Koronaa on vaikeaa tukahduttaa kokonaan, mutta tuhoisa toinen aalto ei ole väistämätön mörkö

Korona kannattaa pyrkiä tukahduttamaan, ja tähän mennessä kerätyt opit ovat avuksi, jos se palaa takaisin. Taudin hallinnassa on joka tapauksessa luovittava polulla, jolla epidemia pysyy hanskassa ja rajoitustoimien haitat siedettävinä.

Pitääkö korona tukahduttaa vai voiko sitä vain hidastaa? Keskustelu Suomen koronastrategian tavoitteista on käynyt viime viikot vilkkaana. Politiikan avainlukuihin on päästöjen, talouskasvun ja julkisen velan rinnalle noussut tartuttavuusluku R0. R0 tunnetusti kertoo sen, kuinka monta uutta tapausta keskimääräinen taudinkantaja tartuttaa. Näin ollen se, kummalla puolella ykköstä se on, ratkaisee leviääkö epidemia eksponentiaalisesti vai tukahtuuko se ajan mittaan. 

Suomessa tartuttavuusluku on painunut alle yhteen jo hyvän aikaa sitten. Sairaalahoidossa olevien määrä on ollut laskusuunnassa huhtikuun puolivälin paikkeilta, ja nyt ollaan palattu jo maaliskuun lopun lukemiin. Myös testeissä havaitut tartunnat ovat olleet laskussa. Jos koronaepidemia mielletään aaltoina, onnistuttiin täällä näillä näkymin ensimmäinen aalto murtamaan. 

Vain häviävän pieni osuus suomalaisista on sairastanut koronan. Populaationa olemme edelleen haavoittuvia.

Pandemia jatkaa kuitenkin laukkaansa maailmassa, joten taudin uhkaa ei täällä ole taputeltu, vaikka se kevään päätteeksi olisikin painettu alas ja osissa maata käytännössä tukahdutettu. Vasta-ainetesteistä tähän mennessä kertyneen tiedon perusteella vain häviävän pieni osuus suomalaisista on sairastanut koronan, joten populaationa olemme edelleen haavoittuvia. 

Huoli toisesta aallosta on siis varsin aiheellinen, ja sitä on pitänyt esillä myös johtava terveysviranomainen THL. Toisen aallon riski korostuukin THL:n skenaarioissa, joihin nojattiin myös valtioneuvoston nimeämän asiantuntijaryhmän Exit- ja jälleenrakennustyöryhmän arvioissa eli ns. Hetemän raportissa, ja joista myös esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi näkyvästi. Näissä mallilaskelmissa toinen aalto puskee voimalla päälle erityisesti tilanteessa, jossa taudin leviämistä ensin onnistutaan kaikkein tehokkaimmin hillitsemään. Pelkästään niiden perusteella voisikin päätellä, että taudin leviämiselle kannattaa antaa tilaa.

Ennen tällaista johtopäätöstä on kuitenkin tärkeää katsoa mitä skenaariot ovat syöneet. Epidemian teknisten yksityiskohtien sijaan mielenkiinto kohdistuu politiikan mallintamiseen näissä käppyröissä. THL:n malliskenaariot on rakennettu niin, että niissä on kolme vaihetta: tämänhetkinen poikkeusjakso, seuraavien rajoitusten jakso ja rajoitukseton jakso. Erilaisia skenaarioita on sitten muodostettu sitten sen mukaan, kuinka tehokkaasti nykyiset ja edessä olevat löyhemmät rajoitukset purevat tartuttavuuslukuun ja kuinka kauan löyhemmät rajoitukset ovat päällä. (Lisäksi tärkeitä parametreja ovat sairastaneiden osuus väestöstä alkutilanteessa, vakavien tapausten osuus tartunnoista ja kuolleisuus, mutta niillä ei tästä logiikkaa avatessa ole niin suurta merkitystä). 

koronaskenu

Kuva 1: Yksi THL:n malliskenaarioista auki pureskeltuna. (Alkuperäinen kuva: THL).

Yllä olevassa kuvassa (Kuva 1) on esimerkkiskenaario, jossa oletuksena R0 tällä hetkellä on 1, ja rajoitusten löystyessä nousee arvoon 1,1. Näitä löysempiä rajoituksia jatketaan 120 päivää eli reippaasti kesän yli. Tämän jälkeen rajoitukset poistuvat, R0 palaa alkuasentoonsa 2,4 ja sitten alkaakin tulla raatoja kun epidemiahuippu täräyttää hoitokapasiteetista yli. Parametrit vaihtuvat, mutta kaikkien malliskenaarioiden rakenne on tämä sama: Lopulta rajoitukset poistetaan ja tartuttavuus nousee oletetun perustartuttavuusluvun tasolle.

Tällainen skenaario voi toimia varoituksena, mutta politiikan ja yhteiskunnan kannalta se nojaa melko erikoiseen lähtökohtaan. Käytännössä tällaisen toteutuminen vaatisi, että rajoituksia ei eräänä kauniina päivänä vain purettaisi: myös testaamis- ja jäljityskapasiteeti ajettaisiin alas alkuvuoden tasolle ja ihmiset pakotettaisiin käyttäytymään kuin tautia ei olisi. 

Tukahduttamisen epäonnistuminen ei näissä skenaarioissa ole mallinnuksen tulos vaan sisään rakennettu oletus.

Hallituksen linjana on seurata rajoitustoimien purkamisen vaikutuksia, nostaa testaus- ja jäljityskapasiteettia ja päivittää toimintalinjaa uuden tiedon valossa. Merkittävä osa nyt nähdystä tartuttavuuden laskusta ei todennäköisesti ole suoraa seurausta virallisista rajoituksista vaan siitä, että ihmiset ja yritykset ovat itse päättäneet toimia tartuntoja vältellen. Vaikka ote ajan mittaan lipsuisi, on vaikea uskoa,että väestö ja firmat laajasti koko koronan unohtaisivat, tai ettei rajoitustoimia käynnistettäisi uudelleen – ja toivottavasti ajan mittaan opimme koko ajan paremmin, mikä erilaisten toimien todellinen vaikuttavuus tartuttavuuteen on. Tukahduttamisen epäonnistuminen ei siis näissä skenaarioissa ole niinkään mallinnuksen tulos vaan sisään rakennettu oletus. Jotta tällainen toinen aalto toteutuisi, pitäisi viruksen käyttäytymisen muuttua hurjasti, tai sitten nyt nähty tartuntojen putoaminen onkin arveltua enemmän kausivaihtelun eikä omien toimiemme ansiota.

Tämä ei tarkoita, että THL:n laskelmat olisivat vääriä tai huonoja, saati sitten, että THL olisi väärässä tai epäluotettava. Vaikken epidemologiasta tiedä juuri mitään, on kokemukseni tutkijana ja päättäjänä ilmasto- ja energiapolitiikan parissa opettanut, että sopivasti muttei liikaa yksinkertaistavien mallien tekeminen, ja aivan erityisesti niiden tulosten viestiminen on todella vaikeaa. Koronan osalta korostuu vielä se, että tautiin ja sen leviämiseen liittyy vielä valtavasti epävarmaa tietoa. Käsittääkseni THL tekee monenlaista mallinnusta, tässä kommentoin vain tätä edellä mainituissa yhteyksissä esillä ollutta skenaariopakettia.

Koronan toinen aalto ei siis ole väistämätön ja väittämätön mörkö, vaan päätöksenteossa huomioitava ja jatkuvasti arvioitava riski todennäköisesti niin kauan, kuin rokote on joskus käytössä. Näin ollen se ei itsessään tarkoita, etteikö taudin tukahduttamista kannattaisi yrittää. Uskon, että se on oikea ja tarpeellinen tavoite. Joukko suomalaisia tutkijoita on myös listannut kattavasti lääketieteellisiä, oikeudellisia ja taloudellisia perusteita tukahduttamiselle.

Myös hallitus pyrkii tukahduttamaan tautia, ja tätä työtä THL tukee, vaikka tukahduttamisen haasteita onkin tuonut ilmi. Se, ettei tavoitteeksi ole naulattu tiettyä R0-lukua, on oikeastaan ihan fiksu ja perusteltu linja edelleen epävarmassa tilanteessa. Kokonaisharkinta on tärkeää, ja sitä havainnollistaa ns. Vihriälän raportissakin kuvattu “Baldwinin kehikko” (ks. kuva 2), jonka mukaan politiikkaa ohjaavat samaan aikaan epidemian vaatima rajoitusten taso ja yhteiskunnan kyky sietää rajoitteita. Kumpikaan ei ole staattinen, joten jatkuva arviointi ja tietopohjan päivittäminen on tietysti välttämätöntä. 

baldwin

Kuva 2: “Baldwinin kehikko”. Politiikassa pitäisi luovia punaisen ja vihreän välissä. (Alkuperäinen kuva: Vihriälä ym., 2020. Alkuperäinen lähde: Baldwin, 2020.)

Päätöksenteon kannalta kipeimmin tarvittaisiin nyt tietoa siitä, mikä eri rajoituskeinojen todellinen teho on, jotta niiden hyötyjä suhteessa kustannuksiin voidaan arvioida. Tällaista tietoa on vaikea kerätä tilanteessa, jossa eri keinoja on käytössä paljon päällekkäin. Se näyttäisi kuitenkin selvältä, että kattava testaaminen, jäljittäminen ja eristäminen ovat joka tapauksessa avainasemassa. Jos sillä ja valikoimalla suhteellisen siedettäviä muita keinoja (esim. maskit, turvavälit ja suurimpien joukkotapahtumien rajoittaminen) saadaan taudin leviäminen estettyä, niin tulevaisuus näyttää jo suhteellisen valoisalta. Jos ei, niin vaikeaa on.

Kipeimmin tarvitaan nyt tietoa siitä, mikä eri rajoituskeinojen todellinen teho suhteessa kustannuksiin on.

Minulla on kova luotto sekä hallitukseen että maan terveysviranomaisiin. Samalla toivotan niiden toimintaa täydentävät, sparraavat ja haastavat rakentavat, hyvin perustellut puheenvuorot lämpimästi tervetulleiksi*. Kriittinen, avoin ja analyyttinen keskustelu samalla kun tietoa kertyy koko ajan lisää on paras pohja päätöksenteolle. Toimien tarkentamisen ja suunnanmuutosten pitää myös olla mahdollisia. On tärkeää välttää se, että koronapolitiikasta muodostuisi arvovaltakamppailu, eikä sellaista kannata ruokkia mistään suunnasta.

 

 

 

 

* Sen sijaan kaikki te erilaisen huuhaan, huuruilun ja valetiedon puuhaajat – teitä ei kaivattu ennen tätä kriisiäkään ja vielä vähemmän nyt sen aikana.

Huomisen huoltovarmuuden on oltava kestävällä pohjalla

Koronakriisi on herättänyt arviomaan huoltovarmuuden tilaa. Kestävän kehityksen jarruttaminen huoltovarmuuden nimissä vie kuitenkin ojasta allikkoon, eikä huoltovarmuutta kannata rakentaa fossiilienergian varaan.

Kriisejä ei voi välttää kokonaan, mutta hyvällä varautumisella ne sattuvat vähemmän. Kykyyn kestää kriisejä vaikuttaa moni seikka, joista osa on luonteeltaan aineettomia, kuten luottamus tai harjoittelu, ja osa hyvinkin aineellisia kuten se, että ruokaa ja energiaa riittää. Keskeinen käsite varautumisessa on huoltovarmuus, eli se että yhteiskunnan kriittiset toiminnot pyörivät ja erityisesti väestön, talouden ja maanpuolustuksen välttämättömät perustarpeet voidaan täyttää erilaisista häiriötiloista huolimatta. 

Suomen huoltovarmuus on ollut viime aikoina tapetilla koronakriisin aiheuttaman suojatarvikepulan myötä. Suomen huoltovarmuusjärjestelyitä pidetään usein esimerkillisinä ja suomalainen kokonaisturvallisuuden malli ja kylmän sodan jälkeenkin jatkettu systemaattinen ja kattava huoltovarmuustyö on poikkeuksellista. Silti tämän kriisin osoittamien puutteiden myötä on noussut pohdintaa siitä, millaisissa kantimissa maan huoltovarmuus lopulta on. Tuoreimpana ulostulona puolustusministeri Antti Kaikkonen esitti hiljattain, että huoltovarmuusjärjestelmän tila tulisi kartoittaa monialaisella stressitestauksella, joka kattaisi kaikenlaiset poikkeustilanteet katovuosista luonnonkatastrofeihin ja energiakriiseihin.

Puolustusministerin ajatus on perusteltu. Kriisi on aina oppimisen paikka, ja kaikista valmiista suunnitelmista huolimatta korona on tuonut mukanaan yllätyksiä. Olen tutustunut jonkin verran Suomen huoltovarmuuteen sekä aiemmassa työssäni tutkijana että nyt kansanedustajana. En muista, että terveydenhuollon suojavarusteiden riittävyys tai maatalouden riippuvuus ulkomaisista kausityöntekijöistä – joihin nyt on havahduttu – olisivat näissä yhteyksissä nousseet koskaan esiin. 

 Tässä kriisissä kattava digitaalisaatio on ennen kaikkea parantanut häiriönsietokykyä.

Digitalisoituneen yhteiskunnan haavoittuvuus häiriöille sen sijaan on ollut tyypillisesti jaettu huomio. Kuitenkin tässä kriisissä kattava digitalisaatio on ennen kaikkea parantanut häiriönsietokykyä: Juuri sähköisten ratkaisujen ja tiedonsiirron varassa suuri osa työelämästä ja opetuksesta on voinut jatkua rajoitustoimista huolimatta. Tämä tietysti korostaa riippuvuutta tietotekniikasta ja tiedonsiirrosta entisestään.

Huoltovarmuustyö ei juuri näy normioloissa, ja sen noustessa pintaan huomio keskittyy helposti puutteisiin – onnistuminen kun on parhaimmillaan huomaamatonta. Maskihärväyksen varjossa moni asia on varautumisessa ja kriisiin vastaamisessa sujunut epäilemättä hyvin. Huoltovarmuuskeskuksen osoittelu sormella ei sekään kannata, sillä koko järjestelmä perustuu kaikkien viranomaisten ja yksityisen sektorin yhteistyöhön, ei siihen että keskus varautuisi itsekseen kaikkeen kattavasti.

Jos ja kun huoltovarmuusjärjestelmää nyt kuitenkin arvoidaan, on ehkä tärkein ohjenuora se, että arviointi pitää tehdä tulevaisuuden eikä vain tämän hetken vaatimusten perusteella. 

Huoltovarmuutta ohjaava lainsäädäntö ja tavoitteet korostavat perustuotantoa, materiaalista varautumista ja kriittistä infrastruktuuria. Se on perusteltua, sillä myös palveluista elävä luova digitaloutemme hyytyy nopeasti ilman ruokaa ja energiaa. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, että sekä elintarvike- että energiantuotantomme on saatava ekologisesti kestävälle pohjalle. Mikäli ilmastonmuutosta ja lajikatoa ei saada jarrutettua siedettävälle tasolle, edessä on käytännössä varmasti erittäin vakavia järjestelmätason kriisejä. Niihin voi ja pitää varautua, mutta ennen kaikkea ne täytyisi estää.

Huoltovarmuus ei voi rakentua fossiilienergian, kestämättömän maankäytön ja biodiversiteetin kapenemisen varaan.

Huoltovarmuuden varjolla ei siksi saa luoda kestävää kehitystä estävää polkuriippuvuutta. Esimerkiksi turpeen määrittäminen huoltovarmuudelle tärkeäksi polttoaineeksi voi johtaa siihen, että turvetuotantoa ja -käyttöä pidetään huoltovarmuuden varjolla yllä enemmän ja pidempään kuin olisi perusteltua. Sama pätee tietysti myös esimerkiksi maatalouteen ja liikenteeseen. Hiilestä, öljystä ja turpeesta luopumista ja maatalouden kehittämistä on vastustettu huoltovarmuuteen vedoten. Totta onkin, ettei kestävä siirtymä ei saa vaarantaa huoltovarmuutta. Huoltovarmuus ei kuitenkaan saa estää kestävää siirtymää. Huomisen huoltovarmuus ei ole syytä rakentua fossiilienergian, kestämättömän maankäytön ja biodiversiteetin kapenemisen varaan* jos ja kun pystymme pyörittämään yhteiskuntaamme menestyksekkäästi niitä ilmankin.

Kansainvälisyys voi myös parantaa huoltovarmuutta, kun yhteydet ja keskinäinen luottamus ovat olemassa ja kunnossa.

Kotimaisuuden korostaminen huoltovarmuuden nimissä on ymmärrettävää, mutta voi johtaa myös harhaan. Kotimaisuuden näkökulmasta esimerkiksi puupohjaisen bioenergian voisi kuvitella olevan perusteltu ratkaisu. Tosiasiassa löyhän energiasisältönsä takia puupolttoaineen varastoiminen on työlästä, eikä sitä riitä ylen määrin poltettavaksi jos mielimme sitä myös jalostaa. Ydinvoimalat sitä vastoin ovat tuontipolttoaineen varassa, mutta polttoainetta on helppo varastoida vuosiksi eteenpäin. Kumpi näistä sitten on huoltovarmempaa voimaa? Noin yleisesti äärimmilleen optimoituja globaaleja tuotantoketjuja lienee paikallaan arvioida kriittisesti, mutta kansainvälisyys voi myös parantaa huoltovarmuutta, kun yhteydet ja keskinäinen luottamus ovat olemassa ja kunnossa. Ihan kaikkea täällä ei voida itse tuottaa.

Huoltovarmuus ei ole vain ruokaa, energiaa ja muuta varastoitavaa tai ylläpidettävää tuotantoa. Se on myös osaamista, yhteyksiä ja luottamusta, ja myös näiden osalta huoltovarmuuden arvionnissa tulee huomioida tulevaisuus ja hiilivapaan, ekologisesti kestävän hyvinvointiyhteiskunnan edellytykset. 

Sekin on hyvä pitää mielessä, ettei kriiseihin varautumista ole syytä laskea vain ennakkoon suunniteltujen varmuusvarastojen ja -kapasiteetin mukaan, vaan myös yhteiskunnan yleisestä resilienssistä on pidettävä huolta. Se voi vaatia näennäisen tehottomuuden ja diversiteetin puolustamista ja vaalimista, niin vaikeaa ja kiittämätöntä kuin se joskus onkin.

 

varasto

Huoltovarmuus ei ole pelkkiä varastoja ja tuotantokapasiteettia. Se on myös osaamista ja yhteyksiä.

 

* Viimesyksyinen pamflettimme “Suomen on varauduttava ilmastokriisiin – 6 ohjetta sitkeän ja vähähiilisen yhteiskunnan rakentamiseen“ porautuu tähän problematiikkaan tarkemmin.

Politiikkaa koronan aikaan

Julkaistu Helsingin Vihreiden blogissa 21.4.2020

Jo toista kuukautta kestävä koronarajoitusten poikkeusarki on muodostumassa varsinaiseksi sukupolvikokemukseksi. Poikkeusolot ovat näkyneet myös politiikassa. Nopeasti eskaloitunut epidemiatilanne on edellyttänyt nopeaa päätöksentekoa periaatteellisesti hyvinkin merkittävistä asioista, ja fyysisten kokoontumisten rajoittamiseksi on etsitty uusia tapoja kokoustaa.

Demokratian kannalta tällainen poikkeustilanne tarkoittaa tarkkaa tasapainoilua. On tyypillistä – ja oikeastaan varsin hienoa – että vakavan uhan edessä puolueiden välinen yhteistyö tiivistyy ja huomio keskittyy uhan torjumiseen. Tällainen henkinen yhdentyminen itsessään korostaa johdossa olevien päättäjien asemaa. Samalla käyttöön otetut poikkeukselliset keinot, kuten valmiuslaki, keskittävät valtaa ihan käytännössä. Se on välttämätöntä kriisijohtamisen mahdollistamiseksi, mutta sen suhteen on oltava hyvin tarkkana, ja huolehdittava että valtaa keskitetään vain välttämättömässä määrin, ja väliaikaisesti.

On huolehdittava että valtaa keskitetään vain välttämättömässä määrin, ja väliaikaisesti.

Päättäjät eivät ole immuuneja viruksille, joten epidemian torjunta näkyy myös politiikkojen työn järjestelyissä. Kaikki ylimääräiset tilaisuudet ja joukkokokoontumiset on peruttu tai siirretty verkkoon, mutta päätöskokouksia on välttämätöntä pitää.

Helsingissä kaupunginvaltuusto kokoontuu nyt osittain etäyhteyksien yli. Ensimmäisen kokouksen perusteella homma toimii sangen hyvin, ja tarjoaa uuden kerroksen päätöksenteon läpinäkyvyyteen, kun kaupunkilaiset saattavat seurata kotioloistaan videon yli osallistuvia valtuutettuja. Itse kokoustin vaatekomerosta käsin.

Eduskunnassa asiantuntijoita kuullaan valiokunnissa nyt pääasiassa etäyhteyden yli ja eduskuntaryhmätkin pitävät kokouksensa suurelta osin etänä. Valtiosääntö ei ainakaan vielä veny eduskunnan ja sen valiokuntien etäkokouksiin, joten käyttöön on täytynyt ottaa toisenlaisia varotoimenpiteitä. Valiokunnat kokoontuvat suuremmissa huoneissa turvavälien takaamiseksi, ja täysistunnossa tavoitteena on, että paikalla olisi vain noin neljännes edustajista. Kun järjestely koskee myös äänestyksiä, vaatii se tietysti vahvaa luottamusta eri eduskuntaryhmien välillän oikeastaan aika hieno osoitus eduskunnan kulttuurista ja toimintakyvystä, että järjestely on saatu toimimaan.

Teknologian näkökulmasta korona osui otolliseen aikaan. Yhtä nopea harppaus etäkokouksiin olisi ollut paljon isompi haaste vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Vaikka odotan itse paluuta naamatusten työskentelyyn innolla, voidaan tästä pakon edessä digitalisoinnista varmasti ottaa monenlaista oppia myös jatkuvaan käyttöön.

Tärkeintä on se, että suomalainen demokratia toimii myös poikkeusoloissa.

Koronaepidemia on tuonut päätöksentekoon haasteita ja hauskojakin piirteitä. Kaupunginvaltuutettu saattaa nyt äänestää kissa sylissä ja kansanedustaja linjata komerosta käsin. Tärkeintä on kuitenkin se, että suomalainen demokratia toimii myös poikkeusoloissa.

Vihreä elvytysraha ei saa virrata fossiilitalouteen

Julkaistu Kauppalehdessä 27.4.2020

Koronaepidemia on valtava isku taloudelle. Akuuttia shokkia paikkaavien päätösten ohella tarvitaan elvyttävää politiikkaa, jolla huolehditaan siitä, ettei väliaikaisesta kriisistä seuraa pysyvää kurjuutta.

On tärkeää elvyttää taloutta niin, että samalla hillitään ilmastonmuutosta ja suojellaan luonnon monimuotoisuutta. Ilman tällaista ekologista jälleenrakennusta edessä on sarja pahempia kriisejä ja kroonisia häiriötiloja, kun monien elinkeinojen edellytykset heikkenevät tai pahimmillaan romahtavat eri puolilla maailmaa.

On tärkeää elvyttää taloutta niin, että samalla hillitään ilmastonmuutosta ja suojellaan luonnon monimuotoisuutta.

Suomen kehykset kestävälle elvytykselle muodostaa osaltaan Euroopan unioni, jonka uuden vihreän kehityksen ohjelman on määrä ohjata koko maanosa kestävälle polulle. Koronakriisi voi viivästyttää ohjelman valmistelua, mutta tarve voimakkaalle talouselvytykselle enemmänkin korostaa sen merkitystä kuin vähentää sitä.

Vihreän kehityksen ohjelman keskeisenä ajatuksena on ohjata julkiset ja yksityiset investoinnit kohti vähähiilistä ja kestävää kehitystä. Erityisesti yksityisen rahan osalta tätä tavoitetta tukemaan on valmisteltu erillistä kriteeristöä, jonka perusteella rahoituksen kohteet voidaan katsoa kestävän kehityksen mukaisiksi. Tätä niin kutsuttua taksonomiaa määrittelevä loppuraportti julkaistiin vastikään maaliskuussa.

Raportti linjaa tarkat tekniset kriteerit kestäville hankkeille. Ajatus on, että niiden pitää edistää jotain kestävän kehityksen mukaista tavoitetta, eivätkä ne saa estää sitä jonkin toisen tavoitteen kannalta. Näitä tavoitteita ovat esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillintä ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen, kiertotalouden edistäminen ja luonnon monimuotoisuuden suojelu.

Ydinvoima on rajattu ulos heikoin perustein, vaikka se tarjoaisi merkittäviä mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Tällainen kriteeristö on ajatuksena perusteltu ja kannatettava. Nykymuodossaan tarkennettu taksonomia vaarantaa kuitenkin omat tavoitteensa. Esimerkiksi ydinvoima on rajattu ulos heikoin perustein, vaikka se tarjoaisi merkittäviä mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

 Ydinvoimavastaisuus ei ole ainoa ongelma. Sähköntuotannolle on kriteeristössä määritelty päästörajat, joiden mukaan alle 100 g / kWh hiilipäästöjä aiheuttavan tuotannon katsotaan edistävän ilmastonmuutoksen hillintää, kun taas vasta yli 262 g / kWh päästöillä sen katsotaan merkittävästi haittaavan ilmastonmuutoksen hillintää.

Vaikka näitä rajoja on määrä kiristää jatkossa, ovat ne huomattavan korkeita verrattuna jo käsillä oleviin ratkaisuihin. Esimerkiksi Ranskan ja Ruotsin sähköntuotanto on jo reippaasti kriteereitä puhtaampaa, ja Suomessakin sähkön keskimääräiset päästöt ovat tänä vuonna olleet 80 gramman luokkaa. Leudosta talvesta ja koronasta huolimatta se kertoo paljon.

Kriteeristö heijasteleekin eräiden jäsenmaiden ajamaa linjaa, jossa ydinvoimasta luovutaan ja aurinko- ja tuulivoimaan perustuvaa energiajärjestelmää täydennetään kasvavalla fossiilisen kaasun ja biomassan poltolla.

Kriteeristö heijasteleekin eräiden jäsenmaiden ajamaa linjaa, jossa ydinvoimasta luovutaan ja aurinko- ja tuulivoimaan perustuvaa energiajärjestelmää täydennetään kasvavalla fossiilisen kaasun ja biomassan poltolla. Tällainen vähentäisi päästöjä liian vähän ja hitaasti, vaarantaisi biodiversiteettitavoitteet, vaikeuttaisi korkeamman jalostusasteen biotalousinvestointeja ja heikentäisi Euroopan energiaturvallisuutta.

Oikea ratkaisu on lisätä kaikkea vähäpäästöistä tuotantoa nopeasti ja siirtyä polttamisen jälkeiseen aikaan synteettisiä polttoaineita ja tarkkaan rajattua bioenergian hyödyntämistä lukuun ottamatta. Tämä on muodostumassa energiapolitiikan linjaksi Suomessa nykyisen hallitusohjelman puitteissa. Suomen näkökulmasta taksonomiasta uhkaakin tulla katastrofi.

Suomalainen elinkeinoelämä ja finanssiala ovat viime vuosina nostaneet hienosti profiiliaan ilmasto- ja vastuullisuuskysymyksissä, ja sitoutuneet selkeästi Pariisin ilmastosopimuksen mukaiseen tavoitteeseen rajata lämpeneminen 1,5 asteeseen. Korkean tason tavoitteet ovat tärkeitä, mutta on oltava tarkkana myös sen suhteen, mitä niihin liittyvien toimien konepellin alta löytyy.

Nyt EU on linjaamassa sääntelyä, joka pahimmillaan vaarantaa suomalaisen teollisuuden vähähiilisyyssuunnitelmat ja estää finanssialaa kantamasta ilmastovastuutaan tutkitun tiedon pohjalta. On tärkeää vaikuttaa sen puolesta, että näin ei käy, vaan käyttöön saadaan aidosti kestävä kriteeristö.

Sovelluspohjaista koronavirusseurantaa on syytä edistää

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 20.4.2020)

Perusoikeuksien kunnioittaminen on ehdoton edellytys seurantasovelluksille.

Professorit Kaarina Nikunen ja Annamari Vänskä kirjoittivat (HS Vieraskynä 18.4.), ettei sovelluspohjainen koronavirusseuranta saa murtaa tietosuojaa tai vaarantaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Kirjoittajien viesti on tärkeä ja yhtenäinen Euroopan komission linjausten kanssa.

Perusoikeuksien kunnioittaminen on ehdoton edellytys seurantasovelluksille. Samalla on tärkeä ymmärtää, ettei se ole este niiden käytölle. Tällainen altistuksia jäljittävä sovellus on teknisesti ja oikeudellisesti mahdollista toteuttaa perusoikeuksia kunnioittaen

Toimivakaan sovellus ei itsestään taita epidemiaa. Se on työkalu, joka yhdessä laajan testauksen kanssa voi auttaa korvaamaan nykyisiä laajoja rajoituksia asteittain kohdennetummilla toimilla ja tukea strategiaa, joka perustuu tartuntojen minimoimiseen.

Tällainen strategia on todennäköisesti pelkkää epidemia-aallon hidastamista huomattavasti parempi sekä terveyden että talouden näkökulmasta. Sovelluspohjaista seurantaa on edistettävä viipymättä.
Atte Harjanne
Kansanedustaja (vihr.), Helsinki

Kvartaalikatsaus eduskuntaan ja valtuustoon I/2020

COVID-19 tuli ja muutti kaiken. Lainsäädäntötyö jatkuu silti koronan varjossa.

On vuosikymmeniä, jolloin mitään ei tapahdu, ja on viikkoja, jolloin tapahtuu vuosikymmenien edestä”, totesi kuulemma Lenin aikanaan. Nyt on eletty näitä jälkimmäisiä, ja asiaa olisi muutaman sadan sivun mittaiseen kvartaalikatsaukseen. Tässä kuitenkin tiivis yritys raapaista viime aikojen poliittista elämää omalta osaltani.

Vuoden – ja vuosikymmenen – ensimmäinen neljännes on ollut dramaattista aikaa. Poliittinen elämä heräili tuttuun tapaan loppiaisen jälkeen ja helmikuun ajan politiikan arki soljui vielä koko lailla totutusti, vaikka koronan eteneminen nosti jo huolta. Maaliskuussa räjähtäen kasvanut pandemia ylti tännekin, ja 16.3. alkaen Suomi on ollut virallisesti poikkeusoloissa. Koronan tuplaisku terveyteen ja talouteen tulee vaikuttamaan kaikkeen ympärillämme vielä pitkään, ja siitä kannattaa kerätä opit talteen

Osallistuin itse 232. Valtakunnalliselle maanpuolustuskurssille 20.1.-12.2. Päättäjiä ja vaikuttajia yhteiskunnan eri aloilta yhteen keräävällä kurssilla syvennytään Suomen kokonaisturvallisuuteen, ja keskeisenä osana sitä on valmiuslain sisällön ja soveltamisen pohtiminen. Oman kurssini ajoitus oli valitettavan osuva. Reilu kuukausi kurssin päättymisen jälkeen valmiuslaki otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön. 

Maanpuolustuskursseilla on arvostettu maine, ja kurssi olikin erinomainen kokonaisuus mahtavassa seurassa. Suomalainen kokonaisturvallisuusajattelun varaan rakentuva varautuminen antaa hyvät eväät toimia kriisitilanteissa, ja siitä on eittämättä ollut jo nyt valtavasti hyötyä koronaan vastatessa. Kaikki ei silti tietenkään ole mennyt virheettömästi putkeen, eikä sellaista voisi odottaakaan. Erittäin nopeasti eskaloituva, vaikeasti rajattavissa oleva pandeamia, jossa yksittäisen asiantuntijaviranomaisen ja hallinnonalan rooli nousee aivan kriittiseksi, on tuonut mukanaan monia haasteita, joita ei ole välttämättä osattu ennakoida ja harjoitella. Vauhdissa on kuitenkin viisastuttu, kovia päätöksiä on saatu tehtyä ja suomalaiset ovat osoittaneet hienoa sisua ja luovuutta vastatessaan kriisin tuomiin vaikeuksiin. 

Poikkeustilanne muistuttaa, ettei vaaleissa valita mielipiteitä, vaan päättäjiä.

Poikkeustilanne muistuttaa siitäkin, ettei vaaleissa valita mielipiteitä, vaan päättäjiä. Edustuksellisessa demokratiassa kansa valitsee parhaaksi kokemansa puolueet ja ihmiset kantamaan vastuuta. Vaalien alla keskustelu usein pyörii yksittäisten, melko tarkkaan rajattujen, asiakysymysten ympärillä. Se on ymmärrettävää ja monesti ihan perusteltua, mutta kuten nyt näemme, saattavat olosuhteet muuttua vaalien välillä aivan toisenlaisiksi. Marinin hallitus on onneksi näyttänyt tähän mennessä hienosti kykynsä tehdä päätöksiä ja kantaa vastuuta – ja eduskunnassa vallitsee yhteinen, rakentava ja ratkaisukeskeinen tahtotila kriisiin vastaamisessa.

Kriisi ei tietenkään ole vielä läheskään ohi, joten lopullisia arvosanoja on vielä aika aikaista jakaa.

Eduskunta

Korona näkyy eduskuntatyössä monin tavoin. Mitään reissuja ei luonnollisesti ole, talon ulkopuoliset – ja isoilta osin sisäisetkin – tapaamiset hoidetaan lankoja pitkin ja istuntosalikin pyritään pitämään väljänä. Viime viikkoina suuri osa päätöksenteosta on luonnollisesti liittynyt koronaepidemian ja sen talousvaikutusten rajoittamiseen. Eduskunnan roolina on ollut punnita ja arvioida hallituksen esityksiä. Aikataulupaine on kova ja päivät ovat olleet pitkiä, koska tällainen tilanne vaatii nopeaa ja ennakoivaa päätöksentekoa. 

Kiireessäkään ei eduskunnan keskeistä roolia voi oikeusvaltiossa ohittaa tai hutiloida.

Kiireessäkään ei eduskunnan keskeistä roolia voi oikeusvaltiossa ohittaa tai hutiloida, ja nähdäkseni hallituksen ja eduskunnan yhteistyö on tässä pelittänyt pääsääntöisesti hyvin. Lehtijutuista on saattanut välillä välittyä kuva eduskunnasta kriittisenä jarruna toimille, mutta tässä on kyse enemmänkin hallituksen ja eduskunnan erilaisista näkökulmista. Eduskunta ja sen valiokunnat ovat kannattaneet hallituksen ennakoivia ja laajoja rajaustoimia ja nopeaa talouselvytystä johdonmukaisesti.

Alkuun koronakeskusteluissa painottuivat nopeat rajoitustoimet terveyden turvaamiseksi. Sen jälkeen keskustelussa polttopisteessä on ollut talouden kuilun siltaaminen, ja tällä viikolla keskustelu ns. exit-strategiasta on kiihtynyt. Se epäilemättä jatkuu vielä, ja kun polku hahmottuu selkeämmin, korostunee keskustelussa pidemmän aikavälin talouden korjaamisen luonne ja keinot. On keskeisen tärkeää, että tätä jälleenrakennusta tehdään ekologisesti kestävästi ja vähähiilistä siirtymää kiihdyttäen – muuten käsillämme on jatkuva sarja vielä pahempia kriisejä.

Olen itse koettanut pysyä koronatilanteesta ja sen vaatimista toimista kärryillä tutkimustietoa kahlaamalla ja tutkijoita jututtamalla. Olen saanut hurjan määrän erilaisia yhteydenottoja – kiitos niistä – ja koettanut parhaani mukaan yhdistää hyviä ideoita ja parasta tietoa ja tilannekuvaa oikeisiin ihmisiin. Tästä maasta löytyy valtavasti osaamista, luovuutta, tahtoa ja kykyä selättää epidemia, ja niin myös tehdään. 

Tästä maasta löytyy valtavasti osaamista, luovuutta, tahtoa ja kykyä selättää epidemia, ja niin myös tehdään.

Oma käsitykseni on, että tästä päästään ulos pitämällä riittävät rajoitukset voimassa samalla kun kehitetään ja mobilisoidaan testaus- ja seurantakäytäntöjä ja kapasiteettia. Mobiilisovelluspohjainen taudinkantajien ja altistuneiden seuraaminen on nähdäkseni keskeinen tekninen edellytys sille, että massarajoituksista päästään tarkennetumpaan kontrolliin. Työ tällaisen eteen on Suomessakin jo aloittettu, kuten Helsingin Sanomat 5.4. kirjoittaaMitä hitaammin ja vähemmän tauti  leviää ennen kuin tarkemman seurannan ja rajoittamisen tekniset ja lakitekniset edellytykset ovat kasassa, sen parempi. Jokaisella on edelleen suuri vastuu tästä omassa elämässään.

Eduskunta on tietysti muutakin kuin koronaa.  Talousvaliokunta ehti piipahtaa Brysselissä Euroopan komission vieraana hieman ennen kuin korona laittoi vierailut pannaan, ja  valiokunta onkin käsitellyt ahkerasti EU:n toimia kestävän siirtymän ja päästövähennysten rahoitukseen. Nostin itse kirjallisella kysymyksellä esiin huolen siitä, että EU on kategorisesti sulkemassa ydinvoiman kestävän rahoituksen ulkopuolelle. Tämä on tieteen vastaista ja ainoastaan kaasulobbarien intressien mukaista, eikä sitä voi hyväksyä.

Toisen kirjallisen kysymyksen tein autojen biopolttoaineisiin liittyen. Sähköistyminen on pidemmän päälle tärkein polku liikenteen vähäpäästöisyyteen, mutta siirtymävaiheessa kestäviin raaka-ainevirtoihin perustuvien biopolttoaineiden rooli korostuu. Siksi sekoitevelvoitteen ja konversiosäädösten pitäisi tukea siirtymää nykyistä fiksummin ja kustannustehokkaammin.

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan saralla on käynnissä kaksi merkittävää prosessia, joissa olen mukana. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko kuvaa jaetun käsityksen maailman tilasta ja suunnasta ja linjaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa seuraaviksi vuosiksi. Asevelvollisuuden kehittämistä pohtiva parlamentaarinen komitean tavoitteena on kehittää systeemiä niin, että korkean maanpuolustustahdon pysyy yllä  ja yhdenvertaisuus paranee. UTP-selonteon seurantaryhmässä olen jäsen, asevelvollisuuskomiteassa varajäsen. Kummankin työn aikataulut ovat toki olleet koronan takia myllerryksissä, mutta etenevät kyllä.

Koronaan varautuminen on näkynyt myös oman nakkilistani pitenemisenä. Valiokuntien varajäseniä lisättiin, ja olen jatkossa myös ulkoasianvaliokunnan varajäsen. Toimin tätä nykyä myös vihreän eduskuntaryhmän neljäntenä varapuhiksena.

Kaupunginvaltuusto

Kaupunginvaltuusto ehti kokoustaa tammi-maaliskuussa kuusi kertaa. Tammikuun kokouksissa tärkeintä antia olivat nippu kaavoja ja aloitteita. Päätöksenteossa olivat muun muassa Pakilanpuiston koulukompleksin allianssin hankesuunnitelma, Vallilan ja Oulunkylän kaavoja ja vuokrausperiaatteita Kaarelaan ja Munkkaan sekä aloitteita koskien sähköautojen latausta ja PD-rahoituksen laajentamista. 

Helmikuussa hyväksyttiin Helsinki Gardenin asemakaava. En ole hankkeen lopullisen muodon suurin fani, ja itse olisin mieluiten nähnyt kompleksin suoraan Nordiksen vanhan hallin tilalla. Mitään riittävän raskasta perustelua hankkeen torppaamiselle tällaisenaan en nähnyt, ja tässä nousee myös kämppiä hyvälle paikalle. Paljon keskustelua käytiin myös kokoomuksen ryhmäaloitteesta, jonka tavoitteena oli hyödyntää rajoitettua kilpailuttamista ja ulkoistamista perusterveydenhoidon saatavuuden parantamiseksi. Osin skeptisesti ulkoistuksiin suhtautuvanakin pidän ajatusta kannatettavana ja on hyvä että, se nyt etenee tarkkaan speksattuna.

Vanhankaupunginkosken padon osittaisen tai kokonaisen purkamisen vaikutukset selvitetään.

Maaliskuun kokouksista osallistuin vain ensimmäiseen (11.3). Toisen kokouksen ajankohtana oli jo viimeistään selvää, että eduskunnan toiminnan turvaamiseksi minun on syytä jättäytyä pois kaikesta fyysistä läsnäoloa vaativista valtuustotehtävistä. Nyt kokoukset on siirretty etäyhteyksien päähän, joten jatkossa osallistuminen taas onnistuu. Maaliskuun ensimmiäisessä kokouksessa oma aloitteeni Vanhankaupunginkosken padon purkamisen vaikutusten arvioinnista oli toisella kierroksella valtuustossa. Nyt tehdyn päätöksen mukaan padon osittaisen tai kokonaisen purkamisen vaikutukset selvitetään voimalan jo tapahtunut sulkeminen ja itähaaran kunnostuspäätös huomioiden. Päätös on hyvä ja toivottu, ja nyt odotellaan mielenkiinnolla selvitysten käynnistymistä ja etenemistä. Päätös oli myös yksimielinen, vaikka edelleen osalle valtuustokollegoista näyttää olevan mahdotonta hyväksyä ajatusta, että padon purulle on aito luonnonsuojelullinen motiivi ja perusteet.

Skippaamani maaliskuun toisen kokouksen tärkeimpiä päätöksiä olivat sähköisen etäkokoustamisen mahdollistaminen jatkossa ja Helsingin osallistuminen Turun ja Tampereen suunnan ratahankkeiden hankeyhtiöihin.

Helmikuussa puuhailimme yhdessä Korttelipihat takaisin -aktiivien ja piraattien Petrus Pennasen kanssa kaksi aloitetta viihtyisämmän, monimuotoisemman ja ilmastokestävämmän kaupungin edistämiseksi. Toisessa aloitteessa esitetään kantakaupungin korttelipihojen edistämistä ja toisessa viherkertoimen käyttöä myös kantakaupungin ja muiden jo rakennettujen alueiden yhteydessä.

Helsinki on toiminut koronan edessä päättäväisesti ja ripeästi, ja viestinyt kiitettävän aktiivisesti.

Koronavirus vaikuttaa tietysti massiivisesti myös Helsingin kaupungin toimintaan ja palveluihin, ja kaupunkilaisten elämään. Oma fokukseni on ollut sidottuna siinä määrin kansallisen tason politiikkaan, etten ole ehtinyt Helsingin osalta oikein muuta kuin seurata tilannetta ja huolehtia osaltani siitä, että tieto ja tilannekuva liikkuvat paikallistason ja kansallisen tason päätöksentekijöiden välillä. Helsinki on toiminut päättäväisesti ja ripeästi, ja viestinyt kiitettävän aktiivisesti. Hienoja esimerkkejä ovat mm. pikaisesti pystyyn laitettu Helsinki-apu  ja kaupungin vuokranperinnän peruminen pahasti osumaa ottavilta yrityksiltä.

Lopuksi

Loppukevättä määrittelee tietysti se, miten koronaepidemiaa saadaan taitettua meillä ja maailmalla. Vaikka massarajoituksista päästäisiin optimistisimpien ennusteiden mukaisesti, on selvää, ettei mitään äkillistä paluuta entiseen ole edessä. Tällainen shokki aiheuttaa erittäin pitkäaikaisia ja pysyviä muutoksia yhteiskuntaan ja talouteen. 

Mitään äkillistä paluuta entiseen ei ole edessä.

Elämä myös jatkuu kuitenkin koronan alla ja jälkeenkin. Ilmastonmuutosta ei ole peruttu, eikä maailma ollut valmis vielä ennen pandemiaakaan. On selvää, että hallitusohjelma kirjoitettiin varsin toisenlaisissa oloissa, mutta sen tavoitteet ja periaatteet ovat edelleen oikea ohjenuora politiikan tekemiseen. Kaikenlainen valmistelu eri ministeriöissä jatkuu, ja seuraavan vuosineljänneksen aikana on määrä saada valmiiksi muun muassa teollisuuden vähähiilisyystiekarttatyö ja ydinenergialainsäädännön kokonaisuudistuksen pohjatyö, joista saadaan syötteitä lainsäädäntöön.

Vuoden 2021 kuntavaalit lähenevät nekin kuukausi kuukaudelta. Minut nimettiinkin jo ehdolle – jos haluat mukaan tähän projektiin tai itseäsi kutkuttelee ajatus ehdolle lähtemisestä, laita viestiä!

Tapaamiset

Tapaamiset olen omalta osaltani hoitanut 12.3. alkaen käytännössä pelkästään etänä, mutta näppärästi onnistuu asiantuntijoiden, sidosryhmien ja lobbarien kanssa jutustelu netinkin yli. Tässä lista tämän kvartaalin tapaamisista, samalla saatteella kuin ennenkin: Nämä eivät tietenkään kata kaikkea vuorovaikutusta ja päälle tulee esimerkiksi mailinvaihtoa, seminaareja, kutsutilaisuuksia, kuulemisia ryhmissä ja kokouksissa ja ihan satunnaisia kohtaamisia (mitään tapahtumia ja satunnaisia kohtaamisia tosin maaliskuun alun jälkeen ei tietysti ole pahemmin ollut).

  • Aalto-yliopisto
  • Aalto-yliopiston ylioppilaskunta
  • Aiforia
  • Blic
  • Cargotec
  • Caruna
  • Climate Move
  • Elinkeinoelämän keskusliitto EK
  • Energiateollisuus
  • Hanken
  • Helsingin kaupunki
  • Helsingin yliopisto
  • Korttelipihat
  • Metallinjalostajat ry
  • Miltton
  • St1
  • Suomen Ekomodernistit
  • Suomen vuokranantajat
  • Taipei Representative Office in Finland
  • Tekniikan Akateemiset
  • Teknologiateollisuus
  • Think Atom
  • TVO
  • Uber
  • Iso-Britannian suurlähetystö
  • UPM
  • Vake
  • Wolt

 

koronaarki

Kansanedustajan korona-arki voi näyttää esimerkiksi tältä, kun kämpässä käydään kahta kokouspuhelua samaan aikaan.

Tie ulos

Kovilla rajoituksilla on saatu koronaepidemian räjähtävä kasvu taitettua. Seuraavaksi on löydettävä reitti ulos karanteenitaloudesta – se vaatinee ainakin laajamittaista testausta ja seurantaa.

(Koronaepidemian tilanne kehittyy ja tieto tarkentuu jatkuvasti, ja ajantasainen tieto tilanteesta kannattaa hakea viranomaislähteistä. Tämä teksti on kirjoitettu 29.3.) 

Suomi on ollut kaksi viikkoa poikkeustilassa koronavirusepidemian takia. Taudin leviämisen rajoittamiseksi on muun muassa koulut siirretty pitkälti etäopetukseen, matkustusta rajoitettu, kokoontumiset kielletty ja kansaa patistettu vakavasti pysymään mahdollisimman tehokkaasti erossa toisistaan. Tämän viikon tuoreampia tiukennuksia ovat olleet ravintoloiden omissa tiloissaan tapahtuvan tarjoilun lopettaminen ja Uudenmaan eristäminen muusta Suomesta. 

Nopeasti eskaloituva epidemiatilanne vaatii robustia ja ennakoivaa päätöksentekoa. Tämänhetkisen tiedon perusteella Suomessa tehdyt päätökset ovat olleet oikeita: varmistettuja tapauksia kyllä kumuloituu, mutta päivittäisten uusien tapausten määrä näyttäisi tällä viikolla jopa tasaantuneen eikä tilanne ole kehittynyt pahimpien ennusteiden mukaan. Vaikein vaihe on silti edelleen edessä ja tilanne voi muuttua nopeasti, joten on liian aikaista sanoa mitään varmaa. Rajoituspäätökset näkyvät joka tapauksessa tartunta- ja sairaalahoitodatassa viiveellä.

Tällä viikolla on noussut puheenaiheeksi kysymys siitä, mikä on Suomen koronastrategia – eli suunnitelma ja keinot siihen, miten tauti selätetään ja poikkeustilasta palataan takaisin arkeen. Ihan samaa arkea ei toki tietenkään enää saa takaisin.

Kysymys ja keskustelu strategiasta on ehdottomasti paikallaan. Tähän mennessä tehdyt päätökset ovat kuitenkin olleet luonteeltaan enemmän taktisia – on tehty nopeita päätöksiä, joilla pyritään rajusti hidastamaan epidemiaa, suojaamaan ihmisiä ja varmistamaan terveydenhuoltojärjestelmän kantokyky – kuitenkin niin, että ihmisten elämää ja talouden toimintaa häiritään mahdollisimman vähän. Riippumatta siitä, millainen reitti tilanteesta löydetään ulos, nämä toimet mahdollistavat sen reitin kulkemisen.

Rajoitteilla ollaan pistetty stoppi taudin räjähdysmäiselle leviämiselle ja terveydenhuollon kapasiteettia nostamalla vastataan siihen, mitä tauti tuo mukanaan. Voi olla, että se riittää, mutta massarajauksia pitäisi silloin pitää päällä todella pitkään. Samalla on selvää, että rajoitusten mukainen kökkiminen käy erittäin raskaaksi hyvinvoinnille ja taloudelle, eikä perusoikeuksien pitkittyvä rajaaminen tee hyvää demokratialle – poikkeustoimien pitää pysyä poikkeuksina.

Kestävin reitti vapauteen näyttääkin olevan se, että samalla kun tautia hidastetaan rajoituksin, ryhdytään sitä kitkemään laajamittaisella testauksella ja tehokkaalla kantajien ja altistuneiden eristyksellä. Tähän päätelmään päätyivät vastikaan esimerkiksi Imperial Collegen COVID-19-asiantuntijat, ja tällaista linjaa on toteutettu muun muassa Etelä-Koreassa. Kantajien ja altistuneiden onnistunut tunnistaminen ja eristäminen mahdollistaa siis massarajoitusten purkamisen aikaisemmin kuin pelkkä “taudin yli” odottaminen – ja säästää ihmishenkiä. (Tämä video havainnollistaa, miten ja miksi tunnistaminen ja eristäminen on keinona tehokas.)

Näistä perusperiaatteista on vielä matkaa varsinaiseen strategiaan, puhumattakaan sen käytännön toteuttamisesta. Kattava taudin kantajien ja sen jo sairastaneiden seulonta ja testaaminen ei ole ihan yksinkertainen operaatio siinä tarvittavan materiaalin, työmäärän tai logistiikan vuoksi.  Kovakin hinta maksaa itsensä takaisin nopeasti, jos massarajoitusten kestoa saadaan lyhennettyä. Tunnistettujen tapausten seuranta ja tautiketjujen nopea jäljittäminen vaatinee myös yksilötasolle menevää tietoteknistä seurantaa ja valvontaa, jonka kyhteydessä on äärimmäisen tärkeää huolehtia siitä, että kaikki yksityisyyden suojaa rikkova julkisen vallan käyttö pysyy tarkkaan rajattuna ja valvottuna ja mielellään väliaikaisena. 

Arvelisin, että tällaiset toimet vaativat myös uutta lainsäädännöllistä jumppaa. Jos ja kun rokote joskus valmistuu, eteen saattaa tulla jälleen uutta hyötyjen ja haittojen punnintaa epävarman tiedon edessä, sillä nopeasti kehitetyssä rokotteessa voi olla omat riskinsä. Kaikkinensa koronan selättäminen onkin hurja urakka, jossa on vielä paljon arvioitavaa, suunniteltavaa ja päätettävää. Sujuva yhteistyö maan sisällä ja kansainvälisesti on erittäin tärkeää.

Kaikkien käyrien, mallinnusten ja vahvojen näkemysten seassa on hyvä pitää sekin mielessä, että maailma on tosiasiassa monimutkainen, sotkuinen ja vaikeasti ennakoitava paikka.  Koronavirukseen itseensäkin liittyy vielä paljon asioita, joita emme tiedä varmasti. Epävarmuutta ei pääse kokonaan pakoon, ja oikeat vastaukset selviävät vasta jälkikäteen – jos silloinkaan.

eduskunta2

Korona näkyy eduskunnassakin, jossa sali pyritään pitämään väljänä. (Kuva: Hanne Salonen / Eduskunta)

Korona on karmea shokki, josta kannattaa kerätä opit talteen

Kulkutauti tuo mukanaan terveydenhoidon ja talouden tuplakriisin, ja tarjoaa paikan arvioida taloutemme rakenteita laajemminkin.

Vuosi 2020 jää historiaan poikkeuksellisena aikana. Joulukuussa 2019 uusi koronavirus COVID-19 lähti leviämään Wuhanissa Kiinassa, ja kehittyi sitten maailmanlaajuiseksi pandemiaksi, jonka vaikein vaihe on vasta edessä. Terveyden ohella pandemia iskee rajusti talouteen, ja vaikutusten syvyyttä ja laajuutta on vaikea ennustaa. Tällaisella shokilla on pitkä häntä vaikka pandemia selätettäisiin nopeastikin.

Käsillä olevaa tilannetta voi palastella kolmeen osaan. Ensinnäkin meillä on käsillä ja edessä akuutti terveydenhoidon kriisitilanne, jossa avainasemassa ovat taudin rajoittaminen ja terveydensuojelu. Toisekseen meillä on päällä aivan uudenlainen talousshokki, jossa isoa osaa talouden toiminnasta on poliittisilla päätöksillä rajoitettu. Kolmantena meillä laajempi pohdinnan paikka nyky-yhteiskunnan sitkeydestä ja häiriönsietokyvystä – eli resilienssistä – kaikissa mittakaavoissa yksilöistä globaaliin talouteen.

Terveydensuojelun edellytys on taudin leviämisen jyrkkä rajoittaminen.

Terveydensuojelun edellytys on taudin leviämisen jyrkkä rajoittaminen. Sen haasteena on, että rajoittamistoimien todellinen vaikuttavuus nähdään vasta viiveellä taudin itämisajan takia. Keinoja käyttäytymisen seurantaan erilaisen “proxy-datan” avulla toki on – HS esitteli jo Telian lukuja ja Google varmaankin tietää vielä tarkemmin, kuinka paljon me nyt toisiamme välttelemme. Saksassa paikkatietoa jo käytetäänkin. Joka tapauksessa on ensiarvoisen tärkeää, että jokainen ymmärtää ja kantaa vastuunsa tässä hommassa ja rajaa fyysiset kontaktit minimiin – ja huolehtii käsien pesusta! Ennen pitkää koronan taltuttaminen vaatii myös nykyistä kattavampaa testausta, mutta rajoittaminen on juuri nyt yhteinen ykkösasia.

Akuutin talousshokin hoidossa on keskeistä ymmärtää tilanteen outo luonne ja huolehtia, että talous ja ihmisten toimeentulo sillataan epäjatkuvuuden yli. Hallituksen tuoreet linjaukset taklaavat juuri tätä haastetta.

Laajempi resilienssipohdinta on tässä kohtaa tietysti hieman ennenaikaista, sillä tästä ennennäkemättömästä sosiaalisesta kokeesta opitaan varmasti vielä yhtä ja toista yllättävää. Joitakin havaintoja voi maailmalla ja meillä tähän mennessä nähdystä kuitenkin tehdä. Tässä niistä muutama.

1. Muutosvastarinta ja sopeutumiskyky

Ajatellaanpa että vaikka viime syksyllä joku olisi kertonut, että puolen vuoden päästä Suomen ulkoministeriö kieltää matkustamasta, rajat vedetään kiinni, koulut käydään kotona, toimistotyöt tehdään etänä ja yli kymmenen ihmisen kokoontumiset ovat pannassa. Ajatus olisi tuntunut uskomattomalta. Nyt tällainen on noin viikossa muuttunut arkipäiväksi meillä ja muuallakin Euroopassa. Vaikka ohjeita ei täydellisesti noudatetaakaan, kuuluu varsinaisia vastalauseita hämmästyttävän vähän – näkyvämpi kritiikin aihe on se, ettei näitä toimia aloitettu aiemmin. 

Ihmiset ovat sitoutuneet ja sopeutuneet todella koviin muutoksiin hyvin lyhyessä ajassa. Koronapandemian aikajänne, väliaikaisuus ja uhan välittömyys toki selittävät paljon, mutta tästä olisi opittavaa myös pidemmän aikavälin kriisien torjunnassa.

Korona muistuttaa, että loppukädessä realismia rajoittavat fysikaaliset tekijät – eivät poliittiset.

Esimerkiksi ilmastoopolitiikassa fossiilisen energian kulutuksen nopea vähentäminen ja vaihtaminen päästöttömään energiaan on välttämätöntä ilmastonmuutoksen vakavimpien seurausten estämiseksi. Tähän tähtääviä poliittisia toimenpiteitä on kuitenkin vastustettu kiivaasti – usein sillä perusteella, että ne ovat “epärealistisia”. Korona kuitenkin muistuttaa, että loppukädessä realismia rajoittavat fysikaaliset tekijät – eivät poliittiset. 

Ihmisten ja yritysten muutosvastarinta on kiistaton asia, ja muutoksiin liittyviin huoliin on tärkeää vastata. Muutosvastarintaa ei kuitenkaan pidä sekoittaa sopeutumiskykyyn. Kun jokin toimi ymmärretään välttämättömäksi ja haaste yhteiseksi, siihen on valmiutta.

2. Ei-yllättävät yllätykset, tehokkuus ja resilienssi

Oliko koronapandemia yllätys? Kyllä ja ei. Uhkaavia tartuntatautiepidemioita on puhjennut säännöllisesti, ja maailmanlaajuisia pandemioita on niitäkin koettu – tunnetuin ja vakavin lienee sata vuotta sitten tuhoa kylvänyt espanjantauti. 

Maailman talousfoorumin riskiarvioissa tartuntatauti on tiedostettu merkittävänä riskinä jo pitkään. Suomen yhteiskunnallisia riskejä kartoittava Kansallinen riskiarvio vuodelta 2018 toteaa, että “uuden pandemian syntymisen todennäköisyys on suuri”. Pandemiaan varautumista käsitellään myös Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa vuodelta 2017. Maailman terveysjärjestö WHO on osannut odottaa juurikin COVID-19:n tapaista tartuntatautia.

Talousjärjestelmässämme tehokkuus painottuu resilienssin kustannuksella.

Silti tällainen pandemia lopulta puhjetessaan näyttäisi saavan koko talousjärjestelmän sekaisin. Se indikoi sitä, että järjestelmässä tehokkuus painottuu resilienssin kustannuksella. Huippuunsa viritetyt toimitusketjut, tiuha verkottuminen, laskennallisen tuottavuuden maksimointi ja kannattavuuden tavoittelu lyhyellä aikajänteellä aiheuttavat sen, että talous on herkkä häiriöille, ja häiriöillä voi olla paljon niiden mittakaavaa vakavampia vaikutuksia, jotka vieläpä kertautuvat. 

Tehokkuus ei tietenkään ole aina ja vain huono asia. Tehokkuudella säästettyjä tai sen avulla hankittuja resursseja voi kohdentaa häiriöihin varautumiseen. Tällä periaatteella toimivat esimerkiksi Suomessa Huoltovarmuuskeskus ja finanssipuolella Euroopan tasolla Euroopan vakausmekanismi EVM. Tällaisten varautumisjärjestelyiden haaste on se, että ne on suunniteltu vastaamaan jollain tasolla etukäteen määriteltyyn kriisiin. Näennäisestä tehottomuudesta, ylikapasiteetista ja diversiteetistä syntyvä resilienssi ja sopeutumiskyky saattaa olla luonteeltaan universaalimpaa.

3. Kriiseistä pitää oppia

Globaalin talouden resilienssistä koronan kaltaisen pandemian suhteen on tietysti vielä ennenaikaista tehdä lopullista tuomiota. Se saattaa vielä yllättää ihmisten luovuudesta kumpuavalla ponnahduskyvyllään. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että järjestelmä on ollut jo pitkään törmäyskurssilla ilmastopäästöjen, maankäytön ja biodiversiteetin kapenemisen asettamiin fysikaalisiin rajoihin eikä siten ole kestävällä pohjalla.

Teollisuuspäästöjen putoamisen, lentoliikenteen hiljentymisen tai venetsialaisten delfiinien come-backin (delfiinijuttu olikin höpöhöpöä, joka tällaisen hässäkän aikana leviää entistä tehokkaammintaustalla on nyt inhmillinen tragedia, eikä niistä siksi oikein osaa iloita. Pandemian hopeareunus on kuitenkin se, että se ostaa meille aikaa ja mahdollisuuden oppia. Kenties hoksaamme, että pärjäämme vähemmällä materiaalisella kulutuksella ja paikasta toiseen liikkumisella. Samalla tämä herättää huomaamaan, mitkä toiminnot todella ovat kriittisiä yhteiskunnillemme ja arviomaan, arvostammeko niitä ja niistä huolehtivia ihmisiä riittävästi.

Pahimmillaan talouden stoppi hidastaa välttämättömiä investointeja vähähiiliseen ja kestävään infraan.

Talouden stopista ei kannata iloita siksikään, että pahimmillaan se hidastaa välttämättömiä investointeja vähähiiliseen ja kestävään infraan, joita nyt tarvitaan nopeasti. Ilmasto- ja ekokriisistä ei selvitä vain pienentämällä fossiilisen energiatalouden volyymiä, vaan koko energiatalouden ja ruuantuotannon perusta pitää saada pyörimään vähäpäästöisesti ja kevyemmällä maankäytöllä. Tämän siirtymän mahdollistavien investointien lykkääminen olisi huonoin mahdollinen idea nyt. Kun ihmiset saadaan taas kodeistaan liikkeelle, aika monen työpanoksen soisi menevän esimerkiksi uusien raiteiden, P2X-laitosten, tuulimyllyjen ja ydinvoimaloiden suunnitteluun ja rakentamiseen.

Kautta maailman tehdään nyt politiikkaa terveys eikä talouskasvu ja kilpailukyky edellä. Tilanne on tietysti väliaikainen ja kriisi akuutti, mutta tätä ajattelua kannattaa jatkaa vielä toipumisvaiheessakin. Ilmastonmuutos, lajikato ja taloudellinen epätasa-arvo ovat kaikki valtavia uhkia  ihmisten hyvinvoinnille ja terveydelle. Kun nyt keskitymme suojelemaan erityisesti vanhimpia ikäpolvia, tulisi tämän jälkeen vastaavasti suojella nuoria ja tulevia sukupolvia, joiden hyvinvoinnin edellytyksiä kavennamme kovaa vauhtia.

Tästä kriisistä on tarjolla myös oppitunteja eksponentiaalisesta kasvusta päättäjille. Eksponentiaalinen kasvu yhdistettynä päätösten ja vaikutusten väliseen viiveeseen luo tilanteen, jossa on pakko toimia ennakoivasti epävarman tiedon perusteella. Tilanteen alkuvaiheessa voi olla houkutusta odotella ja seurata kehittymistä, mutta vauhti kiihtyy helposti nopeammin kuin arkijärki pysyy perässä. Usein toistettu tapa hahmottaa tätä on ajatella vaikkapa hehtaarin kokoista lampea, jonka leväpeite tuplaantuu kerran päivässä. Jos levää on ensimmäisenä päivänä neliömetrin verran, lampi on tukossa parissa viikossa – ja päivää ennen sitä puolet pinnasta on vielä levättömänä. Ilmiöstä riippumatta todellisessa maailmassa erilaiset rajoittimet ja negatiiviset takaisinkytkennät suitsivat lopulta tyypillisesti kasvun kulmakerrointa, mutta on tärkeää ymmärtää että tällaisissa ilmiöissä mittakaava voi muuttua hyvin nopeasti hallittavasta hallitsemattomaksi.

Taistelu koronaa vastaan voitetaan kyllä, mutta aikataulu ja hinta eivät vielä ole tiedossa.

Taistelu koronaa vastaan on vasta alkanut. Se voitetaan kyllä, mutta aikataulu ja hinta eivät vielä ole tiedossa. Samalla kun sitä käydään, on syytä kerätä mahdollisimman paljon tietoa ja koota viisautta siitä, miten hyvinvointi rakennetaan meillä, muualla ja maailmalla jatkossa entistäkin kestävämmälle pohjalle.

 

Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: Isaac Newton oli ruttoevakossa Cambridgestä, ja käytti aikansa mm. differentiaalilaskennan, optiikan lakien ja painovoimateorian kehittelyyn. (Kuva: Robert Hannah (1856) “Master Isaac Newton in His Garden at Woolsthorpe, in the Autumn of 1665”)

 

ps. Tsemppiä ja voimaa kaikille poikkeusarkeen! Jaetaan taakkaa ja jeesataan toisiamme!

Turpeen lopun kolme haastetta ja ratkaisuja niihin

Turpeella tuotettu energia on syytä korvata ripeästi ja kestävästi, ja sen paikalliset talousvaikutukset on tärkeä huomioida kun poltto lopetetaan. Haasteet eivät kuitenkaan käy syyksi hidastelulle.

Turve on ympäristölle ja ilmastolle tuhoisa polttoaine. Turpeella tuotetaan vain 5 % Suomen kokonaisenergiasta, mutta siitä aiheutuu n. 14 % kaikista Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Turpeen tuotanto kuormittaa myös vesistöjä. On päivänselvää, että turpeen laajamittainen käyttö on tulossa tiensä päähän. Hallitusohjelma linjaa, että turpeen energiakäyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä. Jos teknisesti toimiva, sosiaalisesti oikeudenmukainen ja kustannustehokas polku löytyy, aikataulu voi ja sen kannattaakin olla vielä nopeampi. 

Turvetta ei kuitenkaan polteta huvin vuoksi, vaan se on tällä hetkellä Suomessa merkittävä osa energiataloutta, ja siihen liittyvään infraan on sidottu pääomaa ja osaamista. Turpeen loppu tietääkin tarvetta korvata ne hyödyt, jotka turpeesta nyt saadaan. Niitä ovat energia, työpaikat ja raha.

  1. Energia

Turpeella tuotettu energia on tietysti välttämätöntä korvata. Turpeella tuotetaan ennen kaikkea lämpöä, ja nimen omaan lämmön korvaaminen on keskeistä, sillä se täytyy tuottaa lähellä kulutusta. Sähkön tuottamiseen turvetta ei varsinaisesti tarvita. Suomessa on kolmisenkymmentä turvetta pää- tai tukipolttoaineena käyttävää laitosta. Turpeen osuus huomioiden sen osalta yhteensä sähkökapasiteettia on vajaan gigawatin verran ja lämpötehoa tuplasti enemmän – käytännössä turve on monessa laitoksessa tukipolttoaine, jota ilman voimala ei sellaisenaan pyörisi. Jos ja kun näitä suljetaan ja korvataan polttoon perustumattomalla tuotannolla, saadaan tavallaan tuplavoitto, kun biomassaakin jää polttamatta.

Luonnon monimuotoisuuden ja hiilinielujen vaalimisen nimissä on tärkeää, ettei turve korvaudu laajamittaisesti bioenergialla.

Tyypillisin turvevoimala on lämpöteholtaan kymmenien tai sadan megawatin luokkaa. Luonnon monimuotoisuuden ja hiilinielujen vaalimisen nimissä on tärkeää, ettei turpeen poltto korvaudu laajamittaisesti biomassan poltolla. Onneksi muitakin vaihtoehtoja on. Energiatehokkuus ja erilaiset lämpöpumput, lämpövarastot, datakeskukset, pienydinvoima ja synteettiset polttoaineet tarjoavat laajan skaalan työkaluja korvaavaan lämmöntuotantoon. Kaikkien näiden käyttöä, kaupallistamista ja skaalaamista tulisikin edistää nyt ponnekkaasti.

Jatkuvan käytön ohella turpeella on merkitystä myös huoltovarmuuden kannalta, sillä muista fossiilisista polttoaineista poiketen sen suhteen emme ole tuonnin varassa. Tulevan vähähiilisen yhteiskunnan huoltovarmuutta ei kuitenkaan kannata rakentaa turpeen varaan, vaan panostaa tässäkin synteettisten polttoaineiden tuotantokapasiteettiin Suomessa.

  1. Työpaikat

Turpeessa on kiinni myös työpaikkoja, ja niiden poistuessa tilalle olisi hienoa saada muuta tekemistä. Turpeen työllisyysvaikutuksia arvioitiin VTT:n toimesta kymmenen vuotta sitten, vuonna 2010. Sen mukaan sitten turpeen suora työllisyysvaikutus oli 4155 henkilötyövuotta (htv) ja välillisesti yhteensä 12350 htv. Näitä lukuja kannattaa kuitenkin arvioida kriittisesti: Niiden pohjana oleva arvio turpeen käytöstä (25 TWh vuodessa) on noin neljänneksen suurempi kuin vuoden 2018 käyttö (n. 18 TWh), ja mukana on paljon sellaista työtä joka liittyy enemmänkin energiantuotantoon yleisesti kuin nimenomaisesti turpeeseen. VTT:n arvioissa ei myöskään tarkemmin avata työllisyysvaikutusten laskentaperusteita. Suomen Luonto arvioi aikanaan, että varsinaisia turvetyöpaikkoja olisi vain noin tuhat. Bioenergia ry:n mukaan vuonna 2018 turvetuotannon suora työllistävä vaikutus oli noin 2 300 henkilötyövuotta ja välillisesti noin 4 200 henkilötyövuotta .

Näiden lukujen valossa lienee turvallista olettaa, että turve työllistää korkeintaan muutaman tuhannen sellaisen työpaikan verran, joita ei olisi ilman turveteollisuutta. Määrä ei ole massiivinen, mutta varsinkin alueellisesti ihan merkittävä, ja näiden duunien tilalle olisi saatava uusia jotta siirtymän kitka vähenisi.

Kuten todettua, tarve lämmön tuottamiselle ei turpeen mukana häviä, joten ainakin osa duuneista löytyy jatkossakin paikallisesta energiantuotannosta. Alkuun näitä töitä on tarjolla korostetusti, kun korvaavat energiainfrainvestoinnit tehdään ja toteutetaan, mutta toki kunnossapito ja operointi tarvitsevat jatkossakin tekijänsä. Turvetuotantoalueiden ennallistamisessa lienee siinäkin työtä, ja puhuttaessa laajemmin edessä olevasta ekologisesta jälleenrakennuksesta on selvää, että siinä riittää työtä ympäri maata. Turvetuotannolta säästetty luonto voi olla myös matkailuvaltti.

Turpeen uusien käyttötarkoitusten pohtimiseen ei kannata liikaa keskittyä – turpeen parasta käyttöä on sen jättäminen suohon.

Kaikki tämä huomioiden turpeenpolton lopettamisen kielteiset työllisyysvaikutukset jäänevät lopulta melko rajallisiksi ja paikallisiksi. Mittakaava olisi siten sellainen, johon voidaan tarttua kohdennetuilla koulutuksella ja tuilla vaikutuksia kokeville alueille. Näitä olisi nyt hyödyllistä miettiä hallitusohjelmassa linjatussa, ensi kuussa aloittavassa turvetyöryhmässä. Turpeen korkeamman jalostusasteen käyttötarkoitusten pohtimiseen ei kannata liikaa keskittyä – turpeen parasta käyttöä on sen jättäminen suohon, ja kaiken muun hyödyntämisen volyymin on syytä joka tapauksessa jäädä pieneksi.

  1. Raha 

Työpaikkojen ohella turpeessa on kiinni myös rahaa. Turvetuotantoon ja turpeen hyödyntämiseen liittyvien investointien kuolettaminen lienee monessa tapauksessa kesken ja laskettu sen mukaan, ettei turpeen poltto lopu ihan heti. Jatkuvuus ja ennakoitavuus on politiikassa hyve – toisaalta kenelle tahansa maailmaa seuraavalle on ollut selvää jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä, että turpeen laaja käyttö kuormittaa ilmastoa ja luontoa kestämättömästi ja siihen tullaan epäilemättä puuttumaan. 

Kenelle tahansa maailmaa seuraavalle on ollut selvää jo pitkään, että turpeen laaja käyttö kuormittaa ilmastoa ja luontoa kestämättömästi ja siihen tullaan puuttumaan.

Turpeen tuotantoon osallistuu paljon pieniä ja keskikokoisia firmoja. Turve palaa voimalaitoksissa, joita pyörittävät monessa tapauksessa kunnalliset energiayhtiöt. Suomessa kunnat ovat pääasiassa enemmän tai vähemmän taloudellisessa lirissä. Turpeen loppu – tai sen kiristyvä verotus – ei siis niinkään iske joihinkin kasvottomiin suuryrityksiin vaan kassaltaan rajoitteisiin kuntiin ja yrittäjiin. Turpeen haitat huomioiden tämä ei tietenkään ole kestävä peruste olla lopettamatta turpeen polttoa, mutta vaatii siirtymän funtsimista huolella.

Rahahuolien hyvä puoli on se, että niistä selviää rahalla. Valtion taskut eivät tietenkään ole pohjattomat, mutta reilu siirtymä on asia johon kannattaa euroja satsata. Tässä meitä voi avittaa myös EU. Osana uutta ilmastopakettiaan Unioni valmistelee oikeudenmukasen siirtymän rahastoa, jolla on tarkoitus nimenomaan edistää sosiaalisesti haastavia vähähiilisiä siirtymiä – Suomessa turpeesta irtautuminen on selkeä esimerkki tällaisesta. Rahoitus edellyttänee vahvaa tahtotilaa ja poliittisia päätöksiä täällä vastaanottavassa päässä.

Noin yleisellä tasolla yleinen näkemys on, että edelläkävijyys väistämättä edessä olevassa dekarbonisaatiourakassa on talousnäkökulmasta fiksua, sillä nyt kehitetyille ratkaisuille on pian kova tarve kaikkialla. Turve on maailmalla marginaalinen polttoaine, josta ei pidemmän päälle vientituloja ole tiedossa. Muutama voimala Ruandassa ei isoa kuvaa muuta, ja Suomen kokonaisetuna on edistää dekarbonisaatiota ja puhtaita energiateknologioita ympäri maailmaa.


Lopuksi

Turpeenpolton loppu on edessä vääjämättä, ja hyvä niin. Nyt on oikea aika miettiä aikataulu ja keinot kuntoon. Hyvä kysymys on esimerkiksi se, kannattaako turpeelle asettaa tiukka deadline hiilen tapaan* vai riittääkö vaikkapa etenevä veroporrastus. Siirtymän oikeudenmukaisuuden ja hyväksyttävyyden näkökulmasta on suotavaa kuulla tässä myös turvetuottajia ja alueita – ilmastotavoitteista tinkimättä.

turvetta2

Turpeen laajamittaisen polton historia on itse asiassa melko lyhyt – se alkoi öljykriisin myötä 1970-luvulla. Lyhyeksi sen pitää myös jäädä. (Kuva: Tiia Monto, Wikipedia)

* Kivihiilen poltto on tosiaan jo lailla kielletty vapusta 2029 alkaen. Usein turpeesta puhuessani tulee palautetta Helsingin hiilenpoltosta, ilman mainintaa siitä että asia on jo hoidossa. Tämä virhe sallittakoon satunnaiselle kansalaiselle, mutta sitä viljelevä ammattipolitiikko johtaa tarkoituksella harhaan. Minun puolestani turpeelle voidaan toki laittaa ihan sama dedis kuin hiilellekin.

** Muokattu 26.2.2020 klo 21:08, lisätty maininta Bioenergian työpaikka-arvioista.

Muutama pointti liikenteen päästöjen puolitukseen

Liikenteen päästöpolitiikan keskiössä on autoilu, jonka päästöjen leikkaaminen vaatii laajaa keinovalikoimaa.

car-vehicle-sports-car-supercar-headlights-bmw-489701-pxhere.com

Liikenteen päästöt on tarkoitus puolittaa vuoteen 2030 mennessä osana hallituksen tavoitetta tehdä Suomesta hiilineutraali 15 vuodessa. Tavoite on tarpeellinen, mutta ei ihan helppo. 

Liikkuminen on osa aika lailla kaikkien arkea, ja siihen liittyvät valinnat ovat leipoutuneet ilmeisen tiukasti ihmisten identiteetteihin. Siksipä ei ole yllättävää, että liikenteeseen liittyvässä päästöpoliittisessa keskustelussa mopon keula nousee usein nopeasti ilmaan. Saan aiheesta melko paljon kaikenlaista palautetta, ja monella palautteen antajista tuntuu olevan vahvojen mielipiteiden taustalla ihan aitoja väärinkäsityksiä. Niitä osa politiikoista ja etujärjestöistä ruokkii toki ihan tarkoituksellakin.

Analyyttinen kokonaiskuva putoaa helposti jonnekin poteroista toistuvien hokemien väliin. Tätä asetelmaa paikkaamaan haluaisin nostaa muutaman olennaisen pointin

1. Henkilöautoilu on avainasemassa

Liikenne muodostaa noin viidenneksen Suomen päästöistä. Tästä noin puolet on peräisin henkilöautoista ja vajaa kolmannes kuorma-autoista. Näin ollen tieliikenne, ja erityisesti henkilöautoliikenne, on väistämättä ilmastotoimien kohteena. Liikenteen päästöjä olisi käytännössä mahdoton puolittaa kajoamatta henkilöautoiluun, ja henkilöautoilu on myös se liikenteen osa, johon löytyy sekä teknologisia että käyttäytymiseen liittyviä ratkaisuja kaikkein helpoiten. 

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki henkilöautoilu olisi helposti putsattavissa päästöistä. Autoilun iso osuus päästöissä kertoo myös autojen varsin keskeisestä roolista nyky-yhteiskunnan toimintojen ja tekemisen pyörittämisessä. Vaikka ajomäärät on tärkeä saada laskuun, henkilöautojen asema tuskin kymmenessä vuodessa ehtii muuttua kovin radikaalisti.  

 

liikennepäästöt2

Henkilöautoilu muodostaa noin puolet liikenteen päästöistä. (Kansainvälinen lentoliikenne on kirjanpidollisesti näiden lukujen ulkopuolella. Se ei tietenkään tarkoita etteikö senkin osalta olisi tarpeen suitsia päästöjä. Alkuperäinen kuva: Liikennefakta.fi)

2. Uudemmat autot eivät auta, jos ne ovat isompia tai niillä ajetaan enemmän

Suomen autokanta on eurooppalaisittain verrattain vanhaa – ei kuitenkaan vanhinta, vaikka sitäkin väitettä kuulee. Usein toistettu ehdotus päästöjen vähentämiseen onkin verotuksen muuttaminen niin, että autokanta uudistuisi nopeasti. Uusien autojen päästöt kun ovat keskimäärin vanhoja pienempiä.

Autojen keskipäästöt ja kulutus ovat vähentyneet merkittävästi, ja tämän vuosikymmenen polttomoottoriauton päästöt ovat reippaasti 90-luvun autoa pienemmät. Samaan aikaan päästöt ovat kuitenkin junnanneet koko lailla paikallaan, sillä autoja on enemmän ja niillä on ajettu enemmän.

Pelkkä uutuus ei tee autoa maagisesti vähäpäästöisemmäksi.

Pelkkä uutuus ei teekään autoa maagisesti vähäpäästöisemmäksi. Autokannan globaali katumaasturoituminen on kasvattanut liikenteen päästöjä valtavasti ja SUVit ovat suosiossa täälläkin. Siinä missä uusien bensa-autojen päästöt ovat pudonneet Suomessa vuosi vuodelta, ovat ensirekisteröityjen diesel-autojen keskimääräiset päästöt itse asiassa nousseet vuosina 2017 ja 2018.

Lienee selvää, ettei liikenteen päästöjen puolitus onnistu nykyisillä autoilla, ja tilastojen valossa suomalainen ajoneuvoverotus vaikeuttaa autokannan uusimista. Pelkällä autojen uusimisella itsessään ei kuitenkaan päästä tavoitteisiin, vaikka kauppiaat tätä keinoa mielellään korostavat. Ratkaisevaa on ohjata uusien autojen hankinnat erittäin vähäpäästöisiin autoihin.

3. Biopolttoaineita ei riitä koko ratkaisuksi

Fossiilisten liikennepolttoaineiden korvaaminen uusiutuvilla biopolttoaineilla on suosittu keino päästövähennyksiin. Nesteen MyDiesel lienee yksi Suomen parhaista poliittisista brändeistä, niin taajaan sitä muistetaan eduskunnan istuntosalin puheenvuoroissakin. 

Liikenteen biopolttoaineet ovatkin tärkeä osa ilmastotoimien työkalupalettia, ja esimerkiksi Ilmastopaneelin laskelmissa biopolttoaineiden sekoitevelvoite on yksi merkittävimmistä yksittäisistä päästövähennystoimista matkalla kohti hiilineutraaliutta 2035. Sekoitevelvoite määrittää, kuinka suuren osuuden myydystä polttoaineesta täytyy olla uusiutuvaa. Nykyisellään velvoitteen täyttymisen kannalta ei ole väliä, myykö polttoainefirma bio-osuuden täysin uusiutuvana vai perustavaraan lantrattuna, mikä heikentää merkittävästi yksittäisen tankkaajan valinnan merkitystä. Helsingin Sanomat nosti asian hiljattain esiin, ja toimittaja Piia Elonen perusteli sittemmin hyvin, miksi tällainen ohjaava lainsäädäntö on itse asiassa kuluttajien kannustamista parempi järjestelmä. Silti lakia olisi syytä muuttaa niin, että valveutuneiden kuluttajien valinnat vivuttaisivat päästövähennyksiä eteenpäin nekin.

Biopolttoaineiden perimmäinen ongelma ei ole kysyntä, vaan tarjonta.

Biopolttoaineiden perimmäinen ongelma ei kuitenkaan ole kysyntä, vaan tarjonta. Tuotettu biopolttoaine menee kyllä hyvin kaupaksi, mutta kestäviä raaka-aineita on rajallisesti. Biomassaa ei yksinkertaisesti millään riitä korvaamaan kaikkia fossiilisia liikennepolttoaineita, jos haluamme säästää maata ruuantuotantoa ja monimuotoisuuden vaalimista varten, ja käyttää biomassaa myös tuotteiden raaka-aineena. 

Suomessa kuluu liikenteeseen energiaa noin 48 TWh vuodessa. Vuonna 2017 julkaistun tutkimusraportin mukaan Suomessa on käyttämätöntä bioenergiapotentiaalia 50,8 TWh. Luku lienee hiilinielu- ja biodiversiteettirajoitteet huomioiden varsin optimistinen, ja siitä kaksi kolmasosaa on puuta. Siltä osin kuin tätä biomassaa käytetään, sille on pääsääntöisesti paljon järkevämpääkin käyttöä kuin jalostaminen liikennepolttoaineiksi. Suuri osa suomalaisista liikenteen biopolttoaineista tuotetaankin ulkomaisista raaka-aineista.

Nesteen MyDieselin tuotanto sinänsä varmaankin riittäisi kattamaan vaikka kaiken dieselin kulutuksen Suomessa. Jos tähän haluttaisiin mennä ilman että se iskisi hintana dieselin käyttäjiin, olisi jonkinlainen verosubventio tarpeen. MyDieselille on halukkaita ostajia muuallakin, joten käytännössä tällaisessa tilanteessa Suomi ostaisi biodieselin kalliilla ja myisi halvalla oman firmansa kautta. Epäilen, että tämä olisi kansantaloudellisesti fiksua, mutta asiasta voi olla toistakin mieltä.

Biokaasun käytön lisääminen liikenteessä on poliittisessa myötätuulessa, ja hyvä niin. Biokaasu on mainio polttoaine, mutta silläkin on rajansa ja kilpailevaa käyttöä. Kaasulla ei myöskään ole niitä etuja, joita nestemäisillä biopolttoaineilla on, eli valmista kattavaa infraa ja ajoneuvokalustoa, joten se vaatii merkittäviä investointeja. Auton konvertointi bioetanoliin on teknisesti huomattavasti yksinkertaisempaa kuin kaasukonvertointi.

Biopolttoaineiden rajallisuuden ohella on hyvä muistaa, että niiden laskennallisten päästövähennysten matematiikka riippuu oletuksista aikajänteen ja vaihtoehtoisen käytön suhteen. Lähtökohtaisesti energiaksi polttamisen on syytä olla biomassan käytössä viimeinen vaihtoehto, ja käyttö kannattaa suunnata kohteisiin, joissa vaihtoehtoja on rajallisesti – esimerkiksi raskaaseen liikenteeseen tai ilmailuun. Tästä huolimatta biopolttoaineet ovat osa päästövähennysten ratkaisupalettia. Niiden rajat vain tulevat nopeasti vastaan.

4. Sähkössä on autoilun tulevaisuus

Jos ylipäänsä autolla pitää mennä, niin sähköauto on ekoteko. Sähköllä liikkuminen on polttamista merkittävästi energiatehokkaampaa, ja päästöjä syntyy vain auton valmistuksessa ja sähkön tuotannossa. Vaikka sähköauton valmistuksen päästöt ovat keskimäärin vastaavaa polttomoottoriautoa suuremmat, kirii sähköauto polttiksen hyvin nopeasti kiinni käytön aikana – auton paino käyttövoimasta riippumatta on tässä myös ratkaisevassa osassa. Sähköä on suoraviivaista tuottaa vähin päästöin esimerkiksi tuulella, auringolla ja ydinvoimalla. Akkutuotannon vaatiman kaivostoiminnan eettiset ongelmat ovat totta ja niihin pitää puuttua, mutta ongelma ei rajoitu tai kohdistu ainoastaan autojen akkuihin, vaan globaalien tuotantoketjujen ja kaivannaisbisneksen rakenteisiin laajemmin. 

Valtaosa suomalaisten ajomatkoista sujahtaisi aivan ongelmitta sähköllä.

Sähköautojen latausinfra ja ajoneuvojen hinta ovat kehittyneet viime vuosina vauhdilla hyvään suuntaan, ja sähköauto on yhä useammalle toimiva ja taloudellinen vaihtoehto. Suomalaiset autoilijat ajavat keskimäärin 52 kilometriä vuorokaudessa, joten valtaosa matkoista sujahtaisi aivan ongelmitta sähköllä. Sähköauton matalammat käyttökulut tekevät sähköautoilusta jo nyt usein rahamielessä fiksun valinnan, kun asiaa tarkastellaan useamman vuoden yli. Ei olekaan ihme, että sähköautot ja ladattavat hybridit käyvät vauhdilla kaupaksi.

Vedyllä kulkevien polttokennoautojen rooli kasvaa todennäköisesti jatkossa, ja tarvetta lienee myös ilmakehän hiilestä tehdyille synteettisille polttoaineille. Käytännössä sähkö on kuitenkin jo lukittu todella merkittäväksi käyttövoimaksi. EU:n asettamat tiukat päästörajat ohjaavat autovalmistajia painamaan ajokkiensa keskimääräiset päästöt alas, ja vastaus näyttää olevan pitkälti sähköistäminenKiina kaavailee, että neljännes uusista autoista kulkisi sähköllä 2025, Kalifornian päästöttömien autojen tavoite on sähköistymisen varassa ja Norjassa pistokeautoja myydään jo perinteisiä polttomoottoriautoja enemmän. Vetypolttokennojen ja synteettisten polttoaineiden kanssa tullaan skaalassa vielä pitkällä perässä.

Sähkö on siis jees, muttei tietenkään mikään taikaluoti. Hiilivedyt ovat erinomaisen kätevä tapa varastoida energiaa liikennekäyttöön, ja sähköautoilla on takamatkaa kirittävänä. Akkujen ekologisuutta ja tuotannon eettisyyttä on parannettava, ja ihan ylipäänsä autoilun tarvetta paikattava fillari-infralla ja joukkoliikenteellä.

5. Autot kuuluvat teille – eivät välttämättä kaduille

Liikennepolitiikan kannalta kaupunkeja ja maaseutua ei kannata niputtaa yhteen. Kuten Osmo Soininvaara on todennut, autoilu on haja-asutusalueilla yliverotettua ja kaupungeissa aliverotettuaHiilipäästöjen kannalta on sinänsä se ja sama, missä autollaan ajaa, mutta autoilun muut haitalliset ulkoisvaikutukset korostuvat kaupungeissa, ja samalla juuri kaupungeissa on paremmat mahdollisuudet vaihtaa auto fillariin, kävelyyn tai joukkoliikenteeseen. Tämä on syytä huomioida liikenteen päästövähennyspolitiikkaa ja taloudellisia ohjauskeinoja suunnitellessa.

Polttoaineen hinnan vaikutus ajamisen määrään vaikuttaa Suomessa olevan pieni. Trafin vuoden 2017 selvityksen mukaan autoilua vähennettäisiin vasta sitten, kun hinta nousisi 2,26 euroon. Autoilu joko koetaan välttämättömyytenä, josta ollaan valmiita maksamaan tai sitten niin edullisena, ettei bensan hinta hetkauta. Ihmisten vastaukset kyselyissä eivät kuitenkaan välttämättä kuvaa tarkasti todellista käyttäytymistä – ja hintajousto on ollut tutkimus kerrallaan kasvamaan päin. Näyttäisi kuitenkin siltä, ettei polttoaineen korkea verotus ole ollut erityisen tehokasta vähentämään päästöjä. Nostovaraa voi silti olla, mutta pelkästään veronkorotuksilla ei helposti saada päästöjä alas, ja toisaalta ne koetaan keinona osin ihan perustellustikin alueellisesti ja sosiaalisesti epätasa-arvoiseksi.

Päästöpuolitukseen hintasääntelyä tehokkaampi menetelmä on Aallon tutkijoiden ehdottama määräsääntely, joka sekin todennäköisesti tarvitsisi oikeudenmukaisuutta parantavia täydentäviä mekanismeja osakseen. Periaatteessa huutokauppamekanismin luulisi ohjaavan autoilun vähentämiseen kaupungeissa, joissa se on helpointa, mutta alueelliset erot tuloissa voisivat keikauttaa vaikutusta toiseenkin suuntaan.

Maaseudun autoilijan pahin vihollinen ei ole kaupungissa fillaroiva hipsteri.

Maaseudun autoilijan pahin vihollinen ei siis olekaan kaupungissa fillaroiva hipsteri, vaikka joku ehkä niin kokeekin. Tavoite päästöjen puolittamisesta tarkoittaa sitä, että fossiilisia kilometrejä on jäljellä enää rajallisesti, ja mitä suurempi osa niistä ajetaan kaupunkien kaduilla sporien seassa, sitä vähemmän niitä jää maaseudun teille, ja sitä kalliimmaksi ne käyvät. Tästä näkökulmasta tärkeitä ja kannatettavia asioita ovat esimerkiksi ruuhkamaksujen mahdollistaminen ja investoinnit raiteisiin, jotka hallituksen työlistalla ovatkin. Muuttaminen parempien joukkoliikenneyhteyksien päähän on sekin yksi vaihtoehto, ja se pitää tehdä mahdolliseksi riittävällä kaavoituksella ja rakentamisella.

Lopuksi

Vuoteen 2030 on samaan aikaan lyhyt ja pitkä aika, ja tavoite päästöjen puolittamisesta on samaan aikaan sekä varsin vaativa että täysin mahdollinen. Kaupungistuminen ja teknologian kehitys avittavat tavoitteen saavuttamisessa yhdessä käyttäytymisen muutoksen kanssa, mutta ilman ohjaavaa sääntelyä ja julkisia investointeja siihen ei päästä. Liikenteen päästövähennysten tapauksessa on harvinaisen selvää, ettei ole mitään yksittäistä kaiken kattavaa ratkaisua. Kuoppien kaivamisen ja keinojen alasampumisen sijaan päättäjiltä tarvitaan nyt sitoutumista tavoitteeseen ja avoimuutta ratkaisujen suhteen. 

Päästöjen puolitus kymmenessä vuodessa on tietysti vasta urakan ensimmäinen askel, sillä tulevien vuosikymmenien aikana on siivottava myös se jäljelle jäävä puolisko. 

 

(Tähän väliin en malta olla kehumatta Jonni Lehtirannan parin viikon takaista blogikirjoitusta, jossa Jonni käy samoja teemoja läpi vielä huomattavasti laajemmin ja tarkemmin: https://www.lehtiranta.fi/anttosen-virheet/)