkin sisään leivottu ydinvoimavastaisuus, joka on ilmaston ja luonnon kannalta kestämätöntä.  Viimeisimpänä käänteenä EU:n kestävän rahoituksen määrittelyissä ollaan rajaamassa ydinvoima pois, mikä vaikeuttaa investointeja keskeiseen vähäpäästöiseen teknologiaan. Tämä ei ole perusteltua minkään mitattavan ekologisen kestävyyden kannalta. Olisi tärkeää, että unionin ilmastopolitiikka perustuisi tieteeseen ja päämäärät laitettaisiin keinojen edelle.

Toisekseen, EU:n ilmastopolitiikan tulisi olla globaalisti vaikuttavampaa, sillä lopulta vain globaaleilla päästöillä on väliä. Nykyisellään EU pyrkii johtamaan ehkä selkeiten esimerkillä, tutkimus- ja kehitysinvestoinneilla ja kirittämällä kansainvälisten ilmastosopimusten kunnianhimoa. Tämä kaikki on erittäin tärkeää ja sitä on syytä jatkaa. Samalla tilanne on se, että globaalisti energiantuotannon päästöt kasvavat edelleen ja erityisesti Kiinan johdolla kehittyviin maihin nousee valtavasti uutta fossiili-infraa vaikka tällä hetkellä pitäisi itse asiassa jo ajaa nykyistä fossiili-infraa alas etuajassa, jotta 1,5 astetta voisi pysyä mahdollisuuksien rajoissa.

EU on maailman suurimpia talouksia ja valtava markkina-alue. Tästä asemasta käsin unionin tulisi ohjata maailmantaloutta voimakkaasti vähähiiliseen suuntaan. Esimerkiksi hiilitullien tuominen neuvotteluihin tai Pariisin sopimuksen sitoumusten nivominen kauppaehtoihin voisivat olla keinoja, joilla EU voisi vivuttaa päästövähennyksiä omaa aluettaan laajemmalle. EU olisi myös oiva toimija kätilöimään “fossiilisulkusopimusta”, jolla jyvitettäisiin maailmanlaajuinen jäljellä olevan hiilibudjetin käyttö ja fossiilienergian alasajo oikeudenmukaisesti. Ilmastopolitiikan pitäisi olla keskeinen osa kaikkea kansainvälistä politiikkaa, ja tämän puolesta pitäisi EU:nkin toimia.

Hallitusohjelman ilmastotavoitteet ovat keränneet maailmalla positiivista huomiota.

Eurooppalainen ilmastopolitiikkaa kaipaa siis entistä enemmän kunnianhimoa, fokusta ja maailmanlaajuista otetta. Hallitusohjelman ilmastotavoitteet Suomelle ovat jo keränneet maailmalla positiivista huomiota, ja puheenjohtajamaana Suomi on nyt keskeisessä asemassa vaikuttamaan koko EU:n ja jopa maailman ilmastopolitiikkaan. Ei hukata tätä tilaisuutta.

 

nuclear_solar2

Kunnianhimoa ja kaikki keinot nirsoilematta käyttöön. Aurinko- ja tuulivoima kehittyvät lupaavaa vauhtia, mutta ydinvoima on edelleen merkittävin vähäpäästöisen sähkön lähde Euroopassa ja sille on laskettu iso rooli myös tulevaisuudessa. Silti Euroopan komission ilmastovisiossa uusiutuvat mainitaan 33 kertaa, ydinvoima 3 kertaa.

 

 

Kun ikäluokat pienenevät, korkeakoulut joutuvat uudistumaan

Viime vuosina syntyvien lasten määrä on vähentynyt niin paljon, että 18 vuoden päästä koko 18-vuotiaiden ikäluokassa on vähemmän nuoria kuin korkeakouluissa aloituspaikkoja.

(Yhteiskirjoitus Mikko Särelän kanssa, julkaistu Helsingin Sanomissa 30.6.2019)

 

Suomen korkeakoulujen sisäänotto on nykyisellään yhteensä noin 48 000 opiskelijaa ja nyt täysi-ikäiseksi tulevan ikäluokan koko noin 60 000 henkeä. Viime vuosina syntyvien lasten määrä on vähentynyt niin paljon, että 18 vuoden päästä koko 18-vuotiaiden ikäluokassa on vähemmän nuoria kuin korkeakouluissa aloituspaikkoja.

Syntyvyyden laskua käsitellään usein kansantalouden huoltosuhteen haasteena. Se vaatii kuitenkin sopeutumista kautta yhteiskunnan, myös korkeakoulupolitiikassa. Kärjistetysti ensin loppuvat lapset kyläkouluista, sitten nuoret lukioista ja lopuksi korkeakoulut kärsivät opiskelijapulasta.

Tilanteeseen voidaan vastata lisäämällä opiskelijoiden määrää, kasvattamalla opiskelija­kohtaista rahoitusta tai karsimalla korkeakouluverkostoa. Uusia opiskelijoita voidaan saada kansainvälisistä opiskelijoista, nostamalla kantaväestön koulutustasoa ja lisäämällä korkeakoulujen roolia aikuiskoulutuksessa ja jatkuvan oppimisen tuottajina.

Kansainvälistymisen edellytyksenä on kansainvälisen vertailun kestävä opetuksen taso ja ulkomaalaisten opiskelijoiden sujuva siirtymä työelämään. Koulutustason nosto vaati puolestaan koko koulutusjärjestelmän kehittämistä varhaiskasvatuksesta alkaen, jotta mahdollisimman laajalla osalla ikäluokasta on edellytykset suoriutua korkeakouluopinnoista. Jatkuvan oppimisen laajempi tarjoaminen tarkoittaa uudenlaisten toimintamallien ja rahoitusjärjestelmien luomista.

Korkeakouluverkon karsiminen tietää vaikeaa aluepoliittista neuvottelua, joskin verkko-opetuksella ja korkeakoulujen välisellä liikkuvuudella voidaan tasoittaa alueiden välisiä eroja koulutustarjonnassa.

Mihin tahansa keinojen yhdistelmään päädytäänkin, työ kannattaa aloittaa heti, sillä niiden edellyttämät muutokset ja kehittäminen vaativat väistämättä aikaa.

Mikko Särelä

tekniikan tohtori, Helsinki

Atte Harjanne

kansanedustaja (vihr), Helsinki

Puhe puoluekokouksessa 15.6.2019

Uusi hallitusohjelma linjaa, että Suomi on hiilineutraali 2035. Se on kunnianhimoinen tavoite, ja se on tärkeä tavoite. Ehkä tärkein linjaus koko ohjelmassa. Se vaatii rohkeaa politiikkaa, nopeasti purevia päästövähennyksiä ja nieluista huolehtimista.

Tämä hiilineutraalisuus kuitenkin nojaa luonnollisiin hiilinieluihin eikä se siksi vielä riitä. Katse pitää viedä kauemmas. Jotta ilmastonmuutos pysyy siedettävissä rajoissa, täytyy globaalit päästöt kääntää ensin nopeasti jyrkkään laskuun, ja sen laskun pitää jatkua vuosisadan puoliväliin asti – ja sen jälkeen meidän pitää vielä sitoa ilmakehästä ylimääräistä hiiltä pois ennen näkemättömässä mittakaavassa. Metsien suojelu ja metsittäminen on kriittisen tärkeää, mutta tästä ei selvitä vain puita kasvattamalla.

Koko energiatalous kaikki liikenne, teollisuus ja lämmön tuotanto mukaan lukien täytyy siis muuttaa päästöttömäksi. Moni tähän niin sanottuun syvään dekarbonisaatioon vaadittu ratkaisu ja teknologia on edelleen vasta piirustuspöydällä tai pilotoitavana, niihin liittyy epävarmuuksia, eivätkä ne valmistu tai lyö läpi ilman todella vahvaa markkinoiden ohjausta ja mittavia julkisia panostuksia  – ja niitä pitää tehdä nyt, tai aika loppuu kesken. Selvää on sekin, että kaikkea päästötöntä energiaa – tuulta, aurinkoa ja ydinvoimaa – tarvitaan valtavasti lisää.

Tämä pitkä aikajänne ja haasteen mittakaava ei saa unohtua ilmastokeskustelusta. Se sysää mahdottoman vastuun tuleville sukupolville.

Tehdään siis ilmastopolitiikkaa nyt ja tässä – ja niin että se kantaa koko vuosisadan.