Tuhansien järvien maa oli aiemmin myös vapaana virtaavien vesien maa. Enää niin ei ole, ja se on käynyt vaelluskalojen kohtaloksi. Suunnan voi onneksi vielä muuttaa, ja tulokset patojen purkamisesta ovat erittäin lupaavia.

Keskustelu Suomen luonnon monimuotoisuudesta pyörii pitkälti metsien ympärillä. Se on monestakin syystä perusteltua, mutta muita luontotyyppejä ei saa unohtaa. Monet niistäkin kun ovat erittäin ahtaalla ihmisen toiminnan vuoksi, ja pulassa olevia eliölajeja ja ekosysteemejä löytyy myös esimerkiksi vesistöistä.

Erityisen ahtaalla Suomessa ovat vaelluskalat. Vaelluskaloihin lasketaan Suomessa lohikalat, muutamat särkikalat, nahkiainen ja ankerias. Näistä äärimmäisen uhanalaisia ovat järvilohi, Saimaan nieriä, meriharjus ja ankerias. Äärimmäinen uhanalaisuus tarkoittaa kaikessa karuudessaan sitä, että jokainen näistä lajeista on vaarassa kadota muutaman vuoden sisällä. Uhanalaisia lajeja ovat meritaimen, vaellussiika, ja järvitaimen. Nämä lajit eivät ole aivan yhtä kriittisessä hädässä, mutta vakavasti uhattuna siis nekin.

Vaelluskalat ovat Suomessa erityisen ahtaalla.

Lohi ei Tornionjoen vahvan kannan vuoksi kuulu uhanalaisten joukkoon, mutta myös sen kohtalo on ollut synkkä: Alkuperäisestä Suomen 35 lohijoesta enää kolmessa on alkuperäinen lohikanta. Muut lohikannat ovat kadonneet. 

Kuten luonnon monimuotoisuuden kanssa yleensäkin, on yksittäisen lajin hätä vain oire laajemmasta ongelmasta. Terve ekosysteemi on enemmän kuin osiensa summa, ja ilman vaelluskaloja koko virtavesiekosysteemi köyhtyy.

Vaelluskalojen suurin ongelma ovat padot ja muut vaellusesteet. Suomessa on kaikkiaan noin 5200 erilaista patorakennelmaa, joista vesivoimaa tuottaa tosin enää edes jotenkin merkittävästi noin 200. Näistä on lukumääräisesti suurin osa 1-10 megawatin pienvesivoimaloita ja alle megawatin minivesivoimaloita. Patojen ohella tiheän tieverkoston myötä tierummut rajoittavat kalojen liikkumista. Kaiken kaikkiaan noin 90% jokikilometreistämme on jollain tavalla ihmisen muokkaamia. Ilmastonmuutoksen myötä lämpenevät vedet vaikeuttavat monien kalalajien tilannetta entisestään, ja alleviivavat tarvetta vahvistaa kantojen elivoimaisuutta.

On sinänsä ymmärrettävää, että sotien jälkeisessä Suomessa tarvittiin edullista energiaa teollistumisen tarpeisiin ja elintason nostamiseen. Vaihtokaupan hinta luonnolle oli silti todella kova. Esimerkiksi Kemijoen patoamisen myötä hävisi Euroopan ehkä paras lohijoki. 

Alunperin poikkeusluvalla rakennetuille vesivoimaloille ei määrätty kalatalousvelvotteita. Sittemmin voimalayhtiöille on määrätty kalatalousmaksuja, jotka on käytetty pääosin istutuksiin. Istutukset ovat tuoneet kalastajille jonkin verran saalista, mutta kestäviä kalakantoja ei niiden avulla saada aikaiseksi ilman muita toimenpiteitä. Istutusten lisäksi on rakennettu kalateitä ja kalaportaita, mutta niidenkin tuoma apu on usein lopulta niukka. Esimerkiksi lähes mereen asti padotulla Kymijoella nousi kalaportaita pitkin 62 lohiemoa vuonna 2020, kun tavoitetaso olisi yli 4000 lohiemoa. 

Monet Suomen kalakannoista olisivat jo hävinneet ilman vapaaehtoisten kala- ja luontoaktiivien työtä.

Monet Suomen kalakannoista olisivatkin jo hävinneet ilman vapaaehtoisten kala- ja luontoaktiivien työtä. Tätä työtä on tuettu myös verovaroin, mutta mittakaava on ollut kokonaisuuteen nähden vielä melko pieni.

Vaikuttavin tapa ennallistaa vaelluskalakantoja on virtavesien ennallistaminen, eli käytännössä patojen purku. Kala-, kalastus- ja luontoaktiivien myötävaikutuksella onkin saatu aikaseksi ja käyntiin useita purkuhankkeita. 

Pääkaupunkiseudulla Tikkurilankoski Vantaalla saa nykyään virrata hienosti vapaana, Helsingissä Vanhankaupunginkosken padon purku näyttäisi sekin vihdoin vuosien väännön jälkeen etenevän. Kaakossa Hiitolanjoki, Vaalimaanjoki ja Summanjoki alkavat olla pian kokonaan vapautettuja. 

Mitä enemmän vapautushankkeista saadaan dataa, sitä selvemmäksi alkaa muodostua kuva vaikutuksista. Missä kosket vapautetaan, sinne kalat löytävät kutemaan. Esimerkiksi Hiitolanjoen kosket ruuhkautuivat äärimmäisen uhanalaisista kutevista järvilohista jo ensimmäisen kudun aikaan.

Suhteellisen kalliit ja vähävetiset kalaportaat ja kalatiet toimivat virtojen vapauttamiseen verrattuna huonosti. Suurempi houkutusvirtaama voi auttaa, mutta se tietää myös suurempia kustannuksia ja pienempää energiantuotantoa. Myös virtavesiekosysteemien ennallistamisessa kannattaa huolehtia kustannustehokkuudesta. Nopeasti säätyvää vesivoimaa tarvitaan jatkossakin, ja kaloille kannattaa ensin antaa tilaa siellä, missä taloudelliset vaikutukset ovat pienimmät. Tämä ei tarkoita, etteikö toimia tarvittaisi myös suurimmilla joilla. Päästötöntä sähköä osataan onneksi tuottaa ilman virtavesiäkin tuuli-, aurinko- ja ydinvoimalla, ja fiksulla energiapolitiikalla tarve vesivoimalle pienenee.

Suomessa onkin jatkettava työtä pien- ja minivesivoiman ja vanhojen patojen purkamiseksi ja luonnonmukaisten kulku-uomien rakentamiseksi. Vauhtia ja määrätietoisuutta tarvitaan kuitenkin reippaasti lisää, jos äärimmäisen uhanalaisten ja uhanalaisten lajien tulevaisuus halutaan turvata. Aikaa saattaa todellakin olla vain vuosia. 

Selkeitä esimerkkejä on Vanhankaupunginkosken lisäksi useita ympäri Suomea. Saimaan järvilohen kannalta tärkeät Palokin kosket on saatava vapaaksi, Kemijoelle tulisi rakentaa luonnonmukaiset uomat kaikkiin voimalaitoksiin ja täysin padotusta Kymijoesta tulisi purkaa Koivukosken pato – pelkästään tämä toimi voisi johtaa lohen poikastuotannon moninkertaistumiseen ja lopulta istutustarpeen loppumiseen.

Elivoimaiset vaelluskalakannat ja vapaana kuohuvat kosket ovat tärkeä osa Suomen luontoa.

Elivoimaiset vaelluskalakannat ja vapaana kuohuvat kosket ovat olennainen osa Suomen luontoa ja tärkeä osa maamme pitkää historiaa. Seuraavalla hallituskaudella tarvitaan entistä vaikuttavampi ohjelma uhanalaisten vaelluskalojen ja virtaavien vesien pelastamiseksi.

Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaaminen edellyttää toimia myös vesistöissä.

(Yhteiskirjoitus Eva Tawasolin kanssa, julkaistu Vantaan Sanomissa 19.3.2023)

Suomi elää viennistä. Julkisen talouden tasapainottaminen jää haaveeksi ilman menestyksekästä tavaroiden ja palveluiden vientiä Suomesta maailmalle.

Samaan aikaan on tiedossa, että ilmastonmuutoksen hillintä ja luontokadon pysäyttäminen edellyttävät massiivisia investointeja maailmanlaajuisesti.

Vihreä siirtymä tarkoittaa käytännössä uutta teollista vallankumousta pois fossiilitaloudesta, ja se tietää valtavaa kysyntää kestäville ratkaisuille.

Suomalaisyritysten yhteenliittymä Climate Leadership Coalition yhdessä konsulttiyhtiö Boston Consulting Groupin kanssa on arvioinut vihreän siirtymän olevan Suomelle jopa sadan miljardin vientimahdollisuus. Se on samaa kokoluokkaa kuin nykyinen vienti kokonaisuudessaan.

Mahdollisuuksia löytyy esimerkiksi akkuteollisuudessa, teollisuuden dekarbonisaatioteknologiossa, edistyneissä biojalosteissa ja kasviproteiineissa.

Kehittämällä, tuottamalla ja viemällä skaalautuvia ilmastoratkaisuita Suomi voi olla paljon kokoaan suuremmassa roolissa ilmastonmuutoksen hillinnässä.

Tämä vaatii tulevaisuuteen katsovaa politiikkaa. Lyhytnäköisellä päätöksenteolla katsomme vierestä, kun muihin maihin syntyy kestävän teollisuuden ja vihreiden innovaatioiden mukanaan tuomia työpaikkoja, investointeja ja vaurautta.

Yritykset ja liike-elämä kirittävät paraikaa poliitikkoja. Tarvitsemme esimerkiksi valtavat määrät puhdasta energiaa, jättimäisiä investointeja, kekseliäitä innovaatioita ja vakaan liiketoimintaympäristön.

Tässä kaikessa poliitikot ovat portinvartijoina sujuvoittamalla lupaprosesseja, kannustamalla esimerkiksi veroratkaisuilla investointeihin ja tutkimus- ja tuotekehitykseen ja pitämällä huolen siitä, että ilmasto- ja luontopolitiikkamme nojaa tiukasti tieteeseen. Ylipäänsä kaivataan rohkeutta astua uuteen aikaan. Suomessa politiikka on edelleen liian usein jarruna uuden luomiselle.

Vihreä siirtymä on mullistus, jossa talouden pelikortit jaetaan uusiksi. Suomen ei kannata tyriä mahdollisuuttaan. Murrosvaiheen askeleet määrittävät jatkoa vuosikymmeniksi sen suhteen, minne uusi teollisuus ja osaaminen keskittyy.

Eva Tawasoli, alue- ja kaupunginvaltuutettu (vihr.), Vantaa

Atte Harjanne, kansanedustaja (vihr.), Helsinki

Ilmastopolitiikan tavoitteet ja teot eivät vieläkään kohtaa, eikä ilmaston lämpenemistä ehditä pysäyttämään 1,5 asteeseen. Tilanne vaatii lisää vauhtia ja vaikuttavuutta ilmastotoimiin, strategista sopeutumista ja yhä todennäköisemmin myös ilmastonkorjausta.

lmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen esiteollisesta ajasta on laajalti jaettu tavoite. Se on Pariisin sopimuksessa linjattu pyrkimys, johon myös laajasti levinnyt liike-elämän kansainvälinen Science based targets -sitoumusaloite pohjaa. Tavoitteeseen viitataan politiikassa jatkuvasti, ja itsekin allekirjoitin hiljattain eduskuntavaaliehdokkaana suomalaisen järjestökentän ajamat Oikeudenmukaisen siirtymän periaatteet, joissa 1,5 asteen tavoite on mukana.

Ikävä todellisuus on kuitenkin se, että rako 1,5 asteen tavoitteessa pysymiseen on käytännössä jo lipunut kiinni. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC varoitti jo vuoden 2018 erikoisraportissaan, että tavoite edellyttäisi massiivisia energiatalouden ja maankäytön muutoksia nopealla aikataululla, ja siinä pysymisen olisi silti tarvinnut päälle ripauksen tuuria. Nyt vuonna 2023 voidaan todeta, että koronan aiheuttamista päästöpudotuksista huolimatta emme ole vaaditulla polulla. Vuosien 2021–2023 aikana paloittain julkaistava IPCC:n kuudes laajempi arviointiraportti ei maalaa yhtään lohdullisempaa kuvaa.

Tällä hetkellä edes mallinnuksella on vaikeaa saada aikaan järjellisiä skenaarioita, joissa 1,5 asteen raja ei pauku. Tai itse asiassa ne paukkuvat niissäkin: optimistisimmissakin skenaarioissa on täytynyt hyväksyä melkoinen epävarmuus sekä vähintään jonkinasteisen väliaikaisen ylityksen mahdollisuus. 1,5 asteen tavoitteen osalta puhutaankin nyt “no or limited overshoot” -tulevaisuuksista. Tämä tarkoittaa sitä, että globaali ilmaston lämpeneminen ylittää väliaikaisesti 1,5 asteen rajan, mutta saadaan lopulta vakautettua sen alle. Näitä malliskenaarioita pääsee muuten ihmettelemään vapaasti verkossa IIASA-tutkimuslaitoksen palvelusta.

On aivan mahdollista, että jo Suomen seuraava ilmastoministeri löytää itsensä kommentoimasta uutista 1,5 asteen rajan rikkovasta vuodesta.

Niin sanottu rajallinen ylitys viittaa käytännössä 1,6 asteen lämpenemiseen. Ylimääräinen asteen kymmenyksellä jousto ei sekään tarkoita, että onnistuminen olisi merkittävästi helpompaa. Mallinnusten perusteella IPCC antaa yli 50 prosentin todennäköisyyden pysytellä tällaisessa rajallisen ylityksen maailmassa vain, mikäli päästöt saavuttavat huippunsa vuoteen 2025 mennessä ja laskevat erittäin jyrkästi ja jatkuvasti sen jälkeen. Päästöhuippu voi pitääkin, mutta globaalien päästöjen pitäisi sitten pudota jyrkemmin kuin ne ovat historiassa kasvaneet. Ja silti tarvittaisiin vielä tuuria päälle.

Samalla kello käy ja ilmakehään kumuloituva ylimääräinen hiili tekee työtään. On aivan mahdollista, että jo Suomen seuraava ilmastoministeri löytää itsensä kommentoimasta uutista 1,5 asteen rajan rikkovasta vuodesta.

Ja se on todella, todella huono uutinen. Muutostrendi on yksittäistä vuotta olennaisempi, mutta se trendi on kiistattomasti kuumeneva. Riskit esimerkiksi luonnon monimuotoisuudelle, ruuantuotannolle ja vesiturvallisuudelle kasvavat vaarallisesti 1,5 asteen tuolla puolen. Eikä kyse ole vain riskeistä ja todennäköisyyksistä. Planeetta muuttuu vääjäämättä ja varmasti toisenlaiseksi paikaksi kuin se, jonka huomassa nykyinen tapamme elää on muodostunut. Erityisen tukalaa on niillä, joilla sopeutumisen mahdollisuudet ovat heikoimmat: köyhimmillä ihmisillä ja ahtaalle ajetulla luonnolla.

Ilmastopolitiikkaan kaivataan usein poliitikkojen toimesta realismia. Edellä kuvattu on sitä. Fysikaalinen todellisuus jyrää aina lopulta poliittisen todellisuuden.

Tilanne voi tuntua toivottomalta, mutta ennemmin sen pitäisi olla karu herätys tarmokkaampaan toimintaan. Päästövähennyksiä, hiilensidontaa ja dekarbonisaatiota on vauhditettava, sillä jokaisella asteen murto-osalla on väliä. 1,6 on paljon parempi kuin 1,7 ja meidän, lastemme ja lastenlastemme etuna on todellakin pitää 1,5 asteen ylitys rajallisena ja väliaikaisena.

Luontokadon pysäyttäminen ja tilan antaminen luonnolle on lämpenevässä maailmassa äärimmäisen tärkeää, sillä eliölajit tarvitsevat tilaa ja elonkirjoa sopeutuakseen ja samalla eheät ekosysteemit auttavat meitä sopeutumaan.

Meillä alkaa olla myös hoppu valmistautua talouden täyden dekarbonisaation ohella korjaamaan ilmastoa esimerkiksi säätelemällä auringonvalon säteilytasetta hiukkasin, peilein tai pilviä valkaisemalla sekä putsaamalla hiiltä ilmakehästä teollisesti. Ilmastonkorjaus on ilmastonmuokkausta parempi termi kuvaamaan tätä työtä, sillä ilmastoahan me olemme nimenomaan muokanneet päästöillä ja maankäytöllä – juuri siksi me olemme lirissä nyt.

Tämän ilmastonkorjaus-termin opettivat minulle hiljattain Operaatio Arktis -projektin aktiivit, jotka haluavat pelastaa Arktisen merijään. Juuri Operaatio Arktiksen kaltaista ajattelua tarvitaan nyt laajemminkin: ymmärrystä siitä, miten vakavaan ja vaaralliseen tilaan olemme ilmaston kiepauttaneet jo nyt ja mitä on tehtävä, jottei tilanne muutu sietämättömäksi.

Nyt tarvitaan ymmärrystä siitä, miten vakavaan ja vaaralliseen tilaan olemme ilmaston jo kiepauttaneet – ja mitä on tehtävä, jottei tilanne muutu sietämättömäksi.

Tämä kannattaa pitää mielessä nyt vaalien alla. Suomi ei yksin maailmaa pelasta, mutta Suomen on kannettava vastuunsa. Voimme olla paljon kokoamme suurempi ratkaisija. Meillä ei ole aikaa jarrutteluun, tieteen vähättelyyn, keinotekoiseen talouden ja ilmaston vastakkainasetteluun tai todellisuudesta irronneeseen höttöilyyn. Sen sijaan tarvitsemme tieteen antamaan tilannekuvaan pohjaavaa toimintaa.

Vaikka puolentoista asteen tavoite on mennyttä, ei peliä ole menetetty. Nämäkin vaalit ovat ilmastovaalit, joten kannattaa äänestää sen mukaisesti.

(Julkaistu Viitteen blogissa 28.2.2023)
Pienydinreaktoreilla tavoitellaan suoraviivaisemman rakenteen ja sarjatuotannon etuja. Samalla pienempi koko mahdollistaa uudenlaisia käyttökohteita ydinvoimalle. Itse termin alle mahtuu suuri kirjo erilaisia teknologisia ratkaisuja.

Pienydinreaktorit (SMR, Small Modular Reactor) ovat viime vuosina näkyneet otsikoissa ja politiikkapapereissa yhä useammin. Niiden avulla saadaan Suomi nousuun, joko uusiutuvien energialähteiden kanssa tai sijasta, kirjoittajasta riippuen. Mutta mitä muuta kuin muodikas uudissana nämä pienreaktorit ovat, ja miksi niistä puhutaan?

Perinteisesti ydinvoimalat on rakennettu tuottamaan sähköä valtakunnanverkkoon. Yleisesti on ajateltu että mitä isompi laitos, sitä vähemmän tarvitaan materiaalia ja työtä tuotettua energiayksikköä kohden. Skaalaedulla isommasta laitoksesta saa siis halvempaa sähköä. Laitosten kasvaessa on kuitenkin kasvanut myös tekninen monimutkaisuus. Kun tämä kehitys on yhdistynyt rakentamisrutiinien hiipumiseen, tuloksena on ollut kustannuksiltaan ja aikatauluiltaan paisuneita hankkeita. Näistä tunnetuin on tietysti kotoinen Olkiluoto 3.

Pienreaktoreissa ajatus on hakea hyötyjä koon sijaan yksinkertaisemmalla toteutuksella ja sarjatuotannolla. Yksinkertaistus ja pienemmät lämpötehot tekevät turvallisuustoiminnoista helpommin toteutettavia, ja kokoluokka mahdollistaa suoraviivaisemman sarjatuotannon. Perinteinen, suuri ydinvoimala suunnitellaan ja rakennetaan kuin yksittäinen tehdas. Pienreaktori taas olisi tehtaassa valmistettu laite, joka tuodaan ja asennetaan tuotantopaikalle useamman yksikön muodostamana pakettina.

Pienet ydinreaktorit eivät itsessään ole uusi asia. Tutkimuskäytössä on pieniä reaktoreita ympäri maailman, myös Suomessa Espoon Otaniemessä, jossa jurnutti FiR-tutkimusreaktori vuosina 1960-2015. Useiden maiden laivastot ovat hyödyntäneet ja hyödyntävät pieniä ydinreaktoreita sukellusveneiden, lentotukialusten ja jäänmurtajien voimanlähteinä. Venäläinen Rosatom ehti jo valmistaa kelluvan Akademik Lomonosov -voimalan, ja on kaavaillut siitä sarjatuotettua mallia. Pakotteiden alla tämä ajatus tuskin etenee varsinkaan vientiin.

Yleisesti sarjatuotetulla pienydinvoimalla SMR-termin alla viitataankin kaupalliseen käyttöön suunniteltuja, uusia modulaarisia reaktorityyppejä. Näitä ei vielä kaupan hyllyllä ole, mutta erilaisia suunnittelu- ja rakennushankkeita on maailmalla käynnissä kymmenittäin.

Itse SMR-termin alla on suuri määrä erilaisia teknologioita. Jokainen niistä pohjaa energian tuottamiseen ydinfissiolla, mutta reaktorityyppejä on erilaisia. Eri reaktorityypit vaihtelevat muun myassa jäähdytys- ja polttoaineratkaisuiltaan ja operointilämpötilaltaan. Jäähdytys ja lämmönsiirto voidaan toteuttaa esimerkiksi vedellä, kaasulla tai sulalla metallilla. Viime vuosien internetsuosikki on sulan suolan sekaan sekoitettu uraani, jossa polttoaine on itsessään lämmönvälittäjäaine.

Eri pienreaktorien kokoluokka vaihtelee konttikoon muutaman lämpömegawatin mikroreaktoreista satojen megawattien laitoksiin, jotka ovat jo lähellä perinteistä ydinvoimaa.

Tarjolla sähköä ja lämpöä

Eri pienreaktoreita suunnitellaan eri tarkoituksiin. Ydinreaktio itsessään tuottaa lämpöä, josta voi sitten tehdä sähköä. Valtaosa pienreaktoreista on lähtökohtaisesti kaavailtu nimenomaan tuottamaan sähköä verkkoon laitosalueelta, eli tekemään sitä mitä nykyisetkin ydinvoimalat. Näiltä osin uusi teknologia ei ulospäin toisi välttämättä dramaattisia muutoksia, sillä taloudellisin vaihtoehto sähköntuotannossa voi hyvin olla usean pienreaktorin rivi yhden suuren reaktorin sijaan ydinvoimalaitoksen sisällä. Toisaalta pieni koko mahdollistaa hajautetumman rakenteen ja sijoittelun, jolla voidaan saavuttaa turvallisuushyötyjä. Esimerkiksi Ukraina onkin ollut kiinnostunut pienydinvoimasta, ja tekee jo valmistelevaa yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa.

Pienempi kokoluokka tarjoaa kuitenkin myös joustavampia mahdollisuuksia lämpötehon hyödyntämiseen paikallisesti. Monissa teollisuuslaitoksissa tarvitaan sähkön ohella korkeapaineista höyryä, ja maailmalla on kehitteillä useita kilpailevia pienreaktorimalleja, joiden ajatuksena on toimia erilaisten teollisuuden prosessilaitosten yhteydessä tuottamassa energiaa. Myös puhtaan vedyn tuotanto onnistuu paikallisesti ydinsähköllä tai -lämmöllä.

Etuina laitosalueelle sijoitetussa pienreaktorissa on sähkön ja höyryn siirtämiseen liittyvän infran ja hinnan välttäminen. Erityisesti höyryn siirto pitkien etäisyyksien yli on hankalaa. Tällä hetkellä näihin teollisuussovelluksiin kaavaillaan erityisesti korkean lämpötilan kaasujäähdytteisiä reaktoreita.

Kiinteistöjen lämmityksessä kaukolämpöverkoissa tarvitaan puolestaan yksinkertaisesti kuumaa vettä. Sen tuotanto pienydinvoimalla on vielä höyryäkin huomattavasti yksinkertaisempaa, sillä  matalat lämpötilat ja paineet mahdollistavat höyryn- ja sähköntuotantoa kevyemmät rakenteet ja uusia tapoja taata turvallisuus. Kaukolämpölaitoksissa turvallisuusvaatimukset tulevat silti olemaan tiukat, sillä kaukolämpöä tuottava reaktori on järkevää sijoittaa mahdollisimman lähelle asutusta. Esimerkkeinä suunnitelluista kaukolämpöreaktoreista ovat Helsinkiin jo 1980-luvulla tarjottu ruotsalainen SECURE sekä nyt VTT:n kehittämä LDR-50.

Tavoitteet tällä vuosikymmenellä

Pienreaktoreihin liittyy tällä hetkellä laajaa kiinnostusta ja intoa. Samalla moni topuuttelee ja laskee teknologian tulevaisuuden lupaukseksi, jota ei ole nyt aikaa odottaa. Tosiasiassa suunnitelmat uuden, sarjatuotetun pienydinvoiman hyödyntämiselle ovat monessa maassa ja yrityksessä varsin pitkällä.

Useat läntiset toimijat tavoittelevat reaktoritoimituksia jo 2020-luvulla. Kanadassa Ontario Power Generation on hakenut Darlingtonin voimalaitosalueelleen rakentamislupaa BWRX-300 -reaktorille, jonka se arvioi saavansa ensi vuonna. Tavoitteena on valmis laitos vuonna 2028.  Puolassa ja Virossa on aikeita hankkia samoja reaktoreita kunhan ensimmäinen projekti Kanadassa käynnistyy. Nämä ajoittuisivat 2030-luvun alkuvuosille.

Brittiyhtiö Rolls Royce on valitsemassa lähikuukausina paikkaa tehtaalleen, jossa valmistettaisiin ensimmäisten UK SMR -reaktorin osat. Itse reaktorityyppiä kaavaillaan kaupalliseen käyttöön vuosikymmenen vaihteessa.

Yhdysvaltalainen Ultra Safe Nuclear Corporation suunnittelee valmistavansa ensimmäisiä korkean lämpötilan mikroreaktoreitaan useaan maahan vuosille 2026-2029. Pitkään pienreaktoriskenen paalupaikkaa pitänyt yhdysvaltalainen NuScale pyrkii paraikaa löytämään lopullisia omistajia Yhdysvaltojen Idahoon rakennettavaan ensimmäiseen laitokseensa, jonka nykysuunnitelmilla pitäisi valmistua vuoden 2029 paikkeilla. NuScale on jo saanut reaktorilleen yhdysvaltain säteilyviranomaisen NRC:n sertifioinnin. Ranskassa SMR-innostus heräsi hitaammin, mutta työn alla on nyt ranskalainen Nuward-pienreaktori, joista ensimmäinen pyritään saamaan valmiiksi 2030.

Pienydinvoimaan panostetaan myös Kiinassa,jossa ensimmäisen virallisen pienreaktorin ACP100:n sisäosia asennetaan ja sen suunnitellaan olevan kaupallisessa käytössä vuonna 2026. Kiina otti määrätietoisesti valta-aseman aurinkopaneelien tuotannossa, ja on nyt länsimaita edellä myös pienreaktoreiden rakentamisaikataulussa. Tilanteessa kannattaa olla hereillä.

Pienreaktorit eivät siis ole jokin kaukainen haave, vaan käytännössä kulman takana ja näillä näkymin useampi reaktorityyppi on kaupallisessa käytössä 5-10 vuoden sisällä. Niiden kehittämiseen käytetään paraikaa miljardeja eri puolilla maailmaa.

Aikatauluja pohtiessa on joka tapauksessa tärkeä ymmärtää, etteivät pienreaktorit tupsahda taivaalta odottamalla, vaan tekemällä. Rakentaminen on puolestaan parhaimmillaan itseään nopeuttava prosessi, kun oppimiskäyrä nousee kokemuksen karttuessa ja sarjatuotanto pääsee täyteen vauhtiin. Rakentamisinnon puolestaan sanelee pitkälti politiikka, ja sen luomat kannustimet.

Kehitys voi yllättää nopeudellaan siksikin, että viime vuosikymmenet lännessä ydinvoimaa on kehitetty ikään kuin käsijarru päällä, kun energiapolitiikka on erikseen ohjattu kohti uusiutuvia ja ydinvoiman mahdollisuuksia on vastaavasti rajoitettu. Mikäli teknologianeutraali kysyntä päästöttömille ratkaisulle pysyy korkeana eikä ydinvoimaa suoraan tai epäsuoraan suljeta työkalupakista pois tai hidasteta epätarkoituksenmukaisella sääntelyllä, on pienydinvoimalla mitä todennäköisimmin edessään loistava tulevaisuus ja parhaimmillaan hyvinkin pian.

Tähän kannattaa ehdottomasti pyrkiä ja sitä edistää, sillä vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Tuuli- ja aurinkosähkö kasvavat nyt hurjaa vauhtia, mutta niiden heikohko energiatiheys ja vaihtelu säilyvät haasteina. Samalla vesivoimaa ja bioenergiaa rajoittavat niiden vaikutukset luonnolle, ja näiden osalta painetta on enemmänkin purkaa ja vähentää kuin rakentaa ja lisätä. Ydinvoiman etuna on myös edellä mainittu kyky tuottaa sekä sähköä että korkeita lämpötiloja.

Jos tahtoa löytyy, Suomessa voidaan ensimmäinen pienreaktori saada käyntiin vielä tällä vuosikymmenellä.

Ville Tulkki, tekniikan tohtori, ydinenergiatutkija, Espoo

Atte Harjanne, kansanedustaja, diplomi-insinööri, Helsinki

Kirjoittajat ovat eduskuntavaaliehdokkaita.

(Tämä teksti on tiivistetty versio kirjoituksestani ajatuspaja Vision kirjoituskokoelmassa Venäjä vihrein silmin, joka julkaistiin helmikuussa 2023. Koko kirja ja teksti kokonaisuudessaan on luettavissa Vision verkkosivuilta.)

Venäjän sota Ukrainassa on vahvistanut, että Suomessa on varauduttu oikeaan sodan kuvaan. Samalla sota vei Suomen Natoon, ja liittouman jäsenyys edellyttää uutta otetta puolustuspolitiikkaan.

Ukraina käy Venäjää vastaan sitä sotaa, johon Suomi on varautunut vuosikausia. Venäjä pyrki ensin lamauttamaan Ukrainan strategisella iskulla pääkaupunkiin Kiovaan, saartamaan Ukrainan meriyhteydet ja etenemään nopeasti ratkaisevilla maa-alueilla. Tämä helmikuussa 2022 alkaneen laajamittaisen sodan ensimmäinen vaihe päättyi kevään edetessä Ukrainan torjuntavoittoon ja Venäjän hyökkäysjoukkojen karkoittamiseen Kiovan alueelta. 

Nopean alun jälkeen sodan luonne muuttui jauhavaksi kulutussodaksi, jossa Venäjän joukot onnistuivat etenemään muun muassa Mariupoliin murskaavalla tuliylivoimalla, mutta jossa aloite siirtyi syksyn myötä Ukrainalle. Länsimaisen materiaalituen avittamana Ukraina onnistui kaappaamaan aloitteen ja vapauttamaan laajoja alueita miehityksen alta maan kaakkois- ja eteläosissa. Venäjä vastasti Ukrainan menestykseen kiihdyttämällä siviili-infrastruktuurin pommituksia ohjuksin ja lennokein. Kaiken aikaa käynnissä on sota myös kyber- ja informaatiorintamilla.

Suomen puolustus Ukrainan sodan valossa

Ukrainan sota on toiminut tietynlaisena peilinä Suomen maanpuolustuksen ratkaisuille. Sodan kuva Ukrainassa on itse asiassa pitkälti omia odotuksiamme. Suomen puolustus on rakennettu ylläpitämään sekä terävimmän kärjen korkeaa valmiutta että laajaa reserviä ja näin torjumaan sekä lamauttavat strategiset iskut että laajamittainen maahyökkäys. Euroopan unionin jäsenyyden ja kansainvälisen puolustusyhteistyön on ajateltu vahvistavan turvallisuutta: vaikka joutuisimme sotimaan yksin, voisimme luottaa vähintäänkin tiedustelu- ja materiaalitukeen. Kokonaisturvallisuusmallin avulla on varauduttu siviilikohteisiin, infrastruktuuriin ja logistiikkaan kohdistuvaan tuhoon ja vaikuttamiseen, toteutettiin se sitten ohjuksin tai hybridisodankäynnin keinopaletilla.

Sotilaallisen uhkan on Suomessakin tietysti muodostanut vain ja ainoastaan Venäjä, vaikka tätä varottiinkin pitkään sanomasta liian suoraan ääneen.

Ukraina ei toki silti ole Suomi. Maiden koko, poliittinen historia ja geopoliittinen asema eroavat merkittävästi. Vuoden 2022 totaalista hyökkäyssotaa edelsi toki myös Krimin valtaaminen ja sota Itä-Ukrainassa vuodesta 2014. Suomen menneitä ja tulevia puolustusratkaisuja on silti perusteltua arvioida Ukrainan sodan valossa.

Suomi on ylläpitänyt materiaalista kykyänä käydä perinteistä, laaja-alaista sotaa.

Puolustuskyvyn näkökulmasta maanpuolustuksesta on pidetty huolta varsin asianmukaisesti, erityisesti useisiin muihin Euroopan maihin verrattuna. Suomi on ylläpitänyt materiaalista kykyään käydä perinteistä, laaja-alaista sotaa. Asevelvollisuusjärjestelmä ja kyky kouluttaa ja varustaa noin 280 000 sotilaan vahvuinen armeija tilanteen niin vaatiessa luo itsessään vahvan pidäkkeen. Suomi on 2000-luvulla ostanut taistelupanssarivaunuja, panssarihaupitseja ja raketinheittimiä, päivittänyt Hornet-hävittäjiin maataistelukyvyn ja päättänyt korvata Hornetit niiden vanhentuessa täysimääräisesti F-35-hävittäjillä. 

Nämä hankinnat ovat perustuneet arvioon laajamittaisen maasodan mahdollisuudesta. Tämä arvio vastaa monin osin sittemmin Ukrainassa nähtyä. Vuoden 2014 Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sotatoimien herättämänä panostettiin myös puolustusvalmiuden kehittämiseen. Tästä kenties näkyvin esimerkki on vuonna 2017 aloitettu varusmiesten valmiusyksikkökoulutus.

Maanpuolustus ei ole kuitenkaan vain joukkojen määrää ja laatua, ja kyky puolustautua ulkoisia uhkia vastaan riippuu myös toimista muilla hallinnonaloilla ja politiikassa, kansalaisyhteiskunnan ja yksityisen sektorin toiminta mukaan lukien. Näiltä osin herätys Ukrainan sodan myötä onkin ollut karumpi. Suomen riippuvuus Venäjän energiasta ja raaka-aineista on ollut merkittävä, eikä liiketoiminnan Venäjä-riskeihin suhtauduttu niiden vaatimalla vakavuudella. 

Varsinaisen puolustuskyvyn osalta laajalti jaettu analyysi on kuitenkin ollut se, että Suomen maanpuolustuksessa on tehty onnistuneita päätöksiä. Kustannustehokkaat, laajaan maasodankäyntiin varautuvat kalustohankinnat, laajan reservin ylläpito ja suorituskykyinen korkean valmiuden kärki näyttäytyvät Ukrainan sodan valossa varsin viisailta ratkaisuilta. Sodan seurauksena tehdyt puolustusmäärärahojen lisäykset on täällä suunnattu olemassa olevan puolustuskyvyn vahvistamiseen ja Ukrainaan toimitetun materiaalisen tuen korvaamiseen. Monessa muussa Euroopan maassa edessä on suurempi haaste, kun käytännössä alas ajettuja suorituskykyjä pitää rakentaa uudelleen. 

Nato-jäsenyyden tarve ja perustelut

Suomen maanpuolustus näyttäytyy siis Ukrainassa nähdyn sodan valossa melko vahvalta ja tehdyt ratkaisut monin osin oikeilta. Tästä huolimatta sota aiheutti Suomen turvallisuuspolitiikan suurimman käänteen sitten EU-jäsenyyden, kun Suomi päätti hakea puolustusliitto Naton jäsenyyttä. 

Miksi näin tapahtui? Teoriassahan yleinen johtopäätös olisi voinut olla toinenkin, eihän Suomen sotilastekninen puolustuskyky suhteessa uhkasuuntaan ole heikentynyt. Itse asiassa Venäjän odotettua heikompi menestys sodassa, sodan paljastamat korruption kovertama materiaalinen kyky ja riittämätön osaaminen esimerkiksi eri aselajien toimintaa yhdistäviin monimutkaisiin operaatioihin korostavat, että Suomen puolustus voi olla suhteessa uhkaan jopa ennakoitua parempi. 

Kansa, asiantuntijat ja päättäjät näkivät kuitenkin Nato-jäsenyyden välttämättömyytenä uudessa tilanteessa. Sodan jatkuessa tuki Nato-jäsenyydelle ei ole heikentynyt vaan vahvistunut. Syitä ovat ainakin tarve vahvistaa sotilaallista pidäkettä, luottamuksen romahtaminen Venäjä-yhteistyön edellytyksiin sekä kasvanut ymmärrys kansainvälisen toimintaympäristön vaikutuksesta Suomeen. Luottamuksen romahtamisen ohella muutkin syyt liittyvät luonnollisesti Venäjään.

Ukrainan sota sai epäilemään Suomen puolustuksen pidäkkeen riittävyyttä. Ajatus on ollut se, että Suomen puolustus on riittävän vahva tuottamaan hyökkääjälle niin suuret tappiot, ettei hyökkäys ole mielekäs vaihtoehto. Hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, että Venäjän tapa arvottaa riskejä ja hyötyjä eroaa omastamme todella paljon. Venäjä tavoitteli ja odotti toki Ukrainasta nopeaa voittoa, mutta on osoittanut kykynsä käydä halutessaan myös pitkään jatkuvaa, kuluttavaa hyökkäyssotaa. Kymmenet tuhannet kaatuneet eivät ole lopettaneet halua hyökkäyssodan jatkamiseen tai syöneet sen poliittisia edellytyksiä: vastaus tappioihin on ollut liikekannallepano ja entistä kovempi valtion kontrolli kotimaassa. 

Samalla sota on muistuttanut, että menestyksekkäänkin puolustussodan inhimillinen ja taloudellinen hinta on valtava. Venäjän joukot ovat miehitysalueillaan kohdistaneet paikallisväestöön raakoja julmuuksia. Useita ukrainalaisia kaupunkeja on jauhettu venäläisellä tykistöllä maan tasalle: kuvat esimerkiksi Mariupolista ja Bahmutista ovat lohduttomia. Venäjä on ohjus- ja lennokki-iskuillaan pommittanut siviilikohteita ja kriittistä infrastruktuuria koko Ukrainan alueella. 

Vahvakaan kansallinen puolustus ei siis välttämättä takaa riittävää sotilaallista pidäkettä Venäjän riskihakuiselta ja laajentumishaluiselta politiikalta, ja Ukrainan sodan valmistelujen yhteydessä Venäjä osoitti, että se voi koota ja keskittää massiivisen hyökkäysarmeijan harjoittelun varjolla ilman liikekannallepanoakin. Venäjä on myös kääntänyt ydinasearsenaalinsa tietynlaiseksi hyökkäyssateenvarjoksi, jonka uhalla se on pyrkinyt ja pystynytkin rajoittamaan kansainvälistä apua Ukrainalle.

Vahvakaan kansallinen puolustus ei välttämättä takaa riittävää sotilaallista pidäkettä Venäjän riskihakuiselta ja laajentumishaluiselta politiikalta.

Pelkkien poliittisten pidäkkeiden arvo Venäjää vastaan on Ukrainan myötä osoittautunut heikoksi. EU-jäsenyyden pidäkearvo on ennen kaikkea poliittinen, sillä unionilta puuttuu sotilaallinen kyvykkyys yhteiseen puolustukseen. Kahdenväliset ja monenkeskiset puolustusyhteistyörakenteet ovat olleet arvokkaita Suomen puolustuksen kehittämisessä ja rakentaneet kykyä yhteistoimintaan ja tuen saamiseen, jos sellaista halutaan tänne antaa. Ne eivät kuitenkaan vastaa puolustusliiton jäsenyyttä.

Venäjän hyökkäys osoitti siis, ettei Suomen turvallisuuden takaaminen vain kansallisin toimin ja EU-jäsenyyteen nojaten riitä. Edes Nato-jäsenyys ei tietenkään takaa rauhaa, mutta nostaa pidäkkeen Suomeen hyökkäämistä vastaan aivan uudelle tasolle.

Nato-jäsenyyden kannatuksen rakettimaista nousua selittää tietysti myös se, että luottamus Venäjään romahti kerralla. Suomen turvallisuuspolitiikka suhteessa Venäjään on ollut kaksijakoista. Toisaalta Venäjä on ymmärretty ainoaksi todelliseksi sotilaalliseksi uhkaksi ja puolustusta ylläpidetty ja kehitetty tästä näkökulmasta, toisaalta politiikka on ollut vakautta hakevaa tasapainoilua, jossa Venäjää on varottu provosoimasta. Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan oli viimeinen pisara, joka huuhtoi suomut silmiltä sen suhteen, että Venäjään voisi luottaa. Vakautta hakevan tasapainoilun yhtälö muuttui tämän myötä perusteellisesti. Muodostuneessa tilanteessa minkäänlaista positiota Venäjän ja läntisen puolustusliitto Naton välissä olisi vaikea perustella turvallisuutta rakentavana tai edes moraaliseseti kestävänä. Venäjä on asemoinut itseään entistä vahvemmin lännen ja sen edustamien arvojen kuten avoimen demokratian viholliseksi.

Sota Ukrainassa onkin korostanut ylikansallista näkökulmaa Suomen turvallisuuteen. Suomessa ymmärretään laajalti, ettei Ukrainan sodassa ole kyse vain Ukrainasta, vaan koko Euroopan turvallisuuden horjuttamisesta ja haastamisesta. Mikäli Venäjä saavuttaisi Ukrainassa minkäänlaisen tunnustettavan voiton, olisi se vaarallinen ennakkotapaus etupiirin julistamisesta ja lunastamisesta. 

Suomen Nato-ratkaisua ja muuttunutta kantaa selittää siis sekin, että ymmärrys Suomen turvallisuuden kansainvälisesti kollektiivisesta luonteesta vahvistui ja konkretisoitui Venäjän hyökkäyksen myötä. Itse asia on tunnistettu toki ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa jo pitkään ja on institutionalisoitu EU-jäsenyyden ja kansainvälisen puolustusyhteistyön muodossa. Silti sota paitsi ravisutti, myös selkeytti turvallisuuspoliittista karttaa. On entistä yksiselitteisempää, mihin viiteryhmään me koemme ja haluamme kuulua. Sen viiteryhmän turvallisuus rakennetaan yhdessä, ja sen keskeinen puolustusratkaisu on Nato, johon meidänkin on luontevaa liittyä.

Suomen aiempaan turvallisuuspoliittiseen asemointiin on kuulunut kiinteästi kansallinen liikkumatila. Tällainen liikkumatila lakkaa olemasta, jollei sitä radikaalisti muuttuvassa tilanteessa käytä siten, kuin tarpeelliseksi katsoo. Suomen päätös hakea puolustusliitto Naton jäsenyyttä oli erittäin perusteltu ja käytännössä ainoa riittävää turvaa tuova vaihtoehto. Yhdenaikaisuus ja koordinaatio lähimmäksi kumppaniksi muodostuneen Ruotsin kanssa oli asiassa luontevaa. Joidenkin hautoma ajatus puolustusliitosta Ruotsin kanssa vaihtoehtona Natolle ei vastaavia hyötyjä olisi tuonut.

Nato-jäsenyyden myötä moni asia muuttuu. Maantiede sen sijaan pysyy samana, ja Suomi ylläpitää ja kehittää maanpuolustustaan jatkossakin Venäjän naapurina.

Karhun vieressä uudessa asennossa

Ulkopoliittisen instituutin tutkijat Matti Pesu ja Tuomas Iso-Markku hahmottelivat joulukuussa 2022 julkaistussa “Finland as a Nato ally” -tutkielmassaan Suomen todennäköistä Nato-profiilia. Tutkijakaksikko toteaa, että Suomen Nato-politiikkaa määrittävät neljä keskeistä maantieteellistä realiteettia: 1) Riippuvuus Itämeren logistiikasta, 2) arktinen sijainti ja rooli Arktisen alueen puolustamisessa, 3) asema etulinjan maana suhteessa Venäjään sekä 4) periferinen sijainti suhteessa liittouman keskeisiin sotilas- ja teollisuusmahteihin.

Nämä realiteetit ovat tietysti olleet olemassa jo ennen Nato-jäsenyyttäkin. Jäsenyys muuttaa toki niiden ja niihin vastaamisen luonnetta, kun maantieteen haasteisiin voidaan vastata ylikansallisellla puolustussuunnittelulla ja valmistelulla ilman aiempia kynnyksiä ja saumakohtia. Kaikki realiteeteista liittyvät myös enemmän tai vähemmän Venäjään.

Keskeinen maantieteen sanelema johtopäätös on, että Suomen pääasiallinen tehtävä myös puolustusliiton jäsenenä on oman alueen puolustaminen. Pitkä raja ja suuri maa-ala tarkoittaa sitä, että tarve vahvoille maavoimille ja laajalle reserville on jatkossakin olemassakin, erityisesti kun tiedetään että juuri nämä kyvyt ovat liittoumassakin kortilla. Nato-jäsenyys ei siis poista tarvetta yleiselle asevelvollisuudelle. Järjestelmän päivittämiseen yhdenvertaiseksi ja sukupuolineutraaliksi on toki kasvava paine, ja tässä Nato ja Nato-maat voivat tarjota arvokasta oppia.

Naton puitteissa Suomelta edellytetään toki ainakin periaatteessa kykyä irroittaa joukkoja liittolaismaiden tueksi. Kuitenkin kun Euroopassa perinteisen sodan uhan muodostaa nimenomaan Venäjä ja Suomi on rajamaa, ei Suomen joukkojen laajamittainen siirto muualle Venäjän ja Naton välisessä konfliktissa todennäköisesti olisi sotilaallisesti tarkoituksenmukaista. Osallistuminen esimerkiksi EFP-joukkoihin voi silti olla hyvinkin perusteltu tapa osoittaa sitoutumista ja ylläpitää yhteistyökykyä.

Omien vahvojen maavoimien ohella kansallisesta ilma- ja merivoimasuorituskyvystäkin on syytä pitää kiinni myös Nato-maana, vaikka näiden osalta on parempia edellytyksiä nojata liittouman suorituskykyihin. Ilmavoimilla on keskeinen rooli maasodankäynnin tukemisessa ilmauhkaa torjumalla, sensoriverkkoa täydentämällä ja ilmasta-maahan asevaikutuksella. Näitä kykyjä olisi vaikea ylläpitää laajassa maassa ilman riittävää omaa lentokalustoa. Vastaavasti merellä Suomen saaristo-olot edellyttävät erityiskalustoa ja -osaamista, joita olisi vaikeaa ulkoistaa. Silti logistiikan ja nykyisten kalustomäärien puitteissa ilma- ja merivoimavahvistukset ovat juuri niitä, joita Suomi liittouman kautta nopeimmin ja tehokkaimmin saisi avukseen. Naton myötä Suomi pääsee myös osaksi kokonaisuutta, jonka piirissä on monia suorituskykyjä, joita kansallisin voimavaroin olisi vaikeaa, kallista tai mahdotonta ylläpitää. Esimerkkejä löytyy ainakin kyber-, avaruus- ja tiedustelutoiminnasta.

Nato-jäsenyys ei siis suoraan suuresti muuta Suomen kansallisen maanpuolustuksen materiaalisena perusteita Venäjän uhkaan varautuvana maana. Naton logiikka ei toki muutenkaan ole se, että jäsenyyden turvin voidaan heikentää omaa puolustusta, vaan se, että liittouma muodostaa osiaan suuremman summan ja sotilaallis-poliittisen pidäkkeen. 

Nato-jäsenyys edellyttää uutta, ylikansallisempaa otetta puolustukseen.

Jäsenyys edellyttää kuitenkin uutta, ylikansallisempaa otetta puolustukseen. Kun aiemmin Suomi saattoi tarkastella erilaisia konfliktiskenaarioita kansallisesta näkökulmasta, on näkökulma nyt puolustusliiton jäsenen. Edellä mainittujen maantieteellisten realiteettien valossa tämä konkretisoituu erityisesti pohjoisen ja etelän suunnalla. Pohjoisessa Suomen puolustussuunnittelu nivoutuu jatkossa Suomen Lappia pidemmälle Pohjoismaiden pohjoisosien, Huippuvuorten ja Grönlannin, Islannin ja Brittein saarten GIUK-linjan muodostaman alueen puolustamisen osaksi ja Eteläisen Suomen osalta vastaavasti Baltian puolustamiseen. Pidäke kattaa lopulta toki koko liittouman. Mikäli Venäjä hyökkäisi esimerkiksi Kaliningradin ja Valko-Venäjän välisen Suwalkin käytävän alueella, sen tulisi varautua Suomen alueen käyttämiseen vastatoimiin. On hyvä muistaa, että tämä on osa sitä samaa pidäkettä , jonka ylläpitäminen on nimenomaan Suomen etu.

Venäjä on viestinyt, että Suomen Nato-jäsenyys johtaa sotilaallis-teknisiin vastatoimiin. Toistaiseksi Suomen Nato-hakemuksen jälkeen on nähty lähinnä joukkojen vähentämistä Suomen lähialueilta, kun joukkoja on tarvittu rintamalle Ukrainaan. Mikäli Venäjä jatkaa Ukrainan sodan jälkeen nykyisellä linjallaan, tähtää se varmasti uudelleenvarusteluun myös Suomen suunnalla. Vaikka tosiasiassa Nato ei muodosta Venäjälle minkäänlaista hyökkäysuhkaa, vaalii Venäjän hallinto vainoharhaista saarretun linnoituksen mielikuvaa. Pietarin, Murmanskin ja Pohjoisen laivaston tukikohtien turvaaminen edellyttänee tässä maailmankuvassa varustautumista Suomen rajojen tuntumassa, myös hyökkäykseen soveltuvin asein. Venäjä tunnetusti tulkitsee myös yksiselitteisesti puolustukselliset panostukset halutessaan aggressiona. 

Suomen maanpuolustukselle tämä odotettavissa oleva kehitys ei sinänsä aiheuta suurta painetta suhteessa siihen, mihin olemme joka tapauksessa varautumassa. Vahva kansallinen puolustus yhdistettynä Nato-jäsenyyteen antaa selkänojaa pelottelua ja pullistelua vastaan. Valmiuden merkitys toki korostuu, ja erilaiseen kokeiluun ja kiusantekoon on syytä varautua, kun Venäjä etsii paikkoja häiritä, horjuttaa ja ylläpitää hallinnolle sisäpoliittisesti hyödyllistä vastakkainasettelua. Suomelle tilanteessa fiksu linja on pitää pää kylmänä, puolustus kunnossa ja tehdä osansa poliittisesti yhtenäisen ja sotilaallisesti vahvan Naton ylläpitämisessä.

Vastuunsa kantavana Naton, EU:n ja YK:n jäsenenä Suomen on syytä osallistua tarvittaessa kansainvälisiin operaatioihin eri puolilla maailmaa, mutta tämän edellyttämät panostukset ovat pieniä verrattuna varsinaiseen maanpuolustukseen. Lopulta Suomen maanpuolustuksen toimintaympäristön määrittää siis Venäjän kehitys, sillä Venäjä muodostaa Suomen ainoan suoran sotilaallisen uhan.

Venäjän tulevaisuuteen liittyy paljon epävarmuuksia. Autoritääriset hallinnot ovat luonnostaan epävakauden lähteitä ja jännitteisiä. Venäjän epäonnistumiset Ukrainan sodassa ja fossiilitalouden kyvyttömyys uusiutua aiheuttavat nykyhallinnolle painetta, mutta demokraattisen vastaliikkeen edellytyksiä on tehokkaasti murskattu vuosien ajan. Hallinnon muutos ei välttämättä johda vähemmän aggressiiviseen linjaan.

Nykytilanteessa edellytyksiä diplomaattiseen liennytykseen tai rakentavaan yhteistyöhön Venäjän kanssa ei ole. On Suomen etujen ja arvojen mukaista tukea Ukrainaa sen puolustustaistelussa voittoon asti, eikä rauhaa voi neuvotella ukrainalaisten päiden yli. Venäjän nykyinen johto on asetettava vastuuseen rikoksistaan. Jos ja kun diplomatian ja rakentavan yhteistyön edellytykset suhteessa Venäjään joskus palaavat, kannattaa niihin panostaa. Erityisesti ydinaseriisunnan eteneminen olisi jälleen tärkeää. 

Sellaista nopeaa muutosta, joka muuttaisi Suomen maanpuolustuksen peruslähtökohdat, ei kuitenkaan ole näkyvissä. Historian oppitunti 1990- ja 2000-luvuilta kertoo, ettei turvallisuuspolitiikkaa kannata rakentaa vain toivon varaan. Puolustuskyvyn ylösajo on sen alas ajamista hitaampaa. Siksi miekkoja ei valitettavasti päästä takomaan auroiksi vielä näkyvissä olevassa tulevaisuudessa, ja Suomen maanpuolustusta määrittää jatkossakin varautuminen uhkaan idästä. Naton jäsenenä sen edellytykset ovat historiallisen hyvät, ja Suomi osallistuu samalla kokoaan suuremman pidäkkeen ylläpitämiseen, turvaten siten Eurooppaa Venäjän aggressioilta entistä selvemmin myös osana yhteisöä.

Nato-Suomen tärkein tehtävä on oman alueen puolustaminen. Suomen puolustus ja turvallisuus limittyy kuitenkin jatkossa luontevasti tiiviimmin osaksi ympäröivien maiden puolustamista.

(Julkaistu Verde-lehdessä 14.2.2023)

Teknologia yksin ei ratkaise ilmastonmuutosta, mutta ilman sitä epäonnistumme varmasti. Se ei kuitenkaan kehity ja skaalaudu itsestään ilman asianmukaisia kannustimia.

Aloitetaan huonoilla uutisilla: Pariisin sopimuksesta, innokkaista puheista ja lukuisista investointiuutisista huolimatta ilmastokriisin selättäminen on edelleen alkutekijöissään. Globaalit päästöt näyttäisivät kasvaneen jälleen vuonna 2022 uuteen ennätykseen, vaikka 1,5 asteen polku edellyttäisi niiden putoamista nyt vuosittain huomattavasti jyrkemmin kuin mitä ne ovat historiallisesti kasvaneet.

Globaalista energiantarpeesta katetaan yhä noin 80 prosenttia hiilellä, öljyllä ja kaasulla. Onkin ilmeistä, että 1,5 asteen tavoitteesta ammutaan yli ainakin väliaikaisesti. Itse asiassa tuo raja saatetaan rikkoa yksittäisen vuoden osalta El Nino -ilmiön myötä jo aivan lähivuosina.

Sitten hyvät uutiset: Ilmastokriisin teknologiset ratkaisut ovat tiedossa. Juurisyy ilmaston lämpenemiseen on edellä mainittu fossiilienergian laajamittainen käyttö. Energiaa voi kuitenkin tuottaa ilman hiilipäästöjä tuuli-, aurinko- ja ydinvoimalla aivan riittävästi vastaamaan nähtävissä olevaan globaaliin kysyntään. Myös vesivoima ja bioenergia mahtuvat luonnon asettamissa rajoissa palettiin, ja fossiilien poltolle voi ostaa jatkoaikaa hiilen talteenotolla ja varastoinnilla.

Teollisuudessa ja liikenteessä sähköistäminen on avainroolissa ongelmallisesta polttamisesta pääsemiseksi. Siltä osin, kuin suora sähköistys ei onnistu, tulee avuksi vety. Vetyä voi tuottaa sähköllä, ja vedystä voi leipoa synteettisiä polttoaineita erilaisiin tarpeisiin. Sillä voi myös pelkistää terästä. Vetytalouden haasteena on usein kehnohko energiatalous. Toisaalta energian käytön tehostamisessa on globaalisti vielä valtavasti potentiaalia kautta linjan.

Toinen keskeinen ilmastonmuutoksen ajuri on maankäyttö, jossa erityisesti maatalous kuormittaa ilmastoa. Sen osalta ei tarvita edes niinkään teknologiaa, vaan tärkein muutos on eläinperäisen ruuan osuuden reilu vähentäminen. Teknologia on kuitenkin tässä muutoksessa avuksi esimerkiksi uusien kasvisproteiinituotteiden muodossa.

Ilmaston vakauttaminen siedettävään tilaan edellyttää lopulta myös ylimääräisen hiilen sitomista ilmakehästä teollisessa mittakaavassa. Metsittämistä ja muita luontopohjaisia ratkaisuja lukuun ottamatta tämän haasteen teknologinen ratkaisupaletti on energiantuotantoa ja maankäyttöä keskeneräisempiä. Bioenergiaan yhdistetty hiilen talteenotto ja varastointi sekä suora hiilenkaappaus ilmasta (direct air capture, DAC) ovat kuitenkin periaatteen tasolla selkeitä vaihtoehtoja.

Tarvittava teknologia ei kuitenkaan putoa taivaasta eikä varsinkaan yleisty vain odottelemalla.

Ratkaiseeko teknologia siis ilmastonmuutoksen? Kyllä ja ei. Teknologia on yhtälössä välttämättömyys. Niin on myös materiaalisen kulutuksen kohtuullistaminen, mutta mikään määrä kohtuullisuutta ja säästöä ei vie perille asti, kun energiatalous ja teollisuus pitää käytännössä dekarbonisoida kokonaan.

Tarvittava teknologia ei kuitenkaan putoa taivaasta eikä varsinkaan yleisty vain odottelemalla.

Odottelua on kyllä moneen kertaan kokeiltu, laihoin tuloksin. Nyt otsikoissa olevan vetypelkistetyn vihreän teräksen tekninen tausta on tunnettu vuosikymmeniä. Sen käyttöönotto ei vain kiinnostanut perinteisen teräksentuotannon rullatessa mukavasti. Nykyisten PERC-aurinkopaneelien keskeinen teknologia kehitettiin jo 1980-luvulla Millennium-palkinnon pokanneen Martin Greenin johdolla. Asennusmäärät pysyivät silti vaatimattomina pitkälle 2000-luvulle asti. Norjalaisbändi A-ha kurvaili Norjassa täyssähkö-Fiatilla jo 1989, mutta sähköisen autoilun ykkömaassakin meni pari vuosikymmentä ennen sähköautojen massiivista läpimurtoa.

Näiden teknologioiden yleistymisen hidasteena ei ollut niinkään teknologinen epäkypsyys, vaan kannustimien puute ja se, ettei itseään ruokkiva kehityskulku lähtenyt kunnolla käyntiin. Se taas ei ollut ajasta kiinni.

Tekniikka nimittäin kehittyy, kun sitä tuotetaan ja käytetään. Uusi teknologia paranee, halpenee ja yleistyy tuotantomäärien, ei niinkään ajan, funktiona kuten tutkija Janne M. Korhonen muistuttaa. Tuotantomäärät eivät puolestaan kasva laboratorion pöytiä ja pilotteja pidemmälle teolliseen mittakaavaan ilman kannustimia.

Näennäisen halpa fossiilienergia on syönyt pitkään kiinnostuksen investoida sitä korvaaviin ratkaisuihin. Ilman ison skaalan investointeja tuotantomäärät pysyvät pieninä, mikä puolestaan pitää hinnat korkeina ja kehityksen hitaampana.

Tämä limbo voidaan katkaista määrätietoisella poliittisella ohjauksella. Hiilipäästöjen hinnoittelulla tai tuilla vähäpäästöiset uudet investoinnit ja jatkokehitys muuttuvat houkutteleviksi vaihtoehdoiksi, ja positiivinen kierre voi yllättää nopeudellaan. Aurinkoenergian kasvuvauhti on lyönyt odotukset reilusti kerta toisensa jälkeen, tuulimyllyjä nousee tahdissa, josta vielä vuosikymmen harva uskalsi edes unelmoida ja sähköautojen osuuden ennusteita on ruuvattava jatkuvasti ylöspäin. Samaa on luvassa pian muun muassa elektrolyysereiden ja uuden ydinvoiman kanssa, jos kehityksen vauhdittumiselle vain luodaan politiikalla otolliset puitteet ja kannustimet.

Juuri tämän takia ilmastotavoitteista ja niitä vastaavista ilmastotoimista on tärkeää pitää kiinni. Paradoksaalisesti ilmastopoliittista ohjausta vastustetaan edelleen usein sillä ajatuksella, ettei ilmastonmuutosta ratkaista sääntelyllä vaan teknologialla. Ratkaiseva teknologia ei kuitenkaan yleisty ja kehity ikinä, tai ei ainakaan lainkaan tarpeeksi nopeasti, ilman fiksusti ohjaavaa ja mahdollistavaa sääntelyä. Sääntelyn edellytys taasen on poliittinen tahto, josta on edelleen pulaa. Poliittista painetta osaltaan luova ilmastoaktivisti on siis itse asiassa teknologisen kehityksen ajuri, vaikka moni ei sitä tahdo uskoa.

Luonnollisesti teknologian kehittäminen edellyttää myös osaamista ja osaajia, joita saadaan panostamalla koulutukseen ja tutkimukseen.

Teknologinen kehitys ei silti ole mikään makkaratehdas, josta saadaan ulos juuri sitä mitä halutaan ja tarvitaan, kunhan oikein ohjataan. Fysiikan ankeat rajat tulevat väistämättä vastaan, ja matka piirustuspöydältä kaupan hyllylle on tyypillisesti täynnä epävarmuuksia. Ei esimerkiksi ole mitään takeita siitä, että sähkön varastoinnissa saavutetaan vallankumouksellista läpimurtoa, vaikka tarve on kuinka kova. Kemiallisia akkuja tehokkaammalle ja tiheämmälle sähkövarastolle olisi ollut kiistatta kaupallista kysyntää jo vuosikymmeniä, vaan eipä ole näkynyt. Vastaavasti esimerkiksi kovasti intoa herättänyt syvägeolämpö lässähti Suomessa pannukakuksi – toki projekti kartutti osaamista perinteisempien lämpökaivojen toteuttamiseen.

Riittävä paletti keskeisiä teknologisia ratkaisuja on jo tiedossa.

Hopealuoteihin ei siis kannata uskoa tai luottaa. Sellaisia ei onneksi tarvita, sillä riittävä paletti keskeisiä teknologisia ratkaisuja on jo tiedossa, etenkin kun niihin yhdistetään kulutustottumusten muutos kestävämmälle pohjalle. Ratkaisujen kehittämiseen, kaupallistamiseen ja skaalaamiseen vain tarvitaan lisää puhtia, joka kääntyy sitten itseään ruokkivaksi vauhdiksi. Se ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan se vaatii määrätietoista poliittista ohjausta.

Sitä olisi nyt vaaleissa tarjolla. Kannattaa siis äänestää.

(Avauspuheenvuoro vihreiden puoluevaltuustossa Kouvolassa 11.2.2023)

Tervehdys mahtava vihreä puoluevaltuusto ja muut kuulijat,

Vaaleihin on aikaa 50 päivää, ja tilanne on kutkuttava.

Maria puhui edellä hienosti siitä, mitä me tavoitellaan ja miksi meitä kannattaa ehdottomasti äänestää kaikkialla Suomessa. Tästä kokouksesta lähdetään vaalikentille loppukiriin täysillä ja Seinäjoella juhlitaan kesäkuussa hienoa tulosta.

Jatkan hieman pidemmin talouspolitiikasta. Ensin katse taaksepäin ja tähän kauteen. Oppositio tykkää kutsua istuvaa hallitusta vihervasemmistolaiseksi. Se on lopulta erikoinen nimitys hallitukselle, jonka viidestä puolueesta kaksi on vasemmistolaisia ja vain yksi vihreä. Yksi, joka puolustaa aina ja johdonmukaisesti luontoa ja ilmastonmuutoksen hillintää ja rakentaa kestävää taloutta kautta linjan.

Hallituksen talouspoliittinen perintö on kaksijakoinen: kriisien osumat talouteen on saatu pidettyä aisoissa, tulevan kasvun edellytyksiin on panostettu, työllisyys on noussut, vihreä siirtymä on saanut vauhtia ja Suomeen investoidaan isosti. Samalla velkataakka on kasvanut, maankäyttösektorin ilmastotoimet junnaavat eikä talouden rakenteita ole saatu vielä uudistettua 2020-luvun vaatimuksiin.

Taloudenpidon osalta vihreät ovat liputtaneet hallituksessa kustannustehokkaan politiikan puolesta. Aina emme ole saaneet linjaamme täysin läpi. Ilmasto- ja luontotoimiin olemme kaivanneet tehokkaampia markkinamekanismeja. Sote-uudistuksen kannustimiin jäi maakuntaveron kokoinen aukko. Kaupunkitilaa tehokkaasti hinnoittelevat ruuhkamaksut jäivät pöydälle. Valtiovarainministeriö ei kyennyt saamaan Vihreiden esittämää eniten tarvitseville kohdentuvaa energiarahaa valmiiksi ajoissa, ja energian korkeisiin hintoihin päädyttiin vastaamaan tavalla, joka kohdentuu varsin laveasti.

Taloudenpidon osalta vihreät ovat liputtaneet hallituksessa kustannustehokkaan politiikan puolesta.

Vihreiden kannoille näissä asioissa on muuten ollut laaja ja vankka taloustieteilijöiden tuki.

Kustannustehokasta politiikkaa tarvitaan myös ensi kaudella, kun edessä on julkisen talouden tasapainottaminen samalla kun päästöt pitää painaa alas, luonnon tilaa parannettava ja puolustukseen panostettava.

Keskeinen pilari julkisen talouden tasapainottamisessa on työllisyys. Parasta taloudelle on, jos samaan aikaan nostamme työllisyysastetta ja lisäämme työikäisen porukan määrää. Tällä reseptillä kestävyysvajetta on mahdollista kuroa jopa vajaat kolme miljardia euroa.

Vihreiden tavoite on nostaa työllisyysaste 80 prosenttiin. Olemme eduskuntaryhmässä askarrelleet keinovalikoimaa, ja paketin työnimenä on ollut T-80. T-80 on kuitenkin myös venäläinen panssarivaunu, ja itse olen enempi Leopard-miehiä. Olkoon vihreän työllisyystyökalupakin nimi siis KTK-paketti.

K niin kuin koulutus.

T niin kuin työperäinen ja työhön johtava maahanmuutto.

K niin kuin kannustimet.

Aloitetaan koulutuksesta. Toisen asteen tutkintoa vaille jääminen tietää nykymaailmassa heikkoa työllistymisennustetta, ja jatkossa vielä huonompaa. Siksi TE-palveluissa tutkinnottomat nuoret tulisi ohjata aina ensi sijassa koulutukseen ja selvästi suurempi osa ammatillisesta perustutkintokoulutuksesta pitäisi kohdentaa toisen asteen tutkintoa vailla oleville. Oppisopimuskoulutusta tulisi lisätä tuntuvasti muun muassa asteittain alenevan palkkatuen avulla. Jatkuvan oppimisen tehostamiseksi tulisi ottaa käyttöön kohdennettu aikuiskoulutusetuus ja luoda tutkintoa lyhemmille koulutuksille oma rahoituskokonaisuus ja koulutussetelijärjestelmä. Ja kaiken tämä ohella tietysti perusasiat kuntoon varhaiskasvatuksesta ja peruskoulusta alkaen.

Työperäinen, työhön johtava maahanmuutto on käytännössä välttämättömyys, jollemme halua joutua näivettyvään kierteeseen. Tällä saralla on paljon tehtävää. Työlupaprosessien sujuvoittaminen, työnhaun ja oleskelun mahdollistava työnhakuviisumi, perheenyhdistämisten tulorajojen puolittaminen, lähtömaakoulutus, saatavuusharkinnan poisto, automaattinen työnteko-oikeus kaikkien oleskelulupien yhteydessä ja oleskelulupa tutkinnon suorittamisesta tai työllistymisestä olisivat kaikki perusteltuja toimia, jotta kansainvälinen työvoima saadaan kunnolla avuksi täkäläiseen työvoimapulaan. Onnistunut kotoutuminen on tietysti välttämätöntä, jotta muuttoliike on ei näy kerrostuneina työmarkkinoina ja yhteiskunnallisina railoina. Työ on tässäkin avuksi, ja siksi kotoutumiskoulutuksen pitäisi onnistua pääosin työnteon ohessa kotoutussopimuksen avulla.

Kannustimia työntekoon on niitäkin parannettava. Ansioturvan tulisi kannustaa nykyistä ripeämpään työllistymiseen. Se on myös laajennettava yhdenvertaisesti kaikille – tämä on jo itsessään oikeudenmukaisuuskysymys, ja parantaisi 70 000 pienituloisen asemaa. Kotihoidontuki tulisi uudistaa kotihoitorahaksi, joka tarjoaisi perheille enemmän vapautta lastenhoidon järjestelyyn, mutta ei pitäisi niin tehokkaasti naisia poissa työelämästä. Varhaiskasvatus on tietysti tämän rinnalla oltava kunnossa. Yli 60-vuotiaiden työssä jaksamista ja jatkamista kannattaa tukea oikeudella lyhentää työaikaansa. Kustannustehokkaita kannustimia eläkeiän jo saavuttaneiden jatkamiseen työelämässä on selvitettävä ja otettava käyttöön. Työkyvyttömyyseläkkeellä olevien työtekoa haittaavat kannustinloukut tulisi purkaa, ja tietysti myös torjua työkyvyttömyyttä mielenterveyspalveluita parantamalla. Täsmätyökykyisten työllistymistä on syytä sujuvoittaa.

Käteen jäävä, työllä ansaittu palkka on tietysti se keskeinen työnteon kannustin. Siksi tuloverotusta tulisi keventää maltillisesti pieni- ja keskituloisilta. Talouden sopeutumispaineissa on vastuutonta lupailla isoja veroaleja, ja tämäkin työnteon verotuksen keventäminen kannattaa rahoittaa tehottomien verotukien poistolla ja ympäristöä kuormittavia haittoja verottamalla.

Kattavalla koulutusta, työperäistä maahanmuuttoa ja kannustimien parantamista yhdistävällä paletilla olisi mahdollista saada Suomeen jopa 150 000 uutta työllistä vuoteen 2030 mennessä.

Tällaisella kattavalla koulutusta, työperäistä maahanmuuttoa ja kannustimien parantamista yhdistävällä paletilla olisi mahdollista saada Suomeen jopa 150 000 uutta työllistä vuoteen 2030 mennessä. Yhdistettynä laajemmin uudistavaan otteeseen tämä linja tarjoaa valoisan näkymän Suomen talouden haasteiden selättämiseen. Samalla käsillä on koko talouden materiaalisen ja maankäytöllisen pohjan remontointi ilmaston ja luonnon kannalta kestäviin raameihin. Minusta tämä on aidosti innostava, toivoa luova visio.

Arvoisa puoluevaltuusto,

Huhtikuun vaaleissa eduskuntaan nousee uusia vihreitä kansanedustajia, ja moni nykyisistä pääsee jatkamaan tämän vauhdikkaan kauden kartuttamalla kokemuksella. Odotan sitä innolla. Samalla neljä istuvaa vihreää kansanedustajaa on ilmoittanut, etteivät tavoittele jatkoa. Haluan kiittää heistä jokaista hienosta ja vaikuttavasta työstä paremman maailman puolesta.

Kiitos Emma, Heli, Outi ja Satu.

Kiitos Emma kaikesta valtavasta aherruksesta Suomen luonnon ja globaalin ilmaston eteen. Perin oman pestini eduskuntaryhmän ruorissa todella osaavalta  politiikan taitajalta, kun siirryit ympäristö- ja ilmastoministeriksi. Ja ai että, miten upeasti sen pestin hoidit. Sinua arvostetaan sekä asiaosaajana että erinomaisena neuvottelijana kautta linjan.

Kiitos Heli reippaasta tekemisen meiningistä rautaisella kokemuksella. Olet ollut alueiden arjen ja maalaisjärjen hersyvän hauska ja rehellinen ääni, ja olen itsekin saanut sinulta mainiota evästystä oman perspektiivin laajentamiseen. En tiedä, maltatko nytkään olla poissa elementistäsi vaalitoreilta ja turuilta ihmisiä kohtaamasta – toivottavasti et, vaan ehdit mukaan nostattamaan vaalifiiliksiä!

Kiitos Outi upeasta urasta vihreänä kansanedustajana, ryhmän johdossa, kulttuurin ja koulutuksen puolustajana ja köyhyyden torjujana. Sivistyksen valo sammuu, jollei sitä pidä yllä, ja olet vahvistanut taiteen ja tieteen yhteyttä Arkadianmäelle merkittävästi.

Kiitos Satu. Olet legenda. Kaikkien vihreiden saavutustesi luettelointiin menisi koko viikonloppu. Tarjoamasi viisaus ja kokemus ensikertalaisia vilisevässä eduskuntaryhmässä on ollut mittaamattoman arvokasta, ja sitä loputtoman asiantuntevaa ja kärsivällistä otetta, jolla olet työtäsi tehnyt, voi vain ihailla. Olet yksi idoleistani, ja on ollut ihan valtava kunnia tehdä eduskunnassa töitä kanssasi.

Eduskuntaryhmän puheenjohtajana haluan tietysti kiittää koko vihreää eduskuntaryhmää kuluneesta, loppuaan lähenevästä kaudesta. Olette timanttinen joukkue täynnä intoa, osaamista ja vastuunkantoa. On ollut hienoa tehdä kanssanne tätä duunia ja rakentaa kestävää tulevaisuutta. Kiitos.

Vihreillä on vakuuttavat, tietoon pohjaavat ratkaisut kaikkiin niihin haasteisiin, joita nyt kohtaamme.

Nyt edessä häämöttävät vaalit ja kampanjoinnin loppuspurtit. Käsillä on monilla tavoin epävarmat ajat, mutta yksi asia on saletti: Meillä on vakuuttavat, tietoon pohjaavat ratkaisut kaikkiin niihin haasteisiin, joita nyt kohtaamme.

Ääni vihreille on ääni tulevaisuudelle!

Hyvää kokousta!

(Kirjoitus on julkaistu Uusi Lahti -lehdessä 8.2.2023)

Suomen menestys perustuu jatkossa yhä enemmän osaamiseen ja uuden luomiseen. Luovien alojen ja kulttuurin merkitys on tässä ilmeinen.

Suomessa luovat alat muodostavat 3,3 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta ja työllistävät noin 120 000 ihmistä, joista liki kolmannes on yrittäjiä. Vaikka luvut jäävät vielä reilusti alle muista Pohjoismaista ja EU:n keskiarvosta, jättävät luovat alat sekä työllistävyydellään että tuottavuudellaan esimerkiksi elektroniikkateollisuuden ja maatalouden toimialat taakseen.

Suorien taloudellisten vaikutusten lisäksi kulttuurilla on laajempaa vipua talouteen. Uusi teknologia kääntyy luovilla aloilla tuottaviksi palveluiksi, ja kulttuurituotanto auttaa sanoittamaan ja hahmottamaan väistämättömien paineiden alla muuttuvaa maailmaa ja yhteiskuntaa.

Vireä kulttuurin tarjonta parantaa osaltaan Suomen kansainvälistä vetovoimaa sekä tapahtumateollisuudelle että työhön johtavalle maahanmuutolle.

Oikeudenmukaiset tekijänoikeudet ja toimivat markkinat ovat alalle ­keskeisiä.

Luovien alojen ja kulttuurin edistäminen edellyttää sekä alan merkityksen parempaa ymmärrystä että konkreettisia toimia. Oikeudenmukaiset tekijänoikeudet ja toimivat markkinat ovat alalle keskeisiä.

Alustatalouden kehitys ja globaalien viihdejättien kasvanut valta asettavat kotimaiset kulttuurin tuottajat hankalaan asemaan, jossa omalla työllään on vaikea kerätä riittävää elantoa.

Kansainvälisten jättiyhtiöiden osuuden kasvaessa myös kansallisten verotulojen kerääminen käy vaikeammaksi ja kulttuurin tarjonta voi käytännössä jopa kaventua.

Tätä tasapainottamaan tarvitaan muiden toimien ohella kulttuurin julkista rahoitusta tavalla, joka vahvistaa luovan alan yrittäjien ja pienten ja keskisuurten kulttuuritoimijoiden kaupallisen toiminnan edellytyksiä.

Tavoite taiteen ja kulttuurin rahoituksen nostamisesta pysyvästi yhteen prosenttiin valtion budjetista onkin paikallaan ja myös taloudellisesti erittäin perusteltu sen vipuvaikutuksen vuoksi.

Kikka Laitinen, rock-muusikko, HuK ja eduskuntavaaliehdokas, Lahti (vihr.)

Atte Harjanne, kansanedustaja, Helsinki (vihr.)

(Yhteiskirjoitus Jarkko Santalan kanssa, julkaistu Satakunnan kansassa 3.2.2023)

Energia on noussut Venäjän hyökkäyssodan ja hintapiikkien myötä uudella tavalla tapetille politiikassa. Syistä riippumatta itse kehitys on tervetullutta, sillä onnistunut energiapolitiikka on avain kestävään hyvinvointiin ja talouden kukoistukseen.

Keskustelu energiasta on kuitenkin usein edelleen poukkoilevaa ja hajanaista. Huomio kiinnittyy yhteen teknologiaan tai sektoriin kerrallaan, oli se sitten sähkö, lämpö, liikenne tai vaikkapa vety. On kuitenkin aivan olennaista ymmärtää, että kaikki energiantuotanto ja -kulutus on yhteydessä, ja hahmottaa energiapolitiikkaa kokonaisuutena, jonka tavoitteena tulisi olla kauttaaltaan päästötön talous, jossa riittää varmaa ja kohtuuhintaista energiaa teollisen hyvinvointiyhteiskunnan tarpeisiin luontoa köyhdyttämättä. Keskeinen suunta jatkossa on sähköistyminen. Sähkön tarve kasvaa merkittävästi, jopa moninkertaiseksi, kun teollisuuden prosesseja, liikennettä ja lämmitystä sähköistetään joko suoraan tai vedyn avulla. Fossiilivapaa vetyteräs on esimerkki tästä kehityksestä.

Keskeinen suunta jatkossa on sähköistyminen.

Käytännössä tarvitaan lisää tuuli-, aurinko- ja ydinvoimaa sekä kasvavaa energian varastointia. Vesivoimaa tarvitaan säätövoimaksi ja bioenergiaa lämmitykseen ja liikenteeseen, mutta molempien laajentamisen esteenä ovat vaikutukset Suomen luonnolle. Niiden osalta käytön tulisikin olla vähenemään päin. Tuulivoimasta on tullut hyvin nopeasti erittäin merkittävä tekijä suomalaisessa sähköntuotannossa. Se näkyy jo ihan arjessakin. Jokainen pörssisähköön siirtynyt tietää jo katsella seuraavan vuorokauden tuulivoimatuotannon ennusteita, sillä niistä voi hyvin pitkälle päätellä, kannattaako tänään pestä pyykkiä ja ladata sähköautoa vai siirtää huomiselle.

Tuulivoima on edullinen tapa tuottaa sähköä päästöttömästi. Sen osalta on vielä paljon potentiaalia sekä merellä että Itä-Suomessa, jossa tuulivoimaloiden ominaisuudet pitää sovittaa puolustusvoimien antamiin raameihin. Pelkästään tuulivoimalla emme kuitenkaan voi kattaa kaikkea kasvavaa sähkön tarvetta.

Aurinkosähkön tuotanto kasvaa sekin vauhdilla, ja vuositasolla tasaa tuulivoiman tuotannon vaihtelua, joka on suurimmillaan talvikuukausina. Päivä- ja tuntikohtainen vaihtelu säilyy molempien haasteena, joka edellyttää varastoinnin kehittämistä. Perinteiset sähköakut auttavat vain hyvin lyhyen aikavälin vaihteluun. Vesialtaiden potentiaalienergia ja vety tarjoavat mahdollisuuden pysyvämpään varastointiin. Kun merkittävä osa energian tarpeesta on lämmön tarvetta, on myös lämmön varastointi esimerkiksi Kankaanpään hiekka-akun tapaan osa ratkaisua.

Varastointi vaatii joka tapauksessa aina raaka-aineita ja tilaa, joten energiajärjestelmässä on syytä olla myös luotettavaa perusvoimaa. Ydinvoima on tapa tuottaa sitä turvallisesti, tehokkaasti ja ilman päästöjä. Ydinvoima olisi myös luonteva ja varma keino tuottaa lämpöä, ja tässä erityisesti pienet modulaariset ydinreaktorit ovat lupaava suunta. Pieni koko ja pelkän lämmön tuotanto yksinkertaistavat reaktorin ja sen turvajärjestelmien suunnittelua ja helpottavat sijoittelua.

On luotava edellytykset sille, että puhdasta energiaa rakentuu vauhdilla korvaamaan fossiilienergian tuontia ja ympäristöä kuormittavaa polttoa.

Onnistunut energiapolitiikka vaatii siis kokonaisuuden hahmottamista ja eri teknologioiden hyötyjen ja haasteiden ymmärtämistä. Olennaista on luoda edellytykset sille, että puhdasta energiaa rakentuu vauhdilla korvaamaan fossiilienergian tuontia ja ympäristöä kuormittavaa polttoa.

Tässä onnistuminen tarjoaa menestyvät puitteet omalle taloudellemme ja houkuttelee investointeja Suomeen. Se mahdollistaa myös vientituloja. Suomi on itse asiassa jo kurssilla sähkön nettoviejäksi. Puhtaan sähkön lisäksi sillä tuotettu vety ja vetyjalosteet tarjoavat merkittäviä vientinäkymiä. Vielä suuremmat mahdollisuudet vientiin ovat osaamisessa, jota voimme puhtaiden energiaratkaisujen edelläkävijöinä viedä.

Jarkko Santala

eduskuntavaaliehdokas (vihr.)

Pori

Atte Harjanne

kansanedustaja (vihr.)

Helsinki

(Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 19.1.2023)

Suomen karmeat luvut erityisesti nuorten huumekuolleisuudessa ovat nostaneet päihdepolitiikan jälleen keskusteluun. Keskustelu on edelleen hyvin jakavaa, ja erimielisyydet kärjistyvät näkyvimmin kysymykseen huumeiden käytön rangaistavuudesta.

Nykyisellä rangaistuksiin perustuvalla lainsäädännöllä on yksilön elämänpolkuun vaikuttavien tekijöiden lisäksi laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Merkittävä vaikutus on huumausaineita käyttävän henkilön leimautuminen sekä hoidon ja viranomaisten välttely, joka johtaa kasaantuviin sosiaalisiin ja terveydellisiin haittoihin.